Part 21

»Oh, hyvä jumala», sanoi Mirabeau, »juttu on tuiki yksinkertainen! Koko Eurooppa on jakautunut kahteen valtaryhmään. Itävaltaa ja Venäjää yhtäältä, Englantia ja Preussia toisaalta kannustaa sama viha, viha vallankumousta kohtaan. Venäjän ja Itävallan kanta on selvä, se edustaa niiden yleistä mielipidettä, mutta vapaamielinen Englanti ja filosofinen Preussi tarvitsevat aikaa ennenkuin tekevät ratkaisevan päätöksen, ennenkuin siirtyvät yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, ennenkuin kieltävät entisen uskonsa ja tunnustavat olevansa — niinkuin ne tosiasiallisesti ovatkin — vapauden vihollisia. Englanti tahollaan on nähnyt Brabantin ojentavan kätensä Ranskalle, mikä seikka on saanut sen kiirehtimään päätöksentekoa. Meidän vallankumouksemme, hyvä tohtori, on elinvoimainen, tarttuva, se on enempää kuin kansallinen vallankumous, se on ihmisyyden vallankumousta. Irlantilainen Burke, Saint-Omerin jesuiittojen oppilas ja Pittin leppymätön vihamies, on äskettäin singonnut Ranskaa vastaan julistuksen, josta Pitt on maksanut hänelle kauniit rahat. Englanti ei valmistele sotaa Ranskalle... ei, se ei uskalla vielä, mutta se luovuttaa Belgian keisari Leopoldille ja panee koko maailman ylösalasin haastaakseen riitaa liittolaisemme Espanjan kanssa. No, Ludvig kuudestoista ilmoitti eilen kansalliskokoukselle, että hän varusteli neljäätoista sotalaivaa taistelukuntoon. Siitä johtuu kansalliskokouksen tämänpäiväinen suuri keskustelu. Kenen tehtäviin kuuluu sodanjulistus? Siinä kysymys. Kuningas on jo menettänyt maan sisäisen hallinnon, kuningas on jo menettänyt lainkäytön; jos hän menettää vielä sodankäytön, mitä hänelle jää? Toisaalta — kosketelkaamme kahden kesken, hyvä tohtori, asiaa, josta ei uskalla puhua kamarissa — toisaalta kuningas on epäluulon alainen; vallankumous on edistynyt nykyiselle asteelleen — ja minä voin kerskua tehneeni siinä enemmän kuin kukaan muu — vain siten, että kuninkaan kädestä on miekka murrettu. Vaarallisin valta, joka hänen käsiinsä voidaan jättää, on epäilemättä sodan ratkaisu. No niin, uskollisena lupaukselleni minä aion vaatia, että hänelle jätettäisiin tämä valta, aion vaarantaa kansansuosioni, ehkä henkenikin ajaessani tätä vaatimusta. Aion saada hyväksytyksi asetuksen, joka tekee kuninkaasta voitokkaan ja voittajan. Mutta mitä tekee kuningas tällä hetkellä? Hän etsittää sinetinvartijalla parlamentin arkistoista vanhoja asetuksia, joiden nojalla käy vetoaminen valtiosäätyjen päätöksiä vastaan. Epäilemättä hän aikoo panna salaisen vastalauseen kansalliskokouksen päätöstä vastaan. Ah, tohtori Gilbert, siinäpä onnettomuus piileekin, siinä, että tehdään liian paljon salassa eikä kyllin paljon avoimesti, peittelemättä, julkisesti. Ja juuri siksi minä, Mirabeau — kuuletteko? — juuri siksi minä tahdon, että jokainen saa tietää minun olevan kuninkaan ja kuningattaren puolella, koska kerran olen. Sanoitte, että tämä minuun suunnattu häväistys hämmentää minut. Niin ei ole laita, tohtori, se hyödyttää asiaani. Minä tarvitsen, kuten ukkosilmakin räjähtääkseen, synkkiä pilviä ja rajuja tuulia. Tulkaa, tohtori, tulkaa ja te saatte olla mukana kauniissa istunnossa, sen takaan!»

