Part 19

»Minäpä kerron teille», jatkoi ukko Clouis, »että aseseppä Montagnonin vanhasta rautaromukasasta löysin kuulamuotin... ja teidän pyssyänne varten onkin vaikea löytää sopivaa! Leclerc-mallisilla ahdaspiippuisilla pyssy-pahuksilla on melkein kaikilla neljänkolmatta linjan kaliberi, mikä ei silti estä niillä osaamasta jumala ties kuinka kauas. Minä löysin siis teidän pyssynne kaliberiin sopivan muotin, ehkä hiukan pienemmänkin, muttei se haittaa, kiedotte kuulan ympärille pikkuisen rasvattua nahkaa. Aiotteko ampua liikkuvaan vai kiinteään maaliin?»

»En osaa vielä tarkoin sanoa», vastasi Billot, »mutta sen voin sanoa, että aion asettua väijyksiin».

»Ahaa, nyt käsitän», tokaisi ukko Clouis. »Orleansin herttuan villisiat ovat käyneet perunamaallanne ja te olette päätellyt itseksenne: 'Mitä enemmän villisikoja liha-aitassa, sitä vähemmän ne syövät perunoita.'»

Syntyi äänettömyys, jota häiritsi vain Catherinen läähättävä hengitys.

Pitoun katse siirtyi metsänvartijasta Billotiin ja Billotista hänen tyttäreensä.

Hän koetti ymmärtää, muttei päässyt tilanteesta selville.

Emäntä Billotin kasvoista oli turhaa hakea valaistusta. Hän ei käsittänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, vielä vähemmän hän tajusi, mitä sanojen taa kätkeytyi.

»Vai niin», jatkoi ukko Clouis omaa ajatuskulkuaan seuraten, »jos kuulat on tarkoitettu villisioille, ovat ne minun nähdäkseni ehkä liian pieniä, sillä niillä herroilla on nähkääs kova nahka, puhumattakaan siitä, että ne käyvät metsästäjän kimppuun. Olen nähnyt villisikoja, joiden nahan ja lihan välissä oli viisi, kuusi, kahdeksan kuulaa ja lisäksi sellaisia kuulia, joita naulaan menee vain kuusitoista, ja silti elikot jaksoivat erinomaisen hyvin.»

»Minä en aiokaan ampua villisikoja», sanoi Billot.

Pitou ei jaksanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi:

»Anteeksi, herra Billot, mutta ellette aio ottaa osaa kilpailuun ettekä ampua villisikoja, mitä siis aiotte ampua?»

»Aion ampua suden», vastasi Billot.

»No, jos suden aiotte ampua, sopivat nämä siihen tarkoitukseen mainiosti», virkkoi ukko Clouis, otti taskustaan kaksitoista kuulaa ja laski ne yksitellen lautaselle, johon ne kilahtaen putosivat. »Kolmastoista kuula on jäniksen vatsassa... Ah, en tiedä, kuinka pyssynne käy hauleilla, mutta kuulalla se käy mainiosti!»

Jos Pitou olisi katsahtanut Catherineen, olisi hän nähnyt, että tyttö oli pyörtymäisillään.

Mutta hän oli niin kiintynyt ukko Clouisin sanoihin, ettei joutanut silmäilemään nuorta tyttöä.

Ja kuullessaan vanhan metsänvartijan sanovan, että kolmastoista kuula oli jäniksen vatsassa, ei hän voinut pidättäytyä, vaan nousi pöydästä ja meni toteamaan, oliko väitteessä perää.

»Herra nähköön, se on totta!» huudahti hän ja työnsi pikkusormensa kuulan tekemään reikään. »Teillä on tarkka silmä ja vakava käsi, ukko Clouis. Hyvä ampuja tekin olette, herra Billot, mutta ette te ammu jäniksiä tällä tavoin, yhdellä kuulalla.»

»Soo!» virkkoi Billot. »Välipä sillä, mutta koska otus, jonka aion nitistää, on parikymmentä kertaa jänistä kookkaampi, en toivoakseni ammu harhaan».

»Vallan oikein, sudestahan onkin kysymys», myönsi Pitou.

