Part 20
Näiden kymmenen minuutin kuluttua Pitou terävällä silmällään erotti ihmishaamun ulkomuurin äärimmäisessä päässä.
Ratsastaja oli sitonut hevosensa puuhun ja lähestyi nyt jalan.
Pimeys oli niin sakea, että Pitou toivoi, ettei Billot huomaisi tätä varjontapaista tai huomaisi sen liian myöhään.
Hän erehtyi. Billot näki sen, sillä Pitou kuuli päänsä päällä kaksi kuivaa naksahdusta, jotka syntyvät, kun pyssyn liipasin vedetään vireeseen.
Muurin kuvetta hiipivä mieskin kuuli epäilemättä tuon äänen, josta metsästäjän korva ei milloinkaan erehdy, sillä hän pysähtyi ja koetti katseellaan lävistää yön pimeyttä, mutta hän ei nähnyt mitään.
Tämän sekuntisen pysähdyksen aikana Pitou näki pyssynpiipun ojentuvan kaivannon yli, mutta tilanhoitaja ei ilmeisestikään ollut varma osaamisestaan näin kaukaa tai hän pelkäsi erehtyvänsä, kuinka tahansa, pyssynpiippu, joka oli kohonnut nopeasti, laski jälleen hitaasti.
Varjo alkoi jälleen liikkua ja liukui edelleen seinäviertä.
Se lähestyi nopeasti Catherinen ikkunaa.
Tällä kerralla Pitou kuuli Billotin sydämen sykinnän.
Pitou aprikoi, mitä hän voisi tehdä, huutaisiko tuolle nuorukais-rukalle vai voisiko häntä muulla tavoin auttaa.
Mutta minkäänlaista keinoa ei juolahtanut hänen mieleensä ja epätoivoisena hän raastoi tukkaansa.
Hän näki pyssynpiipun kohoavan toistamiseen, mutta vielä kerran se laski.
Uhri oli vielä liian kaukana.
Näin kului arviolta puoli minuuttia. Sinä aikana nuori mies astui ne askelet, jotka erottivat hänet ikkunasta.
Päästyään kohdalle hän koputti kolme kertaa hiljaa ja yhtä pitkin väliajoin.
Nyt ei käynyt enää epäileminen; tulija oli rakastaja ja tämä rakastaja tuli tapaamaan Catherinea.
Pyssy kohosi kolmannen kerran ja Catherine puolestaan, joka tunsi tavanomaisen merkkikoputuksen, avasi ikkunan raolleen.
Pitou läähätti, hän oli tuntevinaan kuinka liipasinta painettiin; limsiö kuului iskevän teräsrautaan, salaman välähdystä muistuttava valosuihku valaisi tien, mutta tätä välähdystä ei seurannutkaan pamaus.
Sankkiruuti vain oli syttynyt.
Nuori aatelismies oivalsi nyt häntä uhkaavan vaaran. Hän liikahti kuin lähteäkseen päin tulta, mutta Catherine ojensi kätensä ja veti hänet lähelleen.
»Onneton», kuiskasi hän, »se on minun isäni! Hän tietää kaikki... tule!»
Ja yli-inhimillisin voimin hän auttoi Isidorin ikkunasta sisälle ja sulki luukut.
Tilanhoitajalla oli sekunti aikaa laukaista, mutta molemmat nuoret olivat toisiinsa niin kietoutuneina, että Isidoriin tähdätessään hän olisi voinut tappaa samalla tyttärensä.
»Haa», mutisi hän, »hänen täytyy poistua joskus ja silloin minä tavoitan hänet!»
Ja panospuikolla hän aukaisi sankkireiän, pani uutta ruutia sankkikoloon, jottei enää tapahtuisi ihmettä, jota Isidor sai kiittää pelastumisestaan.
Viisi minuuttia kului hiiskumattomassa hiljaisuudessa. Pitou ja tilanhoitaja pidättelivät hengitystään, vieläpä sydämensä sykintääkin.
Äkkiä äänettömyyden katkaisi talon pihalta kuuluva koirien haukunta.