Mirabeau ei valehdellut, sillä jo maneesiin astuessaan hän sai osoittaa rohkeuttaan. Kaikilta tahoilta huudettiin: »Petos, kavaltaja!» Yksi näytti nuoraa, toinen pistoolia.

Mirabeau kohautti olkapäitään kuin Jean Bart ja työnsi kyynärpäillä tieltä pois pahimmat tungettelijat.

Huudot saattelivat häntä saliin saakka ja tuntuivat siellä herättävän uuden herjaustulvan. Tuskin hän oli astunut sisälle, kun sadat äänet huusivat: »Kas, tuolta tulee kavaltaja! Luopiopuhuja! Ostettu mies!»

Barnave oli puhujalavalla. Hän puhui Mirabeauta vastaan. Mirabeau silmäili häntä kiinteästi.

»Niin, niin», sanoi Barnave, »sinua sanotaan kavaltajaksi ja minä puhun nyt sinua vastaan».

»Vai niin», vastasi Mirabeau, »jos sinä puhut minua vastaan, voin mennä Tuileries-puistoon kävelemään. Ehdin kyllä palata ennenkuin lopetat.»

Ja pystypäin, uhkamielin hän kulki meluavan, sadattelevan, uhkailevan joukon halki, meni Feuillants-pergermälle ja sieltä Tuileries-puistoon.

Suunnilleen kolmanneksen matkan päässä isolla lehtokujalla muuan nuori naishenkilö, kädessä rautayrtin oksa, jonka tuoksua hän hengitti, oli kerännyt ympärilleen joukon toisia naisia.

Hänen vasemmalla puolellaan oli vapaa paikka. Mirabeau otti tuolin ja meni istumaan hänen viereensä.

Puolet ympärillä olevista naisista nousivat ja poistuivat.

Suu hymyssä Mirabeau katseli heidän poistumistaan.

Nuori nainen ojensi hänelle kätensä.

»Ah, paroonitar», virkkoi Mirabeau, »ettekö siis pelkää ruton tartuntaa?»

»Hyvä kreivi», vastasi nuori nainen, »olen kuullut vakuutettavan teidän kallistuvan meidän puolellemme ja minä tahdon tehdä teistä meikäläisen».

Mirabeau hymyili ja keskusteli kolme neljännestuntia tämän nuoren naisen kanssa, joka oli Anne-Louise-Germaine Necker, paroonitar de Stael.

Kolmen neljännestunnin kuluttua hän otti esille kellonsa ja sanoi:

»Ah, hyvä paroonitar, pyydän anteeksi! Barnave puhui minua vastaan. Hän oli puhunut jo tunnin kun minä poistuin kansalliskokouksesta. Minulla on ollut ilo keskustella kanssanne lähes kolme neljännestuntia. Vastustajani on siis puhunut kohta kaksi tuntia. Hänen puheensa on varmaankin jo loppumaisillaan ja minun täytyy mennä vastaamaan hänelle.»

»Menkää», kehoitti paroonitar, »vastatkaa ja olkaa rohkea!»

»Antakaa minulle tuo rautayrtin oksa, hyvä paroonitar, sanoi Mirabeau. »Se olisi onnea tuottava taikakalu.»

»Varokaa, hyvä kreivi», vastasi paroonitar, »rautayrtti on surullisten juomauhrien kasvi».

»Antakaa silti; on paikallaan somistautua kuin marttyyri, joka astuu arenalle.»

»Mutta», intti madame de Stael, »on vaikeaa käyttäytyä sopimattomammin kuin kansalliskokous eilen».

»Ah, paroonitar», vastasi Mirabeau, »miksi puhumme päivistä?»