»Mutta onko näillä main susia? Se on harvinaista ennen lumen tuloa...»

»Niin, onhan se harvinaista, mutta kyllä niitä vain on.»

»Oletteko varma, herra Billot?»

»Ihan varma», vastasi tilanhoitaja silmäten yhtaikaa Pitouta ja Catherinea, mikä olikin helppoa, koska nuoret nyt istuivat vierekkäin. »Paimen on tänä aamuna nähnyt yhden.»

»Missä?» tutkaisi Pitou viattomasti.

»Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, lähellä Ivorsin metsää.»

»Ah!» huudahti Pitou ja silmäili vuorostaan Billotia ja Catherinea.

»Niin», jatkoi Billot yhtä tyynesti kuin tähänkin asti, »jo viime vuonna se nähtiin ja minua varoitettiin siitä. Joku aika sitten luultiin sen kadonneen ikiajoiksi, mutta...»

»Mutta...?» kysyi Pitou.

»Mutta se näkyykin palanneen ja hiiviskelevän jälleen talomme lähettyvillä. Sen vuoksi pyysinkin ukko Clouisia puhdistamaan luodikkoni ja valamaan minulle kuulia.»

Catherine ei jaksanut enempää. Häneltä pääsi tukehtunut huudahdus, hän nousi ja kiiruhti horjuvin askelin ovelle päin.

Rehellisesti huolestuneena Pitoukin nousi ja nähdessään Catherinen horjuvan kiiruhti häntä tukemaan.

Billot loi hirveän silmäyksen ovelle päin, mutta Pitoun rehelliset kasvot ilmaisivat niin teeskentelemätöntä kummastelua, ettei Billot voinut epäillä hänen olevan Catherinen rikostoverin.

Pitousta ja tyttärestään enempää piittaamatta tilanhoitaja jatkoi:

»Teidän mielestänne siis, ukko Clouis, olisi laukauksen tehostamiseksi kiedottava kuulan ympärille palanen rasvattua nahkaa?»

Pitou kuuli vielä tämän kysymyksen, muttei vastausta, sillä hän oli jo ehtinyt keittiöön, missä hän tavoitti Catherinen. Nuori tyttö vaipui voimatonna hänen käsivarsilleen.

»Mutta mikä teitä vaivaa? Hyvä jumala, mikä teidän on?» kyseli Pitou pelästyneenä.

»Voi, etkö siis ymmärrä? Hän tietää Isidorin tänä aamuna saapuneen Boursonnesiin ja tahtoo surmata hänet, jos Isidor tulee maatilan lähelle.»

Tällöin aukeni ruokasalin ovi ja Billot ilmestyi kynnykselle.

»Kuules nyt, hyvä Pitou», sanoi hän niin ankaralla äänellä, ettei se sietänyt vastusteluja, »jos tosiaankin olet tullut ukko Lajeunessen kaniineja pyydystämään, niin luulen, että nyt on aika sinun mennä virittämään paulasi. Ymmärräthän, ettet myöhemmin näe sitä tehdä.»

»Kyllä, herra Billot», sanoi Pitou nöyrästi ja loi kaksinkertaisen katseen Catherineen ja Billotiin, »tulin tänne juuri sitä enkä mitään muuta varten, vannon sen teille».

»No niin?»

»No niin, minä lähden, herra Billot.»

Ja hän poistui pihaportista. Catherine meni itkien huoneeseensa, jonka oven hän perässään työnsi salpaan.

— Niin, niin, — mutisi Billot, — sulkeudu vain huoneeseesi, onneton lapsi! Ei se mitään, sillä en minä asetu sille puolelle väijyksiin.

XXVIII

Haukka ja kyyhky

Pitou lähti talosta tuiki hämmentyneenä. Catherinen viimeksi lausumat sanat olivat lopultakin luoneet valaistusta kaikkeen, mikä siihen hetkeen saakka oli ollut hänelle hämärää, mutta se valaistus oli sokaissut hänet.

Pitou tiesi nyt, mitä oli halunnutkin tietää, ja enemmänkin.

