Part 4
»Hyvä ystävä, minä noudatan evankeliumin ohjeita. Eikö raamatussa sanota: 'Ensimmäiset tulevat viimeisiksi'? Jos ensimmäisten sija on viimeisenä, ovat viimeiset tietenkin ensimmäisellä sijalla. Minä noudatan siis, kuten jo sanoin, evankeliumin järjestystä. Kohtauspaikalla olitte ensinnäkin te, eikö niin?»
»Olin.»
»Lisäksi ystävänne Tourcaty, eikö totta? Entinen alokasupseeri, joka on saanut tehtäväkseen värvätä kokoon Brabantin legionan?»
»Siellä oli Tourcaty.»
»Sitten muuan kelpo kuninkaanpuoluelainen, nimeltään Marquié, entinen Ranskan kaartin kersantti, nykyisin keskuskomppanian luutnantti?»
»Niin, herra kreivi, Marquié oli siellä.»
»Edelleen markiisi de Favras?»
»Vallan oikein.»
»Ja naamioitu mies?»
»Hänkin.»'
»Voitteko kertoa minulle jotakin siitä naamioidusta miehestä?»
Beausire silmäili Cagliostroa niin kiinteästi, että hänen silmänsä näyttivät loistavan pimeässä.
»Mutta eikö hän ole...?»
Hän vaikeni kuin peläten nimen lausumisen olevan pyhyydenloukkausta.
»Ole kuka?» kysyi Cagliostro.
»Eikö hän ole...?»
»No, mitä nyt? Luulenpa, että kielenne on siteessä, rakas herra de Beausire. Varokaa! Kielen siteet muuttuvat toisinaan kaulan nuoraksi, jossa on juoksusilmukka, ja ne ovat aika vaarallisia.»
»Mutta», jatkoi Beausire, joka huomasi, ettei voinut selviytyä verukkeilla, »eikö hän ole Monsieur?»
»Monsieur kuka?» tiukkasi Cagliostro.
»Monsieur... Monsieur, kuninkaan veli.»
»Oh, parahin herra de Beausire! On ymmärrettävää, että markiisi de Favras, jolle on tärkeää uskotella, että tässä jutussa on mukana täysiverinen prinssi, väittää naamioitua miestä Monsieuriksi. Ken ei osaa valehdella, ei taida myöskään vehkeillä. Mutta ei ole paikallaan, että te ja ystävänne Tourcaty, vanhat värvääjät, jotka olette tottuneet ensi silmäykseltä arvioimaan lähimmäisenne pituuden jaloittain, tuumittain ja linjoittain, antaisitte vetää itseänne nenästä tuolla tavalla.»
»Se on kyllä totta», myönsi Beausire.
»Monsieur on viisi jalkaa, kolme tuumaa ja seitsemän linjaa pitkä», jatkoi Cagliostro, »ja naamioitu mies viisi jalkaa kuusi tuumaa».
»Saman huomion olen minäkin tehnyt», sanoi Beausire. »Mutta ellei hän ole Monsieur, kuka siis?»
»Lempo soikoon! Olisin sekä onnellinen että ylpeä, rakas herra de Beausire, jos voisin valaista teille sen seikan, sillä minä luulin saavani teiltä juuri ne tiedot».
»Herra kreivi», sanoi entinen aliupseeri, joka oli vähitellen toipunut ennalleen, »te siis tiedätte, kuka se naamioitu mies on?»
»Tiedän hitossa!»
»Olisiko julkeata kysyä teiltä...»
»Hänen nimeäänkö?»
Beausire nyökäytti päätänsä.
»Nimen mainitseminen on aina arkaluontoinen asia, herra de Beausire; senvuoksi näkisin mieluummin, että arvaisitte sen.»
»Arvaisin...! Kaksi viikkoa olen yrittänyt arvailla.»
»Niin, kukaan ei ole auttanut teitä.»