Ja Mirabeau otti paroonittaren käsistä rautayrtin oksan, jonka tämä lahjoitti hänelle epäilemättä palkkioksi kreivin viimeksi lausumasta sanasta. Mirabeau tervehti kohteliaasti, nousi Feuillants-pengermän portaille ja palasi kansalliskokoukseen.

Barnave poistui paraikaa puhujalavalta koko salin huutaessa innokasta hyväksymistään. Hän oli pitänyt tuollaisen epämääräisen puheen, joka miellyttää kaikkia puolueita.

Mirabeau oli tuskin ilmestynyt puhujalavalle, kun kaikilta tahoilta jyrähti häntä vastaan huutojen ja sadatusten ukkonen.

Mutta hän kohotti jäntevän kätensä, odotti tuokion ja käyttäen hyväkseen hiljaisuutta, jommoisia syntyy rajuilman riehuessa ja väkijoukon hälistessä, hän huusi:

»Tiesin hyvin, ettei ole matka pitkä Kapitoliumilta Tarpeian kallioille!»

Niin valtava oli neron majesteetti, että tämä lause vaiensi yltiöpäisimmätkin.

Kun Mirabeau oli saanut syntymään hiljaisuuden, oli voitto puoleksi taattu. Hän ehdotti, että kuninkaalle myönnettäisiin ratkaisuvalta sodan julistamista koskevassa kysymyksessä. Ehdotus merkitsi liiallista myönnytystä; se evättiin. Silloin syntyi ottelu lakiehdotuksen muutoksista. Koska hänet oli lyöty päätaistelussa, täytyi hänen valloittaa alaa osittaishyökkäyksillä. Viisi kertaa hän nousi puhujalavalle.

Barnave oli puhunut kaksi tuntia. Monin ottein Mirabeau puhui yhteensä kolme tuntia. Lopulta hänen onnistui saada kansalliskokous päättämään:

Kuninkaalla oli oikeus johtaa sodan valmisteluja ja varusteluja mielensä mukaan. Hänen tuli esittää kansalliskokoukselle sodat, joihin hän aikoi ryhtyä. Kansalliskokous ei panisi täytäntöön sodanjulistusta, ennenkuin kuningas hyväksyisi sen.

Mitä hän olisikaan saanut aikaan, ellei olisi ollut sitä pikku lentokirjasta, jota aluksi muuan tuntematon kaupustelija ja sitten herra Beausire olivat jaelleet ilmaiseksi ja jonka otsikkona oli, kuten muistamme, _Kreivi de Mirabeaun suuri petos_?

Poistuessaan istuntosalista Mirabeau oli tulla revityksi palasiksi.

Barnavea sitä vastoin kannettiin riemukulussa.

Barnave-parka, kaukana ei ole päivä, jolloin sinä vuorostasi saat kuulla huudettavan:

»Barnaven suuri petos!»

XXXII

Elämäneliksiiri

Mirabeau lähti kansalliskokouksesta ylpein katsein ja pystypäin. Niin kauan kuin mahtava taistelija uhmasi vaaraa, ajatteli hän vain tuota vaaraa eikä voimiaan.

Hän oli kuin Saksin marsalkka Fontenayn taistelussa: uupuneena ja sairaana hän istui satulassa koko päivän lujempana kuin armeijansa urhein soturi, mutta kun Englannin armeija oli saatu hajalle, kun viimeisen tykinlaukauksen savupilvi hyvästeli englantilaisten pakoa, lyyhistyi hän hervottomana taistotanterelle, jonka hän oli vallannut.

Samoin oli laita Mirabeaun.

Kotiuduttuaan hän heittäytyi pielusten sekaan, kukkien pariin.

Mirabeaulla oli kaksi intohimoa: naiset ja kukat.