Hän tiesi, että varakreivi Isidor de Charny oli aamulla saapunut Boursonnesiin ja että jos Isidor uskaltaisi tulla maatilan lähettyville tapaamaan Catherinea, voisi hän saada ruumiiseensa pyssynkuulan.

Sitä ei käynyt enää epäileminen. Billotin ensi kuulemalta arvoitukselliset lauseet saivat selityksen parista Catherinen sanasta: susi, jonka edellisenä talvena oli nähty hiiviskelevän lammastarhan lähettyvillä ja jonka jo luultiin poistuneen ikiajoiksi, mutta joka oli jälleen nähty tänä aamuna Ivors-metsän tienoilla, Pariisin ja Boursonnesin välisellä tiellä, se susi oli varakreivi Isidor de Charny.

Hänen takiaan oli luodikko puhdistettu, hänen takiaan oli kuulat valettu.

Kuten näkyy, juttu alkoi olla vakava.

Pitou, joka tilaisuuden vaatiessa saattoi olla urhea kuin leijona, oli miltei aina viekas kuin käärme. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli kypsynyt järkevästi ajattelemaan, ja jouduttuaan alituiseen taisteluun voutien kanssa, joiden nenän edestä hän tyhjensi aidatut puutarhat ja avopaikoilla kasvavat hedelmäpuut, sekä metsänvartijain kanssa, joiden kantapäille hän viritti paulansa ja satimensa, hän oli tottunut harkitsemaan perusteellisesti ja tekemään nopeasti päätöksen, mikä ominaisuus oli sallinut hänen selviytyä kaikista vaarallisista tilanteista niin onnellisesti kuin mahdollista. Tälläkin kerralla hän ensi töikseen turvautui nopeaan päättäväisyyteensä ja päätti heti kätkeytyä metsään, joka alkoi noin kahdeksankymmenen askelen päässä maatilasta.

Metsä on sankka ja tässä sankkuudessa on helppoa pysyä näkymättömänä ja punnita tilannetta oman mielensä mukaan.

Kuten huomaamme, Pitou oli tällä kerralla poikennut tavallisesta järjestyksestä ja pannut nopean päätöksen syvän harkinnan edelle.

Mutta vaistomainen äly oli sanonut Pitoulle, että nyt oli kiire, ja kiireellisin työ oli päästä suojaan jonnekin.

Hän asteli siis metsää kohden huolettoman näköisenä ikäänkuin hänen päässään ei olisi ollut ainoatakaan ajatusta ja saapui metsän laitaan kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Mutta arvioituaan, ettei maatilalta häntä enää nähty, hän kumartui muka sitomaan sääryksensä anturahihnaa ja pälyili pää jalkojen välissä ympärilleen.

Näköpiiri oli vapaa, vaara ei näyttänyt toistaiseksi uhkaavan miltään taholta.

Sen todettuaan Pitou nousi pystyasentoon ja loikkasi metsään.

Metsä oli Pitoun aluetta.

Siellä hän oli kotonaan, siellä hän oli vapaa, siellä hän oli kuningas.

Kuningas niinkuin orava, jonka notkeus asui hänen ruumiissaan, kuin kettu, jonka oveluus oli hänen päässään, kuin susi, jonka yölläkin näkevät silmät hän oli syntyessään perinyt.

Mutta tällä kerralla hän ei tarvinnut oravan notkeutta, ketun oveluutta eikä suden yötarkkoja silmiä.

Pitoun oli yksinkertaisesti kuljettava viistoon halki se metsätaival, johon hän oli piiloutunut, ja palattava sen metsikön laitaan, joka ulottui maatilan pituussuuntaan.

Kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen matkalta Pitou näkisi kaikki mitä tapahtuisi, kuudenkymmenen, seitsemänkymmenen askelen laajuisella alalla Pitou voisi uhmata mitä tahansa oliota, joka juostakseen tarvitsi jalkoja ja hyökätäkseen käsiä.

On sanomattakin selvää, että hän voisi parhaiten uhmata ratsastajaa, sillä ainoakaan sellainen ei voisi liikkua sataa askelta niillä poluilla, joille Pitou veisi hänet.

