Part 5
»Vallan niin... Sitä varten tulinkin teidän luoksenne, mestari Gamain. Joka kerta kun kuningas johtui pulaan, sanoi hän huokaisten: 'Ah, olisipa Gamain nyt täällä!' Silloin minä sanoin kuninkaalle: 'No niin, sire, kutsuttakaa tänne kuulu Gamaininne ja katsokaamme, mihin hän pystyy.' Mutta kuningas vastasi: 'Se on turhaa, Louis-parka. Gamain on unohtanut minut.' Unohtanut teidän majesteettinne! Mies, joka on työskennellyt teidän kanssanne! Mahdotonta! Minä sanoin kuninkaalle: 'Lähden hakemaan tänne sen mestarin mestarin, kaikkien mestarin.' Kuningas vastasi: 'Lähde vain, mutta et saa häntä mukaasi.' Minä vakuutin: 'Minä tuon hänet mukanani.' Ja minä lähdin. Ah, sire, en tiennyt, minkälaiseen puuhaan olin ryhtynyt, enkä minkälaisen miehen kanssa joutuisin tekemisiin. Kun pyysin päästä hänen oppilaakseen, antoi hän ensitöiksi minun kestää tutkinnon, joka oli pahempi kuin kadettikouluun pyrittäessä. Mutta lopulta sentään sain jäädä hänen luokseen. Vasta seuraavana päivänä uskalsin sanoa olevani teidän lähettinne. Silloin luulin hänen ajavan minut talostaan. Hän sanoi minua urkkijaksi, nuuskijaksi. Turhaan vakuuttelin hänelle, että te todella olitte lähettänyt minut. Hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Vasta kun tunnustin, että olimme ryhtyneet työhön, jota emme kyenneetkään lopettamaan, hän suostui kuuntelemaan. Mutta hän ei vieläkään myöntynyt. Hän väitti, että koko juttu oli hänen vihollistensa virittämä ansa. Vasta eilen, kun annoin hänelle ne viisikolmatta louisdoria, jotka teidän majesteettinne oli luovuttanut minulle hänelle vietäväksi, sanoi hän: 'Ahaa, se voi tosiaankin olla kuninkaan asia!... Olkoon menneeksi', lisäsi hän, 'huomenna lähdemme. Joka ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.' Koko iltapäivän pidin mestaria tässä hyvässä vireessä ja tänä aamuna sanoin: 'Kas niin, nyt on aika lähteä!' Yhä vieläkin hän esitti verukkeita, mutta myöntyi sentään lopulta. Sitaisin esiliinan hänen vyölleen, panin kepin hänen käteensä ja työnsin hänet ulos. Tulimme Pariisintietä ja nyt olemme täällä!»
»Tervetuloa!» virkkoi kuningas ja kiitti silmäniskulla nuorta miestä, jolla näytti olleen tämän tarinan sisällön ja etenkin sen ulkoasun muovailussa yhtä paljon vaivaa kuin mestari Gamainilla olisi ollut, jos hän olisi yrittänyt pitää puhetta Bossuetin hautapuheen tai Fléchierin saarnan malliin. »Ja nyt, ystävä Gamain», jatkoi kuningas, »koska sinulla tuntuu olevan kiire, älkäämme tuhlatko aikaa».
»Juuri niin», vastasi lukkoseppämestari. »Lupasin sitäpaitsi rouva Gamainille tulla illaksi kotiin. Katselkaamme nyt sitä kuuluisaa lukkoa.»
Kuningas pani mestarin käteen neljännestä vailla valmiin lukon.
»No, mutta sinähän sanoit tämän olevan Bernhardin lukon», virkkoi mestari oppipojalle. »Bernhardin lukko aukeaa molemmilta puolilta, tolvana, ja tämä on vain tavallinen matka-arkun lukko. Katsotaanpa, katsotaanpa... Ei ota oikein kääntyäkseen, häh?... Mutta kyllä mestari Gamain panee sen kääntymään.»