Billot polki jalkaa, kuunteli hetken ja polki jalkaa vielä kerran.
»Ahaa», virkkoi hän, »hän aikoo paeta puutarhan kautta, koirat haukkuvat häntä!»
Ja hypäten Pitoun pään yli hän loikkasi kaivannon vastakkaiselle partaalle. Vaikka oli pimeä yö, katosi hän, paikat hyvin tuntevana miehenä, salamannopeasti muurin nurkan taa.
Hän toivoi ehtivänsä rakennuksen toiselle puolelle samaan aikaan kuin Isidorkin.
Pitou ymmärsi tämän tempun. Valppaana kuin ainakin luonnonihminen hän kimposi ylös kaivannosta, juoksi suoraan yli tien Catherinen ikkunan luo, riuhtaisi luukut auki, astui tyhjään huoneeseen, riensi keittiöön, jota lamppu valaisi, syöksyi pihalle, poikkesi puutarhaan vievälle käytävälle ja sitä tietä puutarhaan, missä hän, pimeään tottuneena, heti näki kaksi varjoa, joista toinen paraikaa kapusi muurille toisen ojennetuin käsin seistessä muurin juurella.
Mutta ennenkuin hypähti muurin toiselle puolelle, kääntyi nuori mies taakseen ja sanoi:
»Näkemiin, Catherine, älä unohda, että sinä olet minun!»
»Ah, en, ah unohda», vastasi nuori tyttö, »mutta mene nyt, mene!»
»Niin menkää, menkää, herra Isidor!» kehoitti Pitoukin. »Paetkaa!»
Kuului jysähdys nuoren miehen pudotessa maahan, sitten hevosen hirnahdus. Elikko oli tuntenut isäntänsä. Heti sen jälkeen tömisi maa laukkaavan hevosen alla, jota kannustin varmaankin oli yllyttänyt juoksuun. Sitten pamahti kerran, kahdesti.
Edellisen laukauksen kuullessaan Catherine parahti ja aikoi rientää Isidorin avuksi, toinen laukaus pusersi hänen rinnastaan syvän huokauksen ja hän vaipui voimatonna Pitoun syliin.
Pitou kuunteli kaula pitkällä, jatkoiko hevonen laukkaansa yhtä nopeasti kuin ennen laukauksia ja kuullessaan ratsun jatkavan laukkaansa vauhtia hiljentämättä hän virkkoi:
»Hyvä on, vielä on toivoa. Yöllä ei tähdätä niin hyvin kuin päivällä eikä käsi ole ihmiseen tähdätessään yhtä vakava kuin sutta tai metsäsikaa ampuessaan.»
Hän kohotti Catherinen ylös ja aikoi kantaa hänet sylissään sisälle.
Mutta kaikki tahtonsa ja ruumiinsa voimat kooten tyttö liukui maahan ja tarttui Pitoun käteen.
»Minne aiot minut viedä?» kysyi hän.
»Mutta, neiti Catherine», kummasteli Pitou, »omaan huoneeseenne tietysti».
»Pitou, voitko piilottaa minut jonnekin?»
»Ihan varmasti, neiti», vastasi nuori mies. »Ja ellen juuri nyt tietäisikään, minne, niin kyllä piilopaikan löydän.»
»No, vie minut sinne?»
»Mutta entä kotinne?»
»Toivon viiden minuutin perästä voivani lähteä täältä ikiajoiksi.»
»Entä isänne?»
»Kaikki on lopussa minun ja miehen välillä, joka on tahtonut surmata rakastettuni.»
»Mutta miettikää sentään, neiti...» uskalsi Pitou huomauttaa.
»Ah, kieltäydyt siis seuraamasta minua, Pitou?» kysyi Catherine ja päästi nuoren miehen käden.
»En, neiti Catherine, jumala varjelkoon!»
»No, seuraa siis minua.»
Ja edellä kulkien Catherine meni puutarhasta vihannesmaalle.
Vihannestarhan toisessa päässä oli portti, josta pääsi Nouen kentälle.