»Auttakaa te, herra kreivi.»
»Muuta en pyydäkään. Tunnetteko Oidipoksen tarinan?»
»Huononpuoleisesti, herra kreivi. Näin sen kerran esitettävän Comédie-Françaisessa, mutta neljännen näytöksen aikana satuin onnettomuudekseni nukkumaan.»
»Hitto! Toivon teille vastedeskin samanlaisia onnettomuuksia, hyvä herra.»
»Mutta, kuten huomaatte, on se koitunut vahingokseni.»
»No niin. Muutamin sanoin selitän teille, mitä Oidipos oli miehiään. Olen tuntenut hänet lapsuudessaan Polybioksen hovissa ja vanhalla iällään Admetoksen hovissa. Voitte siis uskoa minun kertomaani paremmin kuin mitä hänestä ovat kirjoittaneet Aiskhylos, Sophokles, Seneca, Corneille, Voltaire tai herra Ducis, jotka ovat ehkä kuulleet hänestä puhuttavan, mutta eivät ole häntä tunteneet henkilökohtaisesti.»
Beausire teki eleen kuin aikoisi vaatia Cagliostroa selittämään omituista väitettään, että oli tuntenut miehen, joka oli maannut haudassa ainakin kolmetuhattakuusisataa vuotta, mutta hän arveli, ettei mokoman pikkuseikan vuoksi kannattanut keskeyttää kerrontaa. Hän vaimensi eleensä ja vaihtoi sen päännyökkäykseksi, joka oli sanovinaan: — Jatkakaa, minä kuuntelen.
»Olen siis tuntenut Oidipoksen. Oli ennustettu, että hänestä tulisi isänsä murhaaja ja äitinsä aviopuoliso. Koska hän luuli Polybiosta isäkseen, lähti hän salaa tämän luota ja yritti mennä Phokiiseen. Lähtöhetkellä minä neuvoni häntä karttamaan Dauliista Delphoihin vievää valtatietä ja kulkemaan vuoripolkua, jonka minä tunsin. Mutta hän oli itsepäinen, ja koska en voinut sanoa hänelle, miksi näin neuvoin, olivat kaikki kehoitukseni, joilla yritin saada hänet valitsemaan toisen tien, turhia. Tämä itsepäisyys johti tulokseen, jonka jo ennakolta tiesin. Delphoin- ja Theeban-tien yhtymäkohdassa hän tapasi erään miehen viiden orjan seurassa. Mies istui vaunuissa, jotka täyttivät koko tienleveyden. Kaikki olisi sujunut hyvin, jos mies olisi suostunut väistymään hieman vasempaan ja Oidipos saman verran oikeaan, mutta molemmat tahtoivat ajaa keskellä tietä. Mies oli kiivasluontoinen, Oidipos kärsimätön. Ne viisi orjaa heittäytyivät kukin vuoron jälkeen isäntäänsä puolustamaan ja kaikki kaatuivat toinen toisensa perään. Lopulta heidän isäntänsäkin kaatui. Oidipos astui siis kuuden ruumiin yli ja näiden kuuden ruumiin joukossa oli myöskin hänen isänsä.»
»Sepä perhanaa!» sutkautti Beausire.
»Sitten hän jatkoi matkaansa Theebaan. Tien varrella kohosi Phykion-vuori ja erään polun vierellä, joka oli paljoa kapeampi sitä tietä, jolla Oidipos surmasi isänsä, oli erään merkillisen otuksen luola. Tällä eläimellä oli kotkan siivet, naisen pää ja rinnat, leijonan ruumis ja kynnet.»
»Oho», keskeytti Beausire, »luuletteko, herra kreivi, että sellaisia kummituksia on olemassa?»