Gamain yritti kiertää avainta.
»Ahaa, nyt huomaan, kuinka sen laita on.»
»Oletko löytänyt vian, rakas Gamain?»
»Totta toki!»
»Näytä se minulle.»
»Se on pian tehty. Katsokaa nyt. Avaimen lehti tarttuu kyllä isoon pidättäjään ja saa sen liukumaan puolitiehen, mutta koska se ei ole reunaltaan lovitettu, ei se pääsekään enää vapaaksi, siinä koko juttu... Koska pidättäjän liukuväli on kuusi linjaa, täytyy karan olla yhden linjan pituinen.»
Ludvig XVI ja oppipoika silmäilivät toisiaan kummastellen Gamainin neuvokkuutta.
»Ja, hyvä jumala, kuinka yksinkertainen koko tämä juttu onkaan!» virkkoi mestari, jota hänen seuralaistensa sanaton ihastus kannusti. »En jaksa käsittää edes, kuinka olette sen unohtanut. Senjälkeen kuin viimeksi teidät näin, sire, olette kai hautonut mielessänne monenlaisia joutavuuksia, jotka ovat vieneet muistinne! Tässä on kolme pidättäjää vai mitä? Yksi iso ja kaksi pientä? Yksi viiden linjan, kaksi parin linjan pituista?»
»Epäilemättä», myönsi kuningas tarkaten melko uteliaana Gamainin esitystä.
»No niin, kun avain on kirvoittanut ison pidättäjän, täytyy sen voida avata lukonkieli, jonka se on vastikään sulkenut, eikö niin?»
»Niin täytyy», sanoi kuningas.
»Sen täytyy siis ylösalasin käännettynä, toisin sanoin, palatessaan lähtökohtaansa, voida tarttua toiseen pidättäjään samalla hetkellä kun se kirvoittaa ensimmäisen, vai mitä?»
»Vallan niin», myönsi kuningas.
»Vallan niin!» kertasi Gamain pilkallisesti. »Mutta kuinka arvelette avain-paran voivan sen tehdä, jos ison ja pienen pidättäjän väli ei ole yhtä suuri kuin lehden karan paksuus, häh?»
»Ahaa!»
»Ahaa!» toisti Gamain jälleen. »Vaikka olettekin Ranskan kuningas ja vaikka sanottekin pikku pidättäjälle: 'Minä tahdon! niin vastaa tämä: 'Mutta minäpä en tahdo!' Ja siinä sitä ollaan. Juttu on sama kuin kinastellessanne kansalliskokouksen kanssa, jolloin kansalliskokous vetää aina pitemmän korren.»
»Mutta», kysyi kuningas Gamainilta, »voihan sen toki auttaa, mestari?»
»Hitossa, sen voi kyllä auttaa! Ei tarvitse muuta kuin muovailla ensimmäisen pidättäjän reuna vinoksi, katkaista kara linjaa lyhemmäksi, siirtää toinen pidättäjä neljän linjan päähän ensimmäisestä ja laittaa saman matkan päähän kolmas pidättäjä — siinä koko juttu.»
»Mutta», huomautti kuningas, »kaikkiin näihin muutoksiin menee kokonainen työpäivä, Gamain-parka?»
»Niin, niin, joku toinen kyllä tarvitsisi kokonaisen päivän, mutta Gamainille riittää pari tuntia. Mutta minun on annettava työskennellä rauhassa eikä minua saa häiritä turhanaikaisilla huomautuksilla... Gamain, tänne! Gamain, tuonne!... Jätettäköön minut siis yksin. Pajassa näkyy olevan riittävästi työkaluja. Parin tunnin perästä... niin, parin tunnin perästä, jos työskentely saa kunnollisen kostukkeen», jatkoi Gamain naurahtaen, »voitte tulla katsomaan. Työ on silloin valmis.»