Catherine avasi hetkeäkään empimättä portin, otti avaimen ja pani portin kaksinkertaiseen salpaan ja viskasi avaimen muurin vieressä olevaan kaivoon.
Lujin askelin hän sitten astui peltojen poikki Pitoun käsivarteen nojaten ja pian molemmat katosivat laaksoon, joka erottaa Pisseleun Nouen maatilasta.
Kukaan ei nähnyt heidän lähtevän, ja Jumala yksin tietää, mistä Catherine löysi piilopaikan, jonne Pitou oli luvannut hänet viedä.
XXX
Myrskyn jälkeen
Inhimillisten myrskyjen laita on samoin kuin luonnonmyrskyjen: taivas peittyy pilviin, salama välähtää, jyrisee, maa vavahtelee, hetkittäin myllertää niin hirveästi, että luulisi ihmisten ja kaiken elollisen tuhoutuvan ja väristen kukin kohottaa kätensä Herran puoleen, ainoan pelastajan, ainoan armahtajan puoleen. Sitten vähitellen luonto tyyntyy, yö hälvenee, päivä koittaa, aurinko ilmestyy, kukat aukenevat, puut suoristuvat, ihmiset menevät askareilleen, voivat jälleen nauttia ja rakastaa. Elämä hymyilee ja laulaa teiden partailla ja ovien kynnyksillä eikä kukaan piittaa ukkosen aikaansaamasta hävityksestä.
Näin oli käynyt maatilallakin. Koko yön oli hirveä myrsky riehunut sen miehen sydämessä, joka oli pannut täytäntöön suunnittelemansa koston. Huomattuaan tyttärensä paon, etsittyään turhaan varjosta hänen askeltensa jälkiä, huudeltuaan häntä ensin vihaisella, sitten rukoilevalla ja lopulta epätoivoisella äänellä saamatta minkäänlaista vastausta, tunsi tämä voimakas mies, että hänen ruumiissaan särkyi jokin elinhermo. Mutta kun tätä huutojen ja uhkausten rajusäätä, jossa oli ollut salamaa ja jyrinää kuin luonnon ukkosessa, oli seurannut herpaiseva äänettömyys, kun koirat hämmingin tauottua olivat lakanneet ulvomasta, kun raekuuron sekainen sade oli huuhtonut näkymättömäksi verijuovan, joka yhtenäisenä vyönä oli ympäröinyt koko maatilaa, kun aika, kaiken täällä alhaalla tapahtuneen tunteeton ja mykkä todistaja, oli metallisella helähdyksellään ilmoittanut yön viimeisen hetken lyöneen, jatkui elämä entistä latuaan: ajoportti narisi ruostuneilla saranoillaan, rengit lähtivät talosta, ken kylvämään, ken haravoimaan, ken kyntämään. Aikanaan tuli esille Billotkin silmäilemään tiluksiaan. Päivä vaikeni yhä ja sitä mukaa heräili koko kyläkin. Eräät, jotka olivat nukkuneet huonommin kuin toiset, sanoivat kuka uteliaana, kuka muuten kuin ohimennen:
»Ukko Billotin koirat haukkuivat yöllä vimmatusti ja maatilan takaa kuului kaksi laukausta...»
Siinä kaikki.
Mutta ei sentään kaikki, erehdyimme.
Kun ukko Billot tapansa mukaan kello yhdeksältä tuli keittiöön murkinalle, kysyi hänen vaimonsa:
»Sano toki, ukko kulta, missä on Catherine. Tiedätkö?
»Catherineko?» vastasi tilanhoitaja pakotetusti. »Maatilan ilma ei ollut hänelle terveellistä ja hän meni tätinsä luokse Sologneen.»
»Ah!» huudahti emäntä Billot. »Viipyykö hän kauankin tätinsä luona?»
»Kunnes paranee», vastasi tilanhoitaja.
Emäntä Billot huoahti ja työnsi kahvikupin luotaan.
Tilanhoitaja puolestaan pakottautui syömään, mutta kun kolmannella suupalalla ruoka oli tukehduttaa hänet, otti hän burgundilaispullon, tyhjensi sen yhteen menoon ja kysyi sitten käheällä äänellä:
»Toivottavasti ei hevostani ole vielä riisuttu?»