»Jätän siihen kysymykseen vastaamatta, rakas herra de Beausire», sanoi Cagliostro vakavasti, »varsinkin kun sfinksi oli kuollut käydessäni Theebaan samaa tietä tuhatta vuotta myöhemmin, Epaminondaan aikana. Kuinka tahansa, Oidipoksen aikana se eli vielä. Eräitä sen oikkuja oli asettua keskelle tietä, esittää ohipyrkijöille arvoitus ja hotaista suuhunsa ne, jotka eivät keksineet arvoituksen ratkaisua. Kun tätä menoa oli jatkunut yli kolme vuosisataa, oli ohipyrkivien lukumäärä vähenemistään vähentynyt ja sfinksin hampaat tulleet hyvin pitkiksi. Huomattuaan Oidipoksen se meni keskelle tietä ja kohotti käpälänsä ilmaisten siten, että nuoren miehen oli pysähdyttävä. 'Matkamies', sanoi se, 'olen sfinksi'. — 'Entä sitten?' kysyi Oidipos. — 'Näetkös, kaitselmus on lähettänyt minut maan päälle esittämään kuolevaisille arvoituksia. Elleivät he arvaa oikein, ovat he minun; jos he arvaavat oikein, olen minä kuoleman oma ja minun täytyy syöksyä tuohon rotkoon, minne olen tähän hetkeen saakka viskannut kaikkien niiden luut, jotka ovat tätä tietä kulkeneet.' Oidipos loi silmäyksen rotkon pohjaan ja huomasi sen olevan valkoisenaan ihmisenluita. — 'Hyvä on', virkkoi nuorukainen, 'mikä on se arvoitus?' — 'Arvoitus on seuraava', sanoi lintu-leijona: '_Mikä eläin käy aamuisin neljällä, puolipäivän aikaan kahdella ja iltaisin kolmella jalalla_?' — Oidipos tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten hymyillen, mikä teki sfinksin hyvin levottomaksi: 'Entä jos arvaan oikein, — syöksytkö vapaaehtoisesti rotkoon?' — 'Sellainen on laki', sanoi sfinksi.
— 'Hyvä, se eläin on ihminen.'»
»Mitä, ihminenkö?» keskeytti Beausire innostuneena kertomukseen kuin se olisi kosketellut hänen aikaisiaan asioita.
»Niin, ihminen, joka lapsena, siis elämänsä aamuna, ryömii nelinkontin, joka täysikasvuisena, siis elämänsä keskipäivällä kulkee kahdella jalalla ja vanhuksena, siis elämänsä ehtoopuolella kävelee sauvan turvin.»
»Ah», huudahti Beausire, »se on totinen totuus!... Sfinksi tuli puijatuksi!»
»Vallan niin, rakas herra de Beausire, niin perinpohjin puijatuksi, että se syöksyi pää edellä rotkoon huomaamatta edes turvautua siipiinsä, mikä teidän mielestänne oli epäilemättä perin järjetöntä, ja murskasi kallonsa kallioon. Oidipos jatkoi matkaansa, saapui Theebaan, näki Jokasten jääneen leskeksi, nai hänet ja toteutti siten oraakkelin ennustuksen, joka oli sanonut, että hän surmaisi isänsä ja naisi äitinsä.»
»Mutta, herra kreivi, mitä yhteyttä on Oidipoksen tarinalla naamioidun miehen juttuun?»
»Oh, paljonkin! Odottakaahan. Ensiksi te halusitte saada selville hänen nimensä?»
»Niin.»
»Ja minä sanoin, että esittäisin teille erään arvoituksen. Minä olen tosin armeliaampi kuin sfinksi enkä hotaise teitä suuhuni, vaikkette pystyisikään arvoitusta ratkaisemaan. Huomio, minä kohotan käpäläni: _Kuka on se hovin ylimys, joka on isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli ja sisariensa eno_?»
»Siunaa ja varjele!» huudahti Beausire ja vaipui yhtä syviin mietteihin kuin aikanaan Oidipos.
»Kas niin, tuumikaa, etsikää, hyvä herra», sanoi Cagliostro.