Gamainin pyyntö vastasi tarkalleen kuninkaan toivomuksia. Siten hän saisi tilaisuuden puhella kahden kesken oppipojan kanssa.
Muodon vuoksi hän sentään esitti eräitä vastaväitteitä.
»Mutta jos tarvitsette jotakin, Gamain-rukka?»
»Jos jotakin tarvitsen, kutsun kamaripalvelijan, ja mikäli hän saa määräyksen tuoda minulle mitä pyydän... on siinä kaikki mitä tarvitaan.»
Kuningas itse meni ovelle ja sanoi:
»François, olkaa hyvä ja pysytelkää lähettyvillä. Täällä on entinen mestarini, Gamain, joka on tullut korjaamaan erästä epäonnistunutta teostani. Antakaa hänelle, mitä hän pyytää, ja ennen kaikkea pari pullollista hyvää bordeauxia.»
»Vielä ystävällisempi olisitte, sire, jos muistaisitte, että pidän enemmän bourgognesta. Hiton bordeaux maistuu kuin joisi haaleaa vettä!»
»Oh, vallan oikein... unohdin tyystin», sanoi Ludvig XVI nauraen. »Olemmehan yhdessä maistelleet useammin kuin kerran, Gamain-parka... Bourgognea siis, François, ymmärrättehän, volnayta!»
»Mainiota!» huudahti Gamain ja maiskutti huuliaan. »Muistan sen merkin.»
»Ja vesi tulee suuhusi, mitä?»
»Älkää puhuko vedestä, sire. En tiedä, kelpaako se muuhun kuin raudan jäähdyttämiseen. Ne, jotka käyttävät sitä muuhunkin, ovat erehtyneet sen todellisesta tarkoitusperästä... Vesi, huh!»
»Oh, saat olla rauhassa. Niin kauan kuin olet täällä, et kuule puhuttavan vedestä, ja jottemme vahingossakaan tulisi sitä sanaa lausuneeksi, jätämme sinut yksiksesi. Kun olet työsi päättänyt, lähetä noutamaan meidät.»
»Entä mitä te aiotte sillaikaa puuhailla?»
»Valmistelemme kaappia, johon tämä lukko on aiottu.»
»No, se työ sopiikin teille. Onnea vain!»
»Samaa sinulle», vastasi kuningas.
Ja nyökäytettyään ystävälliset hyvästit Gamainille kuningas lähti työpajasta, mukanaan oppipoika Louis Lecomte eli kreivi Louis, sillä me oletamme, että tarkkanäköinen lukija on jo oivaltanut tekaistun oppipojan olevan markiisi de Bouillén pojan.
VII
Puhutaan kaikesta muusta kuin lukkosepän ammatista
Ludvig XVI ei poistunut työpajasta yhteisiä ulkoportaita pitkin, vaan häntä varten laitettuja erikoisportaita, jotka opastivat suoraan hänen työhuoneeseensa.
Erään pöydän peitti kokonaan suunnaton Ranskan kartta, mikä todisti, että kuningas oli jo varemminkin tutkinut lyhintä ja mukavinta tietä, jota hän voisi käyttää valtakunnasta paetessansa.
Mutta vasta työhuoneessa, kun ovi oli sulkeutunut ja Ludvig XVI luonut tutkivan silmäyksen ympärilleen, hän tuntui huomanneen, että häntä oli seurannut oppipoika, joka nuttu olalla ja hattu kädessä nyt seisoi työhuoneessa.
»Vihdoinkin», sanoi hän, »olemme kahden, rakas kreivi. Sallikaa minun ensiksi onnitella taitoanne ja kiittää teitä alttiudestanne.»
»Ja sallikaa, sire», vastasi nuori mies, »minun pyytää anteeksi teidän majesteetiltanne, että edes teidän palvelukseksenne olen uskaltanut esiintyä tällaisessa asussa ja puhutella teitä kuten olen puhutellut».