»Ei, herra Billot», vastasi arasti muuan pikku poika, joka aamuisin tuli maatilalle aamiaistansa kerjäämään.
»Hyvä on.»
Tilanhoitaja työnsi töykeästi poika-poloisen syrjään, nousi ratsunsa selkään ja kannusti sen vainioille. Hänen vaimonsa pyyhki silmistään pari kyyneltä ja meni takan suojaan tutulle paikalleen.
Paitsi että nyt oli poissa se laululintunen, se hymyilevä kukka, joka nuoren tytön piirteissä oli luonut eloa ja sulotuoksua talon vanhojen seinien sisään, sujui elämä maatilalla aamusta alkaen samaan malliin kuin eilenkin.
Pitou puolestaan oli nähnyt päivänkoiton kotonaan Haramontissa, ja ne, jotka kello kuudelta aamulla tulivat häntä tapaamaan, näkivät hänen työskentelevän kauan palaneen kynttilän valossa — sydän ainakin oli pitkäksi hiiltynyt — kirjoittamassa selontekoa niistä viidestäkolmatta louisdorista, jotka tohtori Gilbert oli antanut Haramontin kansalliskaartin varusrahoiksi, jonka selonteon kaikkine todistuksineen hän aikoi lähettää tohtorille.
Muuan puunhakkaaja väitti tosin nähneensä hänen sydänyön seuduissa kantavan sylissään jotakin raskasta taakkaa kuin naisen ruumista ja laskeutuvan alas rinnettä, joka vei ukko Clouisin erakkomajalle. Mutta se väite ei pitänyt paikkaansa, sillä ukko Lajeunesse väitti nähneensä hänet kello yhden aikaan juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja Maniquet puolestaan, joka asui ihan kylän laidassa Longprén puolella, väitti nähneensä hänen kello kaksi tai puoli kolme sivuuttavan hänen ovensa ja huutaneensa hänelle: »Hyvä yötä, Pitou!» Tähän kohteliaisuuteen Pitou oli vastannut huutamalla vuorostaan hänkin: »Hyvää yötä, Maniquet!» Ei siis voinut mitenkään epäillä, ettei Maniquet ollut nähnyt Pitouta kello puoli kolmen aikaan aamulla.
Mutta jos halonhakkaaja oli nähnyt Pitoun sydänyön korvilla Clouise-kallion lähettyvillä kantamassa naisen ruumista muistuttavaa raskasta taakkaa, jos ukko Lajeunesse oli nähnyt Pitoun kello yksi aamulla juoksevan minkä jaloista pääsi Boursonnesin tiellä ja jos Maniquet oli sanonut hyvää yötä Pitoulle, kun tämä kello kaksi tai puoli kolme aamulla sivuutti hänen ovensa, oli Pitou, jonka viimeksi näimme Catherinen kanssa kello kymmenen tai puoli yksitoista illalla kadonneen Pisseleun kylän ja Nouen maatilan väliseen notkoon, kaiketi kulkenut tästä notkosta Clouise-kalliolle eli arviolta yhdeksän kilometriä, sitten kalliolta Boursonnesiin, lähes eli kaksitoista kilometriä, jälleen palannut samalle kalliolle ja vihdoin mennyt täältä kotiinsa, mikä panee olettamaan, että vietyään ensin Catherinen turvapaikkaan, käytyään sitten kuulemassa, kuinka varakreivi jaksoi, ja palattuaan Catherinelle kertomaan nämä uutiset, Pitou oli siis kello yhdestätoista illalla kello puoli kolmeen aamulla taivaltanut viisi tai viisi ja puoli penikulmaa. Moinen olettamus tuntuu uskomattomalta niiden mestarijuoksijainkin kannalta katsoen, joilta entisajan rahvaan väitteitten mukaan oli leikattu perna pois. Mutta tämä voimannäyte ei paljoakaan kummastuttanut niitä, jotka vain kerrankin olivat saaneet arvostella Pitoun liikkumiskykyä.