Istuntokauden aikana hänen terveytensä oli muuten huomattavasti huonontunut. Vaikka hänellä olikin voimakas ruumiinrakenne ja luja tahto, oli vaino ja vankeus jäytänyt hänen henkistä ja ruumiillista vointiaan niin ankarasti, ettei hän ollut milloinkaan ollut ihan terve.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, tottelee elimistö tahtoa, se on valmis noudattamaan ensimmäistä aivojen antamaa käskyä, toimii miltei yhtaikaa ja vastaan inttämättä sitä ohjaavan tahdon mukaan. Mutta mitä iäkkäämmäksi ihminen tulee, sitä mukaa elimetkin palvelijan lailla, joka kyllä vielä tottelee, mutta jota pitkä palvelusaika on hemmoitellut, elimetkin niin sanoaksemme tekevät omia huomautuksiaan ja usein vasta rasittavan kiistan jälkeen saa ne taipumaan.

Mirabeau oli juuri siinä iässä. Saadakseen elimensä toimimaan yhtä ripeästi kuin ennenkin täytyi hänen vihastua ja vain tiukka kiukku pani nämä väsyneet, kolottavat palvelijat liikkeelle.

Tällä kerralla hän tunsi itsensä tavallista sairaammaksi ja hän vastusteli vain heikosti, kun palvelija puhui lähtevänsä hakemaan lääkäriä. Tällöin kuului ovikello soivan ja tohtori Gilbert opastettiin hänen luoksensa.

Mirabeau ojensi tohtorille kätensä ja veti hänet viereensä pieluksille lehtien ja kukkien sekaan.

»No niin, hyvä kreivi», virkkoi Gilbert, »en halunnut mennä kotiin poikkeamatta onnittelemaan teitä. Olitte luvannut voiton, olette saavuttanut enemmän, olette kilvoitellut riemuvoiton.»

»Niinpä kyllä, mutta kuten huomaatte, se on ollut Pyrrhoksen voitto. Toinen sellainen voitto, hyvä tohtori, ja minä olen hukassa!»

Gilbert silmäili Mirabeauta.

»Tosiaankin, näytätte sairaalta», sanoi hän.

Mirabeau kohautti olkapäitään.

»Se merkitsee, että minun työmaallani olisi joku toinen kuollut jo sata kertaa», virkkoi hän. »Minulla on kaksi yksityissihteeriä ja molemmat ovat nääntymäisillään, etenkin Pellinc, jonka tehtävänä on kirjoittaa puhtaaksi töherrystäni ja jota ilman en tule toimeen, koska vain hän pystyy lukemaan kirjoitustani ja ymmärtämään minua. Pellinc on ollut kolme päivää vuoteenomana. Tohtori, määrätkää siis minulle lääkettä, jonka ei tarvitse pidentää elämää, mutta joka antaa minulle voimaa niin kauan kun vielä elän.»

»Mitä tässä voi tehdä?» vastasi Gilbert koeteltuaan sairaan valtimoa. »Mitä voi neuvoa sellaiselle ruumiinrakenteelle kuin teidän on? Voiko määrätä lepoa miehelle, joka saa pääasiallisimman voimansa juuri liikunnosta? Kohtuutta nerolle, joka kasvaa hurjistelujen pyörteessä! Jos minä määrään karkoitettavaksi huoneestanne nämä kukat ja kasvit, jotka päivällä kehittävät happea ja yöllä hiilihappoa, niin te kärsisitte vieläkin enemmän niiden poissaolosta kuin nyt kärsitte niiden läheisyydestä, sillä hermostonne kaipaa kukkia. Jos kehoittaisin teitä tekemään naisille samaa mitä kukillekin, karkoittamaan ne luotanne etenkin öiksi, niin te vastaisitte, että mieluummin kuolette... Eläkää siis, hyvä kreivi, vanhojen tottumustenne mukaan, mutta valitkaa itsellenne tuoksuttomat kukat ja naiset, joita ette rakasta intohimoisesti.»