»Olette puhunut kuten kelpo aatelismiehen tulee, rakas Louis, ja minkälainen asu yllänne onkin, uskollinen sydän sykkii sen sisällä. Mutta asiaan, meillä ei ole aikaa tuhlata. Ei kukaan, ei edes kuningatar, tiedä teidän olevan täällä. Kukaan ei kuuntele meitä. Sanokaa pian, millä asialla olette tullut tänne.»
»Eikö teidän majesteettinne ole kunnioittanut isääni lähettämällä hänen luokseen erästä hovinne upseeria?»
»Kyllä, herra de Charnyn.»
»Niin, herra de Charnyn. Hänellä oli mukanaan kirje...»
»Vähäpätöinen kirje», keskeytti kuningas, »kirje, joka oli vain suullisesti esitettävän tehtävän johdanto».
»Sen suullisen tehtävän hän on suorittanut, sire. Minä olen tullut Pariisiin isäni lähettämänä ilmoittamaan, että mainittu asia on toimitettu, ja saadakseni keskustella teidän majesteettinne kanssa kahdenkesken.»
»Tiedättekö siis kaikki?»
»Tiedän, että kuningas toivoo otollisen hetken tullen voivansa turvallisena lähteä Ranskasta.»
»Ja että hän on luottanut markiisi de Bouilléhen, mieheen, joka parhaiten pystyy edistämään hänen suunnitelmaansa?»
»Minun isäni on sekä ylpeä että kiitollinen siitä kunniasta, jota olette osoittanut hänelle, sire.»
»Mutta siirtykäämme pääasiaan. Mitä hän sanoo hankkeesta?»
»Että se on uhkarohkea ja vaatii tavatonta varovaisuutta, mutta ei ole mahdoton toteuttaa.»
»Ennen kaikkea», sanoi kuningas, »eikö herra de Bouillélle, jotta hänen avunannostaan koituisi kaikki se teho, jota hänen uskollisuutensa ja alttiutensa lupaavat, olisi uskottava Metzin päällikkyyden lisäksi eräiden muidenkin maakuntien, etenkin Franche-Comtén käskynhaltijan tointa?»
»Samaa mieltä on isänikin, sire, ja minä olen onnellinen siitä, että kuningas ensimmäisenä on ilmaissut käsityksensä tästä asiasta. Markiisi pelkäsi, että kuningas voisi arvella hänen henkilökohtaisen kunnianhimonsa...»
»No, no, enkö muka tuntisi isänne epäitsekkyyttä? Antakaapa nyt kuulua, onko hän selittänyt teille, mikä tie olisi valittava?»
»Ennen muuta, sire, isäni pelkää yhtä seikkaa.»
»Mitä seikkaa?»
»Sitä, että ne monet pakosuunnitelmat, joita teidän majesteetillenne esitetään milloin Espanjan, milloin Itävallan taholta, milloin Torinon emigranttien taholta, voivat haitata toisiaan ja tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmansa jonkun sellaisen aavistamattoman tapahtuman muodossa, joka tavallisesti pannaan sattuman tiliin ja joka melkein aina on puolueiden keskinäisen kateuden ja varomattomuuden seurausta.»
»Hyvä Louis, lupaan teille antavani koko maailman punoa juoniaan ympärilläni. Se on ensinnäkin puolue-elämän välttämätön tarve ja toiseksi sitä vaatii myöskin minun nykyinen asemani. Lafayetten älyn ja kansalliskokouksen katseitten tarkatessa kaikkia näitä lankoja, joiden tarkoituksena onkin vain johtaa heitä harhaan, aiomme me niiden harvojen uskottujen avulla, jotka ovat ihan välttämättömät suunnitelman toteuttamiseksi ja joihin voimme ehdottomasti luottaa, kulkea omaa tietämme sitä turvallisemmin, koska se on kaikkia muita salaisempi.»
»Sire, kun se kohta nyt ori käsitelty, sallikaa minun näyttää, mitä isälläni on kunnia ehdottaa teidän majesteetillenne.»