Metsässä ei Pitou ylimalkaan keksinytkään kyllin halventavaa vertausta, millä ilmaisisi, kuinka syvästi hän halveksi jotakin ratsastajaa.

Pitou heittäytyi pitkälleen pensaikkoon, painoi kaulansa kahden puuhaaran väliin ja alkoi tuumia ankarasti.

Hän tuumi, että hänen velvollisuutensa oli kaikin hänen käytettävinään olevin keinoin estää ukko Billotia toteuttamasta kamalaa kostonhankettaan.

Ensimmäisenä keinona juolahti hänen mieleensä, että hän juoksisi Boursonnesiin ja varoittaisi herra Isidoria vaarasta, joka uhkaisi häntä, jos hän uskaltaisi tulla maatilan lähettyville.

Mutta miltei heti hän tuli ajatelleeksi kahta seikkaa.

Edellinen oli se, ettei Catherine ollut valtuuttanut häntä tekemään sitä.

Jälkimäinen oli se, ettei vaara kenties pidättäisikään herra Isidoria uskaltamasta.

Ja mikä takasi Pitoulle, että varakreivi, joka tietenkin pyrkisi mahdollisuuden mukaan piileskelemään, tulisi juuri ajotietä eikä niitä oikopolkuja, joita puunhakkaajat ja metsänavaajat matkoillaan käyttävät?

Lähtiessään tavoittamaan Isidoria Pitou joutuisi jättämään Catherinen oman onnensa nojaan, ja kun Pitou tulisi murheelliseksi, jos varakreiville tapahtuisi jotakin ikävää, joutuisi hän vallan epätoivoon, jos Catherinelle tapahtuisi jokin onnettomuus.

Hänen mielestään oli siis viisainta jäädä sinne missä oli ja toimia olosuhteitten mukaan.

Odotellessaan hän tähysteli maatilaa silmät terävinä ja kirkkaina kuin saalistaan vaanivalla tiikerillä.

Ensimmäinen maatilalla tapahtunut liike oli ukko Clouisin lähtö talosta.

Pitou näki hänen sanovan hyvästi Billotille ajoportilla, sitten mennä lönkyttävän aitoviertä ja katoavan Villers-Cotteretsin suunnalle, jonka kautta tai taitse hänen oli kuljettava päästäkseen noin yhdeksän kilometrin päässä Pisseleusta olevaan mökkiinsä.

Hänen lähtiessään alkoi päivä hämärtyä.

Koska ukko Clouis oli vain toisarvoinen henkilö, eräänlainen täyte esiteltäväksi tulleessa näytelmässä, kohdisti Pitou häneen vain ohimenevää huomiota ja kun hän omaatuntoaan rauhoittaakseen oli silmäillyt häntä, kunnes hän katosi nurkan taa, suuntasi hän katseensa rakennuksen keskikohdalle, toisin sanoin sille taholle, missä olivat ajoportti ja ikkunat.

Tuokion kuluttua muuan ikkuna tuli valoisaksi. Se oli Billotin huoneen ikkuna.

Paikaltaan Pitou saattoi mainiosti nähdä huoneeseen. Hän näki siis, että Billot ensi töikseen rupesi panostamaan kivääriään ukko Clouisin antamien tarkkojen ohjeitten mukaan.

Sillä välin hämärä muuttui yöksi.

Panostettuaan pyssyn Billot sammutti valon ja sulki ikkunaluukut, mutta ei pannut niitä ihan kiinni voidakseen niiden raosta tarkastella ympäristöä.

Muistaaksemme olemme varemmin maininneet, ettei seinämutkan takia Billotin huoneesta, joka oli yläkerroksessa, voinut nähdä Catherinen ikkunaan, joka oli pohjakerroksessa. Mutta siitä näki kyllä Boursonnesin tien ja koko sen metsäaukean, joka puoliympyränä ulottui Ferte-Milon-kunnaalta Ivors-metsikköön saakka.

Vaikkei Billot siis nähnytkään Catherinen ikkunaa, voi hän — olettaen, että Catherine pujahtaisi ikkunasta ulos ja yrittäisi mennä metsään — huomata tytön heti kun tämä ilmestyisi alueelle, jota hänen katseensa vallitsi. Mutta koska pimeä muuttui yhä sakeammaksi, ei Billot voisi, jos hän näkisikin jonkun naisen, varmasti sanoa, olisiko se nainen juuri Catherine.