»Ah, hyvä tohtori, jälkimäisessä tapauksessa olen täydellisesti teidän kannallanne. Intohimoinen rakkaus on maksanut minulle liian paljon aloittaakseni uudelleen. Kolmivuotinen vankeus, kuolemantuomio, rakastamani naisen itsemurha ‒ hän surmasi itsensä toisen takia eikä minun — ovat parantaneet minut senluontoisesta rakkaudesta. Kuten taannoin teille sanoin, olen hetken aikaa uneksinut jostakin suuresta, Elisabetin ja Essexin kreivin, Itävallan Annan ja Mazarinin, Katarina toisen ja Potemkinin välisistä suhteista, mutta se oli vain haavetta. Mitä arvelette? En ole nähnyt häntä toistamiseen, sitä naista, jonka hyväksi taistelen, enkä nähne häntä enää milloinkaan... Tiedättekö, Gilbert, ei ole viiltävämpää kidutusta kuin on tunne siitä, että osaisi luoda valtavia suunnitelmia, pitää pystyssä kuninkuutta, hankkia jääville voiton ja tuhota viholliset ja tuntea itsessään, että ilkeä sattuma, kohtalonoikku riistää kaiken tämän käsistä! Voi, kuinka saankaan sovittaa nuoruuteni hullutuksia ja kuinka ne saavatkaan sovittaa itsensä! Mutta miksi he oikeastaan epäilevät minua? Puhumatta parista kolmesta tapauksesta, jolloin he pakottivat minut äärimmäisiin tekoihin ja jolloin minun täytyi iskeä, jotta he tuntisivat iskuni voiman, enkö ole ollut täydellisesti heidän puolellaan, alusta loppuun saakka? Enkö puoltanut rajatonta veto-oikeutta Neckern kannattaessa rajoitettua? Enkö ollut elokuun neljännen päivän päätöstä vastaan, jota en edes ollut tekemässä ja joka riisti aatelistolta kaikki etuoikeudet? Enkö vastustanut kansalaisoikeuksien julistusta, en siksi, että olisin halunnut tehdä niihin muutoksia, vaan koska mielestäni ei vielä ollut aika niitä julkaista? Enkö tänäänkin edistänyt heidän asiaansa paremmin kuin he olivat toivoneetkaan? Enkö taistellut, kunniani, kansansuosion, henkeni uhalla heille parempia tuloksia kuin mihin joku toinen, olipa hän ministeri tai prinssi, olisi pystynyt? Ja kun ajattelen — harkitkaa tarkoin mitä nyt sanon teille, te suuri filosofi, sillä kuninkuuden tuho ehkä sisältyy siihen seikkaan — kun ajattelen, että minun täytyy pitää suurena suosionosoituksena, jos pääsen tapaamaan kuningatarta, niin suurena, että olen nähnyt hänet vain yhden ainoan kerran, kun ajattelen, että jos isäni ei olisi kuollut Bastiljin valtauspäivän aattona ja jos olosuhteet eivät olisi estäneet minua esiintymästä julkisesti paria päivää myöhemmin eli päivänä, jolloin Lafayette nimitettiin kansalliskaartin päälliköksi ja Bailly Pariisin pormestariksi, olisi minut nimitetty pormestariksi Baillyn asemasta! Ah, tilanne olisi silloin muuttunut vallan toiseksi! Kuninkaan olisi täytynyt heti asettua yhteyteen kanssani. Minä olisin innoittanut hänet omaksumaan toiset aatteet kuin ovat ne, joiden mukaan hän yrittää hallita kaupunkia, jonka kohdussa vallankumous sikiää. Minä olisin saanut hänen luottamuksensa. Minä olisin, ennenkuin paha olisi liian syvälle juurtunut, pannut hänet ryhtymään toimenpiteihin, jotka olisivat turvanneet aseman. Nyt sen sijaan olen vain yksinkertainen kansanedustaja, epäilty, kadehdittu, pelätty, vihattu, loitolla kuninkaasta ja kuningattaren silmissä häväisty mies! Uskotteko, tohtori, että nähdessään minut Saint-Cloudissa hän kalpeni? No, se onkin luonnollista, sillä eikö hänelle ole uskoteltu minun järjestäneen lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumat? No niin, viime vuonna olisin tehnyt kaikki, mitä minua on estetty tekemästä, mutta nyt, ah, nyt!... minä pelkään, että on myöhäistä koettaa pelastaa kuninkuutta ja omaa henkeäni!»