»Puhukaa», sanoi kuningas ja kumartui kartan yli voidakseen myöskin katsein arvioida niitä ehdotuksia, jotka nuori kreivi aikoi sanoin selittää.
»Sire, on monta paikkaa, joista kuningas voisi saada suojaisen tyyssijan.»
»Niin on.»
»Onko kuningas jo tehnyt valintansa?»
»En vielä. Odottelin herra de Bouillén ehdotusta ja oletan teidän sen nyt esittävän.»
Nuori mies nyökäytti päätänsä kunnioitusta ja hyväksymistä ilmaisevin elein.
»No, antakaa kuulua», kehoitti Ludvig XVI.
»Sire, meillä on ensinnäkin Besançon, jonka linnoitus on hyvin varma ja edullinen armeijan kokoontumispaikka ja josta käsin on helppo antaa merkki sveitsiläisille. Armeijaamme liittyneet sveitsiläiset voivat marssia Bourgognen kautta, jossa on runsaasti kuninkaanpuoluelaisia, ja sitä tietä edetä Pariisiin.»
Kuningas ravisti päätänsä merkiksi: — Mieluummin joku toinen paikka.
Nuori kreivi jatkoi:
»Sitten on meillä Valenciennes, sire, tai joku muu Flandrian linnoitus, jossa on taattu varusväki. Herra de Bouillé menisi sinne itse joukkoineen joko ennen kuninkaan tuloa tai sen jälkeen.»
Ludvig XVI teki jälleen eleen, joka merkitsi: — Onko muuta, hyvä herra?
»Kuningas voisi», jatkoi nuori mies, »mennä Ardennien ja Itävallan Flandrian kautta ja palata sitten rajan yli johonkin niistä linnoituksista, jotka kuuluvat isäni valtapiiriin ja joihin hän voisi ennakolta kerätä riittävän määrän sotavoimaa».
»Sanon teille pian, miksi teiltä kyselen, ellei teillä ole muuta ehdotettavana.»
»Kuningas voisi vihdoin mennä suoraan Sedaniin tai Montmédyyn. Siellä, valta-alueensa keskuksessa, voisi kenraali noudattaa kuninkaan toivomusta, joko teidän majesteettinne kaluaa lähteä Ranskasta tai päättää marssia takaisin Pariisiin.»
»Hyvä kreivi», sanoi kuningas, »haluan selittää teille parilla sanalla, mikä saa minut epäämään kolme ensimmäistä ehdotusta ja hyväksymään mahdollisesti neljännen. Besançon ensinnäkin on liian kaukana, minkä vuoksi voisin joutua helposti kiinni ennenkuin sinne ehtisinkään. Valenciennes on kohtuullisen matkan päässä ja miellyttää minua aika lailla kaupungissa vallitsevan erinomaisen mielialan vuoksi, mutta herra de Rochambeau, joka on Hainautin, erään etuvarustuksen, päällikkö, on intoutunut demokraatti. En liioin halua mennä Ardennien tai Flandrian kautta pyytämään apua Itävallalta; paitsi sitä etten pidä koko Itävallasta, joka sekaantumalla meidän asioihimme vain sekoittaa ne, on Itävallalla itselläänkin talla haavaa kylliksi tekemistä lankoni sairauden, Turkin sodan ja Brabantin kapinan johdosta, niin etten halua lisätä sen huolia jouduttamalla sitä selkkauksiin Ranskan kanssa. Enkä muuten halua poistua Ranskasta. Jos kuningas astuu valtakuntansa rajan yli, ei hän tiedä, voiko hän enää milloinkaan palata. Katsokaa Kaarlo toisen, katsokaa Jaakko toisen kohtaa. Edellinen pääsi palaamaan vasta kolmentoista vuoden perästä, jälkimäinen ei milloinkaan. Ei, pidän parempana Montmédytä. Se on sopivan matkan päässä isänne vaikutuspiirin keskuudessa... Sanokaa markiisille, että olen tehnyt valintani ja aion vetäytyä Montmédyhyn.»