Mutta koska Pitou ei kenellekään ilmaissut tämän yön salaisuutta, jolloin, hänelle tuntui olleen kyky esiintyä kaikkialla yhtaikaa, johtui siitä, että lukuunottamatta Désiré Maniquetia, jonka hyvään yöhön Pitou oli vastannut, halonhakkaaja ja ukko Lajeunesse eivät olisi uskaltaneet valallisesti vakuuttaa, olivatko he nähneet Pitoun itsensä vai jonkun varjon, Pitouta muistuttavan haamun Clouise-kallion lähettyvillä ja Boursonnesin tiellä.
Kuinka tahansa, kello kuusi aamulla, samaan aikaan kun Billot nousi hevosensa selkään lähteäkseen tarkastamaan vainioitaan, nähtiin Pitou jalkeilla reippaana ja huolettomana selvittelemässä räätälimestari Dulauroyn laskuja, joiden liitteeksi hän pani kolmenneljättä miehensä antamat todisteet.
Mutta muuan toinenkin tuttavistamme oli tänä yönä nukkunut huonosti.
Tohtori Raynal näet.
Kellon käydessä kahta aamulla oli hänet herättänyt varakreivi de Charnyn palvelija, joka soitti ovikelloa vimmatusti.
Tohtori oli mennyt itse avaamaan, kuten hänen tapansa oli, milloin yökelloa soitettiin.
Varakreivin lakeija oli tullut noutamaan häntä hänen isäntäänsä kohdanneen vakavan onnettomuuden johdosta.
Hän oli tuonut mukanaan toisen valmiiksi satuloidun ratsun, jotta tohtori Raynal voisi lähteä hetkeäkään tuhlaamatta. Tohtori pukeutui käden käänteessä, hyppäsi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa lakeijan ratsastaessa edellä oppaana.
Mikä oli tämä tapaturma? Hän saisi sen tietää linnassa. Häntä oli kehoitettu ottamaan mukaansa kirurgin työaseet.
Tapaturmana oli haava vasemmassa kyljessä ja naarmu oikeassa olkapäässä, molemmat saraan kaliberin, neljänkolmatta kaliberin kuulan tekemiä.
Tapahtuman yksityisseikoista varakreivi ei halunnut kertoa mitään.
Toinen haava, kylkeen tullut, oli vakavaa laatua, muttei sentään hengenvaarallinen. Kuula oli lävistänyt lihan vioittamatta jalompia elimiä.
Toinen haava oli vallan mitätön.
Kun haavat oli sidottu, tarjosi nuori mies tohtorille viittäkolmatta louisdoria, jotta tämä olisi puhumatta tapaturmasta.
»Jos tahdotte, että minä olen vaiti», vastasi tuo kelpo tohtori, »on minulle maksettava tavallisen taksan mukaan, toisin sanoin yksi pistoli.»
Ja hän otti yhden louisdorin ja antoi siitä neljätoista livreä takaisin varakreiville, joka turhaan tyrkytteli hänelle enempää.
Se oli mahdotonta.
Tohtori Raynal ilmoitti, että hän arveli kolme käyntiä välttämättömäksi ja että hän tulisi takaisin parin päivän perästä ja sitten taas kahden päivän kuluttua.
Toisella käynnillään tohtori tapasi potilaan jo jalkeilla. Haavaside oli kiinnitetty vyöllä ja sen vuoksi varakreivi oli voinut jo seuraavana aamuna nousta ratsun selkään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi hänen uskottua lakeijaansa ei kukaan tiennyt tapaturmasta mitään.
Kolmannella käynnillään tohtori Raynal ei enää tavannut potilasta; hän oli lähtenyt. Tästä tuloksettomasta käynnistä tohtori otti palkkiokseen vain puoli pistolia.
Tohtori Raynal oli niitä harvinaisia lääkäreitä, jotka voisivat salonkinsa seinälle ripustaa kuulun taulun: _Hippokrates kieltäytyy ottamasta vastaan Artakserkseen lahjoja_.