Ja kasvoilla syvän tuskan ilme Mirabeau raastoi molemmin käsin rintaansa.

»Onko teillä tuskia, kreivi?» kysyi Gilbert.

»Tuskat kuin kadotetulla! Kunniani kautta, joinakin päivinä uskon, että arsenikilla, tehdään ruumiilleni samaa mitä panettelulla moraliselle olemukselleni... Uskotteko te Borgian myrkkyyn, Pérousen _aqua tofanaan_ ja Lavoisinin jauheeseen, tohtori?» kysyi Mirabeau hymyillen.

»En, mutta minä uskon tähän palavaan säilään, joka polttaa oman huotransa, ja tähän lamppuun, jonka laajennut liekki särkee lasin.»

Gilbert otti taskustaan pienen kristallipullon, jossa oli parin sormustimen verta vihertävää nestettä.

»Kuulkaas, kreivi, nyt teemme pienen kokeen.»

»Minkälaisen sitten?» kysäisi Mirabeau ja silmäili uteliaana pulloa.

»Muuan ystävä, jonka toivoisin olevan teidänkin ystävänne ja joka on syvästi perehtynyt luonnontieteisiin, vieläpä omien väitteittensä mukaan myöskin salaoppeihin, neuvoi minulle tämän lääkkeen tehokkaana vastamyrkkynä, yleislääkkeenä, jonkunlaisena elämäneliksiirinä. Usein kun minut valtaa se synkkä mieliala, joka naapurimme englantilaiset vie ärtyisyyteen, sappitautiin, joskus kuolemaankin, olen nauttinut muutaman pisaran tätä nestettä, ja minun täytyy sanoa, että vaikutus on alati ollut nopea ja elähdyttävä. Haluatteko maistaa sitä?»

»Teidän kädestänne, kunnon tohtori, otan vaikka myrkkymaljan, saati elämäneliksiirin. Tarvitseeko sitä miedontaa vai voiko sen juoda puhtaana?»

»Ei voi, sillä tämä on kovin väkevää. Pyytäkää palvelijaa tuomaan tänne lusikassa hiukan viinaa tai spriitä.»

»Hitossa! Spriitä tai viinaa miedontamaan lääkettänne? Mutta sehän on siis oikeaa tulilientä. En ole tiennyt kenenkään juoneen sitä sen jälkeen kun Prometheus vuodatti sitä ihmissuvun kantaisän suuhun. Pelkään, ettei kamaripalvelijani löydä talosta pisaraakaan viinaa, sillä minä en ole Pitt, en hae kaunopuheisuutta siitä.»

Mutta jonkun torin perästä palvelija toi kun toikin lusikalla viisi kuusi pisaraa viinaa.

Gilbert tiputti tähän viinaan yhtä monta pisaraa pullonestettä. Siinä silmänräpäyksessä yhtyneet nesteet saivat absintin värin. Mirabeau otti lusikan ja joi sen sisällyksen.

»Totisesti, tohtori», sanoi hän Gilbertille, »teitte oikein, kun puhuitte lääkkeenne väkevyydestä. Tuntuu tarkalleen siltä kuin olisin niellyt salaman.»

Gilbert hymyili ja odotti tyynesti.

Mirabeau oli hetken kuin näiden parin kolmen tulipisaran tainnuttuina: pää oli painunut rinnalle, käsi oli rennosti vatsalla. Mutta sitten hän kohotti äkkiä päänsä ja sanoi:

»Ah, tohtori, annoitte minun tosiaankin maistaa elämäneliksiiriä!»