»Onko kuningas jo päättänyt tämän palon vai onko se vasta ehdotus?» uskalsi nuori kreivi kysyä.
»Rakas Louis», vastasi Ludvig XVI, »mitään ei ole vielä päätetty ja kaikki on tilannesuhteitten varassa. Jos huomaan, että kuningatarta ja lapsiani uhkaa jokin uusi vaara, samantapainen kuin sekin, jonka alaisiksi he joutuivat lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä, teen päätökseni, ja sanokaa isällenne hyvä kreivi, että päätökseni on silloin peruuttamaton.»
»Sallikaa minun nyt, sire», jatkoi nuori mies, »alistaa kuninkaan harkittavaksi isäni ehdotus, mikäli se koskee matkan järjestelyä...»
»Oh, sanokaa, sanokaa!»
»Hänen käsittääkseen, sire, olisi matkan vaaroja vähennettävä jakamalla ne kahdelle taholle.»
»Selittäkää tarkemmin.»
»Sire, teidän majesteettinne olisi yhtäältä lähdettävä kuninkaallisen prinsessan ja madame Elisabetin kanssa ja kuningattaren toisaalta hänen korkeutensa kruununprinssin seurassa, joten...»
Kuningas ei antanut nuoren kreivin lopettaa lausettaan.
»On turhaa keskustella siitä asiasta, hyvä Louis», virkkoi hän. »Kuningatar ja minä olemme eräänä juhlallisena hetkenä päättäneet, ettemme eroa toisistamme. Jos isänne haluaa pelastaa meidät, pelastakoon hän meidät yhdessä, tai älköön ollenkaan.»
Nuori kreivi kumarsi.
»Kun hetki on lyönyt, antakoon kuningas määräyksensä», sanoi hän, »ja kuninkaan määräyksiä noudatetaan. Mutta sallikaa minun huomauttaa kuninkaalle, että käy vaikeaksi löytää kyllin tilavia vaunuja, joissa teidän majesteettinne ja kuningatar, teidän jalosukuiset lapsenne, madame Elisabet ja ne pari kolme palvelijaa, joiden on seurattava teitä, voisivat mukavasti matkustaa.»
»Älkää olko siitä huolissanne, kelpo Louis; sitä varten teetetään erikoisvaunut. Asia on jo tuumittu valmiiksi.»
»Vielä muuan seikka, sire. Montmédyhyn on kaksi tietä. Minun on enää kysyttävä teiltä, kummanko näistä kahdesta teidän majesteettinne valitsee, jotta voitaisiin käskeä jonkun taatun insinöörin tutkia sitä.»
»Meillä on tiedossa sellainen taattu insinööri. Herra de Charny, jonka tiedämme ehdottoman luotettavaksi, joka on piirtänyt Chandernagorin tienoon kartat huolellisesti ja hyvin taitavasti. Mitä harvemmille uskomme salaisuuden, sitä parempi. Kreivissä meillä on koeteltu, älykäs ja urhea palvelija; käyttäkäämme häntä. Puhuaksemme jälleen tiestä, te huomaatte, että olen sitäkin jo tuuminut. Kun jo ennakolta olin valinnut Montmédyn, olen merkinnyt tälle kartalle ne kaksi tietä, jotka sinne vievät.»
»Niitä on kolmekin, sire», huomautti herra de Bouillé kohteliaasti.
»Niin on, tiedän, kolmas on Pariisin-Metzin tie, josta poiketaan, senjälkeen kun Verdun on sivuutettu, Meuse-joen vartta Stenayn tielle, mistä Montmédy on ainoastaan kolmen lienen päässä.»
»Lisäksi on vielä se tie, joka kulkee Reimsin, Islen, Rethelin ja Stenayn kautta», sanoi nuori kreivi kyllin vilkkaasti, jotta kuningas huomaisi hänen asettavan etualalle juuri sen tien.