XXXI
Mirabeaun suuri petos
Lukija muistanee vielä sanat, jotka Mirabeau lausui kuningattarelle, kun tämä lähtöhetkellä Saint-CIoudissa tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi:
»Tämä suudelma, madame, pelastaa kuninkuuden!»
Tämä Prometheuksen lupaus, joka oli annettu valtaistuimensa menettämäisillään olevalle Junolle, oli nyt toteutettava.
Mirabeau oli aloittanut taistelun luottaen voimaansa ja ajattelematta, että niin monien varomattomien tekojen ja kolmen paljastetun salahankkeen jälkeen hän ryhtyi mahdottomaan kamppailuun.
Mirabeau olisi kenties — ja se olisi ollutkin järkevintä — vielä jonkun ajan taistellut naamio kasvoilla, mutta kun hän pari päivää sen jälkeen kun oli tavannut kuningattaren oli menossa kansalliskokoukseen, näki hän kadulla paljon kansaa ja kuuli huutoja.
Hän lähestyi väkijoukkoa ja tiedusteli hälinän syytä.
Joukolle jaeltiin lentokirjasia.
Ja tuon tuostakin kuului huuto:
»Kreivi de Mirabeaun suuri petos! Kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
»Vai niin», mutisi hän ja otti taskustaan kolikon, »tuo tuntuukin koskevan minua. Hyvä ystävä», sanoi hän sitten lentokirjasia jakavalle kaupustelijalle, jolla näkyi niitä olevan tuhansia aasin kantamissa vasuissa ja joka siten voi siirtää myymälänsä minne halusi, »paljonko maksaa _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?»
Kaupustelija katsoi Mirabeauta suoraan kasvoihin.
»Herra kreivi», vastasi hän, »annan sen teille ilmaiseksi».
Sitten hän lisäsi kuiskaten:
»Ja lentokirjasta on painettu satatuhatta kappaletta.» Mirabeau poistui mietteissään.
Tämä lentokirjanen annettiin hänelle ilmaiseksi!
Ja kaupustelija tunsi hänet!
Mutta tämä lentokirjanen oli varmaankin niitä typeriä ja vihamielisiä julkaisuja, joita siihen aikaan ilmestyi tuhansia.
Äärimmilleen pingoitettu parjaushalu ja typeryys teki sen tuiki vaarattomaksi, riisti siltä kaiken arvon, päätteli Mirabeau.
Hän silmäili ensimmäisiä rivejä ja kalpeni.
Ensimmäisellä sivulla oli lueteltu Mirabeaun velat ja, mikä ihmeellistä, tämä luettelo oli oikea!
Kaksisataakahdeksantuhatta frangia!
Tämän luettelon jälkeen oli mainittu päivä, jolloin herra de Fontanges, kuningattaren almunjakaja, oli suorittanut tuon rahamäärän Mirabeaun velkojille.
Sitten oli merkitty summa, jonka hovi maksoi hänelle kuukausittain:
Kuusituhatta frangia.
Ja lopuksi oli kuvaus hänen käynnistään kuningattaren luona.
Se oli käsittämätöntä. Lentokirjasen nimetön tekijä ei ollut erehtynyt ainoassakaan numerossa; miltei saattoi väittää, ettei hän ollut erehtynyt ainoassa sanassakaan.
Mikä hirveä, salaperäinen vihollinen, joka tunsi kenellekään paljastamattomat salaisuudet, vainosi häntä näin tai oikeammin vainosi hänessä kuninkuutta?
Tuo kaupustelija, joka oli vastannut hänelle, tuntenut hänet ja puhutellut häntä _herra kreiviksi_, ei tuntunut hänestä ihan vieraalta.
Hän pyörsi takaisin.
Aasi oli yhä siellä vasuineen, joissa oli enää neljännes jäljellä, mutta äskeinen kaupustelija oli kateissa, toinen oli tullut hänen tilalleen.
Tämä oli Mirabeaulle vallan tuntematon.
Mutta tämäkin jakeli lentokirjasia yhtä kiihkeästi kuin hänen edeltäjänsä.