»Auttakaa minua hieman, herra kreivi.»
»Mielelläni. Kysyin teiltä äsken, tunnetteko Oidipoksen tarinan.»
»Niin, te soitte minulle sen kunnian.»
»Nyt siirrymme pakana-ajan historiasta raamatunhistoriaan.
Tunnetteko kertomuksen Lotista?»
»Ja hänen tyttäristään?»
»Juuri niin.»
»Toki minä sen tunnen! Mutta malttakaas... Ah, nyt muistan, mitä on kerrottu iäkkäästä Ludvig viidennestätoista ja hänen tyttärestään, madame Adelaidesta...!»
»Nyt olette oikealla tolalla, herraseni.»
»Naamioitu mies olisi siis...?»
»Viisi jalkaa kuusi tuumaa.»
»Kreivi Louis...»
»Entä muuta?»
»Kreivi Louis de...»
»Vaiti!»
»Mutta tehän sanoitte, ettei täällä ole muita kuin vainajia.» »Vallan oikein, mutta heidän haudallaan rehoittaa ruoho, ja se kasvaakin täällä paremmin kuin muualla. Jos tämä ruoho, kuten Midaan kaislat... tunnetteko Midas-kuninkaan tarinan?
»En, herra kreivi.»
»Kerron sen teille toiste. Palatkaamme omaan juttuumme.»
Ja hän kysyi nyt jälleen vakavana:
»Te siis sanoitte?»
»Anteeksi, mutta minä luulin, että teidän piti kysellä.»
»Olette oikeassa.»
Ja Cagliostron miettiessä kysymystään hoki Beausire puoliääneen:
»Totisesti, niin se on! Isänsä tyttärenpoika, äitinsä veli, sisariensa eno... kreivi Louis de Nar...»
»Hiljaa!» varoitti Cagliostro.
Beausire keskeytti yksinpuhelunsa ja kuunteli tarkkaavasti.
»Nyt kun olemme selvillä sekä naamioiduista että naamioimattomista vehkeilijöistä, siirtykäämme salahankkeen tarkoitusta penkomaan.»
Beausire nyökäytti päätänsä merkiksi, että hän oli valmis vastaamaan.
»Salajuonen tarkoituksena on ryöstää kuningas, eikö totta?» »Se on todella salajuonen tarkoitus.»
»Ja viedä hänet Péronneen?»
» Péronneen.»
»Entä keinot?»
»Rahallisetko?»
»Niin, rahalliset ensin.»
»Tiedossa on kaksi miljoonaa.»
»Jotka lainataan eräältä genovalaiselta pankkiirilta. Tunnen miehen. Onko muita?»
»En tiedä.»
»Siinä siis ollaan rahan puolesta kunnossa. Mutta ei pelkällä rahalla pitkälle päästä. Tarvitaan väkeäkin.»
»Herra de Lafayette on antanut käskyn värvätä kokoon legionan, jonka on määrä mennä auttamaan Brabantia, kun se nousee kapinaan keisarikuntaa vastaan.»
— Oh, sitä kunnon Lafayettea! — mutisi Cagliostro. — Tunnen hänet hyvin tuosta teosta!
Ääneen hän virkkoi:
»Legiona on siis tiedossa, mutta yksi legiona ei riitä toteuttamaan sellaista suunnitelmaa. Kokonainen armeija siihen tarvitaan.»
»Armeijakin on tiedossa.»
»Ah, antakaa kuulua!»
»Tuhatkaksisataa ratsumiestä kokoontuu Versaillesiin. Ne lähtevät määrättynä päivänä liikkeelle kello yksitoista illalla. Kello kaksi aamulla ne saapuvat Pariisiin kolmena joukkona.»
»Edelleen!»