»Ahaa!» virkkoi kuningas. »Tuntuu siltä että te puolestanne pidätte sitä tietä soveliaimpana?»
»Oh, en minä, sire! Jumala varjelkoon minua, joka olen vielä miltei lapsi, lausumasta mielipidettäni näin vakavasta asiasta! Ei, sire, se ei ole minun, vaan isäni käsitys, ja hän perustelee tätä käsitystään sillä, että tienoo, jolla se tie kulkee, on karua ja melkein asumatonta. Matka sitä tietä vaatii siis sikäli vähemmän varokeinoja. Hän huomauttaa lisäksi, että kuninkaallinen saksalainen rykmentti, armeijan paras, kenties ainoa, joka on pysynyt täysin luotettavana, majailee Stenayssa ja voisi Islestä ja Rethelistä lähtien olla kuninkaan vartiosaattueena. Näin vältettäisiin vaara, joka koituisi, jos liian isoja joukkoja täytyisi ruveta siirtelemään.»
»Vallan oikein», keskeytti kuningas, »mutta silloin täytyisi kulkea Reimsin kautta, missä minut on kruunattu ja missä ensimmäinen vastaantulija tuntee minut... Ei, hyvä kreivi, siinä suhteessa olen jo tehnyt ratkaisevan päätöksen.»
Kuningas lausui nämä sanat niin varmalla äänellä, ettei kreivi Louis enää yrittänytkään horjuttaa hänen päätöstään.
»Kuningas on siis päättänyt...»
»Mennä Châlonsin tietä, Varennesin kautta, poikkeamatta Verduniin. Rykmentit on parasta hajoittaa joukko-osastoihin ja sijoittaa ne Montmédyn ja Châlonsin välillä oleviin pikku kaupunkeihin. Enkä puolestani huomaa mitään haittaa siitäkään», lisäsi kuningas, »vaikka ensimmäinen osasto odottaisi minua jo Châlonsissa».
»Sire, kun olemme päässeet niin pitkälle», sanoi nuori kreivi, »on välttämätöntä neuvotella, mihin kaupunkiin saakka nämä rykmentit uskaltavat tulla. Mutta kuningas varmaankin tietää, ettei Varennesista ole saatavana postihevosia.»
»Minua ilahduttaa kuulla, että teillä on näin tarkat tiedot, herra kreivi», sanoi kuningas nauraen. »Se todistaa teidän työskennelleen vakavasti tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Mutta älkää olko huolissanne, meillä on kyllä keinot, kuinka saamme hevosia joko itse kaupungista tai sen lähettyviltä. Insinöörimme ilmoittaa meille, missä se käy parhaiten päinsä.»
»Ja nyt, sire», virkkoi nuori mies, »kun kaikki on likimain selvillä, hänen majesteettinsa sallinee minun lausua teille, isäni nimissä, erään italialaisen kirjailijan teoksesta pari riviä, jotka hänen mielestään sopivat kuninkaan nykyiseen asemaan niin mainiosti, että hän käski minun opetella ne ulkoa, jotta voisin ne lausua teille».
»Antakaa kuulua, monsieur.»
»Ne kuuluvat seuraavasti: 'Lykkäys on aina haitaksi; missään suunnitellussa hankkeessa ei koskaan ole täysin otollista tilaisuutta; joka siis odottaa tällaista soveliasta tilaisuutta, ei joudu mitään yrittämään tai jos yrittääkin, epäonnistuu useimmiten.' Niin sanoo se kirjailija, sire.»
»Vallan oikein, hyvä herra, ja se kirjailija on Machiavelli. Saatte olla varma, että pidän mielessä neuvot, jotka tämä maineikkaan tasavallan lähettiläs on antanut... Mutta vaiti, kuulen portaista askelten ääntä... Gamain sieltä tulee. Menkäämme häntä vastaan, jottei hän näe meidän puuhailleen kaikessa muussa kuin kaapinteossa.»