Sattumalta tohtori Gilbert, joka miltei joka päivä käväisi kansalliskokouksen istunnoissa ja varsinkin milloin joku tärkeä kysymys oli siellä esillä, sivuutti tällöin paikan, minne kaupustelija oli sijoittunut.
Omia ajatuksiaan hautoen ja unelmoiden tohtori ei varmaankaan olisi pysähtynyt tarkkaamaan tätä hälinää ja tungosta, mutta tavanomaisella eloisuudellaan Mirabeau astui suoraan hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja opasti hänet lentokirjasten jakajan eteen.
Tämä teki Gilbertille samaa mitä muillekin, kurkotti kätensä ja sanoi:
»Kansalainen, kreivi de Mirabeaun suuri petos!»
Mutta kun hän näki Gilbertin, herpaantuivat hänen kielensä ja kätensä kuin halvaantuneina.
Gilbertkin silmäili häntä, pudotti vastenmielisin elein lentokirjasen ja poistui sanoen:
»Olettepa te ryhtynyt rumaan puuhaan, herra Beausire!»
Sitten hän tarttui Mirabeaun käsivarteen ja jatkoi matkaansa kansalliskokoukseen, joka nykyisin piti istuntonsa maneesissa eikä enää arkkipiispan talossa.
»Tunnetteko siis tuon miehen?» kysyi Mirabeau Gilbertiltä.
»Tunnen hänet, kuten hänen laisiaan tunnetaan», vastasi Gilbert. »Hän on entinen kersantti, peluri, petturi, ja koska hänellä ei ollut muuta tehtävää, on hän ruvennut häväisijäksi.»
»Ah», mutisi Mirabeau ja kohotti kätensä sille kohdalle, missä muinen oli ollut hänen sydämensä ja missä nyt oli hovin rahojen täyttämä lompakko, »jos hän häväisisi'...»
Ja synkkänä tämä suuri puhuja jatkoi matkaansa.
»Mitä, oletteko niin heikko filosofi, että annatte mokoman hyökkäyksen masentaa mielenne?» sanoi Gilbert.
»Minäkö?» huudahti Mirabeau. »Ah, tohtori, ette tunne minua. Ah, ihmiset sanovat, että minä olen myyty, vaikka heidän pitäisi vain sanoa, että olen maksettu! Hyvä, huomenna minä ostan hotellin, huomenna hankin itselleni vaunut, hevoset, palvelijat, huomenna minulla on keittiömestari ja minä pidän avointa pöytää. Minäkö masentunut? Mitä minä välitän eilispäivän kansansuosiosta ja tämän päivän epäsuosiosta? Eikö minun ole tulevaisuus? Ei, tohtori, mieltäni masentaa vain antamani lupaus, jota en kenties voikaan pitää. Ja että hovi on käyttäytynyt minua kohtaan väärin tai oikeammin petollisesti. Olen tavannut kuningattaren... hän tuntui luottavan minuun täydellisesti... hetken jo uneksin — mieletöntä haavetta, kun kysymyksessä on sellainen nainen — hetken jo uneksin, että minusta tulisi, ei kuninkaan ministeri, jommoinen Richelieu oli, vaan Mazarinin lailla kuningattaren ministeri tai oikeammin — eikä maailman politiikalle koituisi siitä vahinkoa — kuningattaren rakastaja. No niin, mitä teki kuningatar? Samana päivänä, jolloin lähdin hänen luotansa, sain siitä selvän todistuksen. Hän kirjoitti Saksassa toimivalle asiamiehelleen, herra Flachslaudenille: 'Ilmoittakaa veljelleni Leopoldille, että noudatan hänen neuvoaan, että käytän hyväkseni kreivi de Mirabeaun apua, mutta ettei minun suhteeni häneen ole vakavaa laatua.'»
»Tiedättekö sen varmasti?» kysyi Gilbert.
»Varmasti, ehdottoman varmasti... Eikä siinä kaikki. Tiedättekö, mikä kysymys on tänään kansalliskokouksessa esillä?»
»Tiedän, että on kysymys sodasta, mutta en ole oikein selvillä tämän sodan syistä.»