»Ensimmäinen joukko-osasto tulee Chaillotin portista, toinen Roulen tulliportista ja kolmas Grenellen tulliportista. Grenellen kautta marssiva osasto surmaa kenraali Lafayetten, Chaillotin kautta marssiva herra Neckern ja Roulen tulliportista saapuva ottaa päiviltä herra Baillyn.»
»Edelleen!» toisti Cagliostro.
»Senjälkeen naulataan umpeen tykit, kokoonnutaan Champ Élyséesille ja marssitaan Tuileries-palatsiin, joka jo silloin on hallussamme.»
»Kuinka, hallussanne? Entä kansalliskaarti?»
»Palatsin valtaaminen on Brabantin legionan huolena. Palkkajoukko-osaston, neljänsadan sveitsiläisen ja kolmensadan maalta tulleen salaliittolaisen kanssa se valtaa palatsissa olevien uskottujen miesten avulla sekä uiko- että sisäportit. Mennään kuninkaan huoneeseen ja huudetaan: ’Sire, Saint-Antoinen esikaupunki on täydessä kapinassa... vaunut odottavat ulkona... nyt on paettava!' Jos kuningas suostuu lähtemään, sujuu asia ilman muuta; ellei hän suostu, hänet viedään väkivalloin ja kuljetetaan Saint-Denisiin.»
»Edelleen!»
»Saint-Denisissä on koolla kaksikymmentätuhatta miestä jalkaväkeä. Niihin liittyvät äsken mainitut tuhatkaksisataa ratsumiestä, Brabantin legiona, neljäsataa sveitsiläistä sekä kymmenen-, kaksikymmentä-, kolmekymmentätuhatta matkan varrella värvättyä kuninkaanpuoluelaista, ja koko tämä yhtynyt joukko marssii Péronneen.»
»Yhä parempaa ja parempaa! Entä mitä Péronnessa tapahtuu, rakas herra de Beausire?»
»Péronnessa on kaksikymmentätuhatta miestä, jotka samaan aikaan saapuvat kaupunkiin Meri-Flandriasta, Picardiesta, Artoisista, Champagnesta, Bourgognesta, Lotringista, Elsassista ja Cambrain seuduilta. Luvassa on lisäksi kaksikymmentätuhatta sveitsiläistä, kaksitoistatuhatta saksalaista ja kaksitoistatuhatta sardinialaista. Kun nämä joukot ovat liittyneet kuninkaan aikaisempaan saattueeseen, on koolla sadanviidenkymmenentuhannen miehen armeija.»
»Kaunis lukumäärä!» sanoi Cagliostro.
»Tämä armeija marssii sitten Pariisia kohden. Seine-joki suljetaan kahdesta paikasta ja siten estetään elintarpeitten vienti kaupunkiin. Nälkiintynyt Pariisi antautuu, kansalliskokous hajoitetaan ja kuningas, todellinen kuningas korotetaan jälleen isiensä valtaistuimelle.»
»Aamen!» sanoi Cagliostro.
Ja noustuaan seisaalleen hän jatkoi:
»Rakas herra de Beausire, te osaatte kertoa tavattoman miellyttävästi, mutta laitanne on kuten suurimpienkin puhujien, kun olette kaikki sanonut, ei teillä ole enää mitään kerrottavaa — ja olettehan nyt sanonut kaikki, vai kuinka?»
»Kyllä, herra kreivi, tällä erää.»
»Hyvää yötä sitten, rakas herra de Beausire. Kun jälleen tarvitsette kymmenen louisdoria, yhäti lahjana, tulkaa hakemaan minua Bellevuesta.»
»Bellevuesta ja kysynkö herra kreivi de Cagliostroa?»
»Kreivi de Cagliostroa? Älkää, sillä kukaan ei siellä tietäisi ketä tarkoitatte. Kysykää parooni Zannonea.»
»Parooni Zannonea!» huudahti Beausire. »Mutta hänhän on juuri se genovalainen pankkiiri, joka on luvannut lainata Monsieurille kaksi miljoonaa.»