Hän nousi, hengitti syvään; kirkkain otsin ja kädet ojennettuina hän huudahti:

»Horjukoon vain valtaistuin, nyt tunnen itseni voimakkaaksi sitä tukemaan!»

Gilbert hymyili.

»Voitteko nyt siis paremmin?» kysyi hän.

»Tohtori», virkkoi Mirabeau, »sanokaa, mistä tätä lääkettä saa ostaa, ja vaikka minun pitäisi maksaa jokaisesta pisarasta sen kokoinen timantti ja vaikka minun täytyisi luopua kaikesta muusta ylellisyydestä tämän elämänvoiman ylellisyyden takia, niin takaan teille, että hankin itselleni tätä tulijuomaa, ja silloin, silloin pidän itseäni voittamattomana.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »luvatkaa, ettette ota tätä lääkettä useammin kuin kahdesti viikossa ja ettette koeta hankkia sitä muualta kuin minulta, ja tämä pullo on teidän».

»Antakaa», vastasi Mirabeau, »lupaan kaikki mitä haluatte».

»Kas tässä», sanoi Gilbert. »Mutta siinä ei ole vielä kaikki. Tehän sanoitte hankkivanne hevoset ja vaunut vai kuinka?»

»Niin on».

»No hyvä, lähtekää maaseudulle. Nämä kukat turmelevat huoneenne ilman, mutta ne puhdistavat jonkun puutarhan ilman. Päivittäinen matka maalta Pariisiin ja päinvastoin on teille terveellistä. Valitkaa, mikäli mahdollista, joku paikka mäenrinteellä, metsästä tai joen varrelta, Bellevuesta, Saint-Germainista tai Argenteuilista.»

»Argenteuilista!» huudahti Mirabeau. »Minä olenkin lähettänyt palvelijani hakemaan sopivaa maaseutuasuntoa. Teisch, etkö ole sanonut löytäneesi jostakin asunnon, joka sopii minulle?»

»Kyllä olen, herra kreivi», vastasi palvelija, joka oli avustanut Gilbertiä tämän valmistaessa lääkettä. »Olen löytänyt ihanan asunnon. Toverini Fritz suositteli sitä. Hän on kaikesta päättäen asunut siinä isäntänsä, jonkun ulkomaalaisen pankkimiehen, kanssa. Talo on nyt vapaa, ja herra kreivi voi mennä sinne milloin tahansa.»

»Missä päin se asunto on?»

»Lähellä Argenteuilia. Sitä sanotaan Marais-linnaksi.»

»Oh, tunnen paikan», sanoi Mirabeau, »erinomaisen hyvin, Teisch. »Kun isäni karkoitti minut pois luotansa kirouksin ja kepiniskuin... Tiedättehän, tohtori, että isäni asui Argenteuilissa?»

»Tiedän.»

»No niin, kun hän oli karkoittanut minut kotoa, harhailin usein sen kauniin rakennuksen lähettyvillä ja sanoin itsekseni Horatiuksen lailla — suokaa anteeksi, jos sitaattini on väärä — _O rus, quando te aspiciam_?»

»No nyt, hyvä kreivi, on aika toteuttaa unelmanne. Lähtekää, menkää Marais-linnaan, siirtäkää sinne taloutenne ja palvelijanne... mitä pikemmin, sitä parempi.»

Mirabeau tuumi hetken ja sanoi sitten Gilbertille:

»Kuulkaa, hyvä tohtori, velvollisuutenne on vaalia sairasta, jonka olette parantanut. Kello on vasta viisi, meillä on kaunis vuodenaika ja iltaa pitkälle. Nouskaamme vaunuihin ja ajakaamme Argenteuiliin.»

»Olkoon menneeksi», vastasi Gilbert. »Lähtekäämme Argenteuiliin. Kun kerran on ryhtynyt hoitamaan niin kallisarvoista terveyttä kuin teidän on, täytyy koetella kaikkia keinoja. Menkäämme siis katsomaan vastaista maalaisasuntoanne.»