Tätä sanoessaan kuningas meni avaamaan salaportaitten oven.
Jo oli aikakin, sillä lukkoseppämestari seisoi jo portaitten alapäässä, lukko kädessä.
VIII
Todistetaan, että Jumala holhoo humalaisia
Samana päivänä kellon käydessä kahdeksaa illalla lähti muuan mieshenkilö Tuileries-palatsista kääntösillan kautta. Hänen yllään oli käsityöläisen puku ja hän piti kättänsä varovasti nuttunsa taskussa, ikäänkuin taskussa olisi tänä iltana ollut rahaa enemmän kuin käsityöläisen taskussa ylimalkaan on. Mies poikkesi vasemmalle ja kulki päästä päähän sen ison lehtokujan, joka Seinen puolelta muodostaa Champs-Elyséesin jatkon, jota aikaisemmin sanottiin Marmori- tai Kivisatamaksi ja jolla nykyään on nimenä Cours-la-Reine.
Päästyään tämän lehtokujan päähän mies oli Savonnerien laiturikadulla.
Savonnerien laiturikatu oli ennen vanhaan päivisin hyvin vilkasliikkeinen ja iltaisin hyvin valaistu; valo tuli sen varrella olleista pikku kapakoista, joista kunnon porvarit sunnuntaisin kävivät ostamassa elintarpeensa, nestemäiset ja jähmeät. Nämä elintarpeet he sitten veivät mukanaan veneisiin, jotka kahden soun henkilömaksusta kuljettivat heidät Joutsensaarelle päivää viettämään — saarelle, jolla he ilman tätä varokeinoa olisivat voineet kuolla nälkään, arkipäivisin sen vuoksi, että saari oli silloin miltei asumaton, juhlapäivin ja sunnuntaisin sen vuoksi, että saari oli silloin liiaksikin kansoitettu.
Ensimmäisen tällaisen kapakan kohdalla käsityöläisasuinen mies näytti kilvoittelevan ankaran sisäisen taistelun, poikkeaisiko kapakkaan vai ei. Hän selviytyi voittajana, hän ei poikennut, vaan asteli eteenpäin.
Seuraavan kapakan kohdalla sama kiusaus uudistui, ja tällä kerralla muuan toinen mies, joka venevalkamasta saakka oli seurannut häntä kuin varjo, päätteli jo, että mies sortuisi, koskapa poikkesi suoraan oikealle ja suuntasi kulkunsa tämän Bakkuksen temppelin sivuosaston ovelle, ja vähällä piti, ettei hän tällöin kompastunut kynnykseen.
Mutta tälläkin kerralla raittius sentään voitti, ja on varsin luultavaa, että ellei olisi ollut kolmatta kapakkaa hänen tiellään, missä tapauksessa hänen olisi täytynyt pyörtää takaisin rikkoakseen valan, jonka hän näkyi itselleen vannoneen, hän olisi jatkanut matkaansa — ei sentään ihan janoisena, sillä matkamiehemme näkyi jo nauttineen aimo annoksen sitä nestettä, joka ilahduttaa ihmissydäntä — mutta toki siinä kunnossa, että pää olisi kyennyt ohjaamaan jalkoja jotenkin suoraan sillä tiellä, jota hänen oli vaellettava.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli matkan varrella ei vain kolmas, vaan lisäksi neljäs, kymmenes, kahdeskymmenes kapakka, ja koska kiusaukset esiintyivät liian usein, ei vastustuskyky ollutkaan enää oikeassa suhteessa kiusauksen voimaan, vaan petti jo kolmannen kapakan kohdalla.
Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että eräänlaisen sisäisen sopimuksen mukaan käsityöläinen, joka oli niin hyvin ja niin onnettomasti taistellut viinin kiusaajahenkeä vastaan, tyytyi seisahtumaan tarjoilupöydän ääreen ja tilaamaan vain poolituoppisen.