»Se on mahdollista», myönsi Cagliostro.
»Kuinka, mahdollista?»
»Niin, minulla on niin monta asiaa hoidettavana, että yksi sekaantuu toiseen. Senvuoksi en heti muistanut tätä juttua, mutta tosiaankin nyt luulen muistavani sen.»
Beausire silmäili lopen kummissaan tueta miestä, joka noin vain voi unohtaa parin miljoonan liikehomman, ja hän alkoi uskoa, että jo pelkän rahakysymyksen kannaltakin olisi edullisempi palvella lainanantajaa kuin lainanottajaa.
Mutta koska tämä kummastelu ei sentään saanut Beausirea unohtamaan, millä paikalla hän oli, lähti hänkin liikkeelle heti kun Cagliostro astui ensimmäiset askelensa hautuumaan porttia kohden ja jäljitteli niin tarkkaan hänen liikkeitään, että kun näki heidän astelevan melkein toisissaan kiinni, olisi pitänyt heitä kahtena itsetoimivana koneena, jonka sama jousi oli pannut vireeseen.
Mutta kun hautuumaan portti oli sulkeutunut heidän takanaan, erkanivat nämä koneet melko etäälle toisistaan.
»No», kysyi Cagliostro, »minne päin te lähdette, hyvä herra de Beausire?»
»Entä te itse?»
»Palais-Royaliin päin.»
»Minä menen Bastiljin taholle, Herra-kreivi.»-----------------
Kumpikin lähti nyt omalle suunnalleen; Beausire kumarsi syvään kreiville, Cagliostro nyökäytti kevyesti päätänsä. Molemmat katosivat melkein heti yön pimeään, Cagliostro Temple-kadulle ja Beausire Verrerie-kadulle.
VI
Gamain näyttää, että hän todella on mestarin mestari, kaikkien mestari
Kuten lukija muistanee, oli kuningas kenraali Lafayetten ja kreivi Louis de Bouillén kuullen lausunut toivomuksen, että saisi kutsua luokseen entisen oppimestarinsa Gamainin auttamaan häntä tärkeässä lukkotyössä. Hän oli lisännyt — ja meidän mielestämme on paikallaan mainita sekin pikkuseikka tässä — ettei olisi pois tieltä, vaikka joku kätevä oppipoikakin tulisi täydentämään tätä seppien kolminaisuutta. Tämä kolmiluku, jota jumalatkin suosivat, oli miellyttänyt Lafayetteakin ja hän oli senvuoksi antanut määräyksen, että mestari Gamain ja hänen oppipoikansa oli päästettävä esteettömästi kuninkaan luokse ja opastettava työpajaan heti kun he ilmoittautuisivat.
Meidän ei siis tarvitse kummastella, että nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin joka ei suinkaan ole lukijoillemme outo henkilö, sillä olemme esitelleet hänet lokakuun 6 päivän aamulla tyhjentämässä erään tuntemattoman asesepän kanssa pullollista burgundia Sèvres-sillan kapakassa — meidän ei siis tarvitse ihmetellä, sanomme sen toistamiseen, nähdessämme muutamia päiviä mainitun keskustelun jälkeen mestari Gamainin ja hänen oppipoikansa molemmat työasuun puettuina — ilmestyvän Tuileries-palatsin portin eteen. Heidät päästettiin ilman muuta sisälle ja he nousivat isoja portaita myöten kuninkaan kerrokseen, nousivat edelleen kierreportaat ja päästyään työpajan oven eteen mainitsivat kamaripalvelijalle nimensä ja ammattiarvonsa.
Nimet olivat Nicolas-Claude Gamain ja Louis Lecomte.
Ammattiarvot olivat: edellisen, lukkomestari, jälkimäisen, oppipoika.
Vaikkei tässä esittelyssä ollut hitusenkaan vertaa ylhäistä leimaa, riensi Ludvig XVI nuo nimet ja ammattiarvot kuultuaan ovelle sanomaan:
»Käykää sisään!»
»Tullaan, tullaan», ehätti Gamain vastaamaan tutunomaisesti, mikä ei ilmaissut yksinomaan toverinsuhdetta, vaan lisäksi mestarin oikeuden.
Oppipoika ei liene ollut yhtä tottunut seurustelemaan kuninkaallisten kanssa tai luonto oli kenties istuttanut häneen voimakkaamman taipumuksen kunnioittaa kruunupäitä, minkälaisessa asussa ne esiintyivätkin ja minkälaisessa asussa hän itse sattuikin esiintymään: kuinka tahansa, oppipoika ei vastannut mitään kuninkaan kehoitukseen, vaan jäi soveliaan välimatkan päähän mestari Gamainista takki käsivarrella ja hattu kourassa seisomaan lähelle ovea, jonka kamaripalvelija sulki heidän jälkeensä.
Hänen oli sitäpaitsi ehkä parempi tältä paikalta kuin Gamainin viereltä huomata Ludvig XVI:n väsyneihin silmiin ilmestynyt ilonvälähdys ja helpompi vastata siihen päätä nyökäyttämällä.
»Sinäkö siellä, kunnon Gamain!» sanoi Ludvig XVI. »Olen iloinen nähdessäni sinut taas. En tosiaankaan uskonut enää hyvään tahtoosi. Luulin jo sinun unohtaneen minut vallan!»
»Ja senkö vuoksi olette ottanut oppipojan?» uteli Gamain. »Olette tehnyt järkevästi, se oli teidän oikeutenne, koska kerran minä en ollut saapuvilla. Mutta ikävä kyllä», lisäsi hän pahankurisesti, »oppipoika ei ole mestari, häh?»
Oppipoika teki merkin kuninkaalle.
»Mikäs siinä auttoi, Gamain-parka?» sanoi Ludvig XVI. »Minulle kerrottiin varmana asiana, ettet halunnut nähdä minua enää läheltä etkä kaukaa. Sanottiin sinun pelkäävän maineesi jotenkuten pilaantuvan...»
»Sire, Versaillesissa tekin totisesti olisitte saanut sen käsityksen, ettei ole hyvä kuulua teidän ystäväpiiriinne, ja minä olen nähnyt ihan vierelläni itsensä herra Leonardin — Sèvres-sillan kapakkapahaisessa — kähertävän kaksi kaartilaisenpäätä, jotka irvistelivät pahasti siitä, että olivat tulleet tavatuiksi teidän eteishuoneessanne juuri silloin kun kelpo pariisilaisystävänne tulivat teitä tervehtimään.»
Kuninkaan otsa synkistyi ja oppipoika painoi päänsä alas.
»Mutta», jatkoi Gamain, »nyt kuuluvat asiat olevan parempaan päin senjälkeen kuin muutitte Pariisiin. Nykyisin te voitte tiemmä tehdä pariisilaisille mitä haluatte. Eikä se ole kummakaan, sillä pariisilaisenne ovat aika hölmöjä ja kuningatar niin hemaiseva kun hän on sillä tuulella.»
Ludvig XVI ei vastannut, mutta lievä puna kihosi hänen poskilleen.
Nuori oppipoika puolestaan näytti kärsivän tavattomasti mestari Gamainin tutunomaisesta puhetavasta.
Kuivattuaan hänkin hiestyneen otsansa nenäliinalla, joka lukkosepän oppipojan nenäliinaksi oli vallan liian hieno, hän astui lähemmäs kuningasta ja sanoi:
»Sire, teidän majesteettinne sallinee minun kertoa teille, kuinka mestari Gamainilla nyt on kunnia olla teidän majesteettinne edessä ja kuinka minäkin olen teidän luonanne?»
»Kertokaa, rakas Louis», vastasi kuningas.
»Siinä sitä ollaan, 'rakas Louis', sanotaan heti», mutisi lukkoseppä. » Rakas Louis... pariviikkoisen tuttavuuden jälkeen, tavallisesta työmiehestä, oppipojasta!... Mikä minä siis olen, minä, joka olen tuntenut teidät viisikolmatta vuotta? Minä, joka olen pannut viilan käteenne? Minä, joka olen mestari. Mutta kyllä sen kelpaa, jolla on sulava kieli ja valkoiset kädet!»
»Minä sanon sinua 'kelpo Gamainiksi'. Tätä nuorukaista nimitän rakkaaksi Louisiksi', en senvuoksi, että hän puhuu kauniimmin kuin sinä, en senvuoksi, että hän pesee kätensä useammin kuin sinä ehkä sen teet — sinähän tiedät, etten paljoakaan välitä sellaisista pikkuseikoista — vaan siksi, että hän on kyennyt tuomaan sinut tänne, sinut, ystäväni, kun minulle jo sanottiin, ettet halunnut enää tulla luokseni!»
»Oh, minä kyllä olisin halunnut tulla, sillä kaikista vioistanne huolimatta pidän teistä lopultakin aika paljon, mutta minun vaimoni, rouva Gamain, hoki minulle yhtenään: 'Sinulla on huonoja tuttavuuksia, Gamain, liian ylhäisiä tuttavuuksia. Näinä aikoina ei ole terveellistä seurustella aatelisten kanssa. Meillä on hieman omaisuutta, suojelkaamme sitä; meillä on lapsia, kasvattakaamme niitä. Ja jos kruununprinssikin vuorostaan haluaa oppia lukkosepän ammatin, hakekoon hän opin muilta kuin sinulta; Ranskasta ei puutu lukkoseppiä'.»
Ludvig XVI loi silmäyksen oppipoikaan, huoahti puolittain leikkisästi, puolittain alakuloisesti ja sanoi:
»Niin, epäilemättä Ranskassa kyllä riittää lukkoseppiä, muttei sinunlaisiasi lukkoseppiä.»
»Samaa minä sanoin mestarille, sire, käydessäni hänen puheillaan teidän lähettämänänne», puuttui puheeseen oppipoika. »Minä sanoin hänelle: 'Kuulkaas nyt, mestari, kuningas valmistelee paraikaa muuatta salalukkoa, hän tarvitsi oppipoikaa, hän oli kuullut puhuttavan minusta ja hän otti minut palvelukseensa. Se oli minulle suuri kunnia... hyvä... Mutta se työ oli tavallista hienompaa työtä. Kaikki sujui hyvin niin kauan kuin oli kysymys vain lukonkopasta, -laatasta ja -nastoista, sillä jokainen tietää, että kolme pääskynpyrstön muotoista, reunoiltaan taivutettua nastaa riittää kiinnittämään lukonkopan tukevasti lukonlaattaan, mutta kun käsiteltäväksi tuli itse lukonkieli, joutui tekijä ymmälle...»
»Sen kyllä uskon», huomautti Gamain, »lukonkieli on koko lukon sielu».
»Ja koko lukkosepänammatin mestarinäyte, jos se on hyvin tehty», lisäsi oppipoika. »Mutta lukonkieliä on monenlaisia. On tavallinen 'nukkuva' kieli, laskukieli, työntökieli. No niin, olettakaamme nyt, että meillä on putkiavain, jonka lehti on lovellinen, yksi tavallinen pykälä ja yksi keihäskantainen pykälä sisäpuolella, kaksi pyörää, toisessa sisäänpäin sirpinmuotoinen, toisessa ulospäin keihäskantainen koro, minkälainen kieli sopii sellaiseen avaimeen? Sitä kysymystä me jäimme pohtimaan...»
»Siihen kysymykseen ei osaakaan kuka tahansa vastata», sanoi Gamain.