Esitämme ennakolta nämä huomautukset, koska Pitou oli juurikään tehnyt itsekseen samat huomautukset.

Pitou ei näet epäillyt, ettei Catherine yön tullen yrittäisi lähteä Isidoria vastaan.

Herkeämättä kokonaan tähystelemättä Billotin ikkunaa hän tarkasteli erikoisen huolellisesti Catherinen ikkunaa.

Pitou ei erehtynytkään. Kun yö oli käynyt niin pimeäksi, että se riitti nuoren tytön arkeille, näki Pitou, jolle, kuten tiedämme, pimeys ei merkinnyt mitään, Catherinen ikkunaluukkujen verkalleen avautuvan. Sitten tyttö solahti maahan, työnsi luukut jälleen kiinni ja hiipi eteenpäin seinän kuvetta.

Nuorta tyttöä ei uhannut mikään vaara niin kauan kun hän kulki tätä suuntaa. Ja jos hän aikoi Villers-Cotteretsiin, pääsisi hän sinne kenenkään huomaamatta, mutta jos hänellä oli asiaa Boursonnesin suunnalle, täytyisi hänen ehdottomasti mennä alueelle, jota hänen isänsä katse vallitsi.

Ehdittyään muurin päähän Catherine epäröi hetken, ja Pitou toivoikin jo, että tyttö aikoi Villers-Cotteretsiin eikä Boursonnesiin. Mutta äkkiä tämä epäröinti lakkasi; tyttö kumartui suojatakseen itseään niin hyvin kuin voi, juoksi yli tien ja poikkesi jalkapolulle, joka kaarena kiersi metsään ja puolentoista kilometrin päässä yhtyi Boursonnesin tiehen.

Tämä polku yhtyi valtatiehen Bourg-Fontainen tienristeyksen kohdalla,

Kun Catherine oli valinnut tämän polun, oli Pitou selvillä, minne tyttö aikoi, niin selvillä, ettei hän enää huolinut tarkata hänen askeliaan, vaan kohdisti kaiken huomionsa niihin raollaan oleviin ikkunaluukkuihin, joiden välistä kuin linnoituksen ampuma-aukosta katseella oli esteetön näköala metsän yhdestä laidasta toiseen.

Koko tämä Billotin katseen vallitsema aukea oli ihan autio, ellei ota lukuun erästä paimenta, joka paraikaa sovitteli paikoilleen lammastarhan aitaa.

Siitä johtuisi, että heti kun Catherine, joka tosin oli miltei näkymätön mustan viittansa suojassa, ilmestyisi tälle alueelle, hän ei voisi välttää tilanhoitajan terävää katsetta.

Pitou näki ikkunaluukkujen aukenevan ja Billotin pään työntyvän raosta ulos ja pysyvän hetken aikaa siinä asennossa tarkkaavana ja liikkumattomana ikäänkuin epäilisi tässä pimeässä silmiensä todistuskelpoisuutta. Mutta kun paimenen koirat olivat juosseet tuota varjoa kohden, hiukan haukahdelleet ja sitten palanneet isäntänsä luokse, ei Billot enää epäillyt, ettei tuo varjo ollut Catherine.

Koirat olivat tunteneet hänet ja herenneet sen vuoksi haukkumasta.

On sanomattakin selvää, että Pitou käsitti tämän kaiken yhtä kirkkaasti kuin hänelle olisi jo ennakolta selitetty tämän näytelmän kaikki tapahtumat.

Hän odottikin nyt näkevänsä Billotin huoneen ikkunaluukkujen sulkeutuvan ja ajoportin pian aukenevan.

Tuokion kuluttua portti tosiaan aukenikin ja samalla hetkellä kun Catherine saavutti metsänlaidan astui Billot pyssy olalla portista ulos ja lähti vinhasti astelemaan metsää kohden Boursonnesin tietä, johon puolentoista kilometrin päässä yhtyisi Catherinen valitsema polku.

Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos mieli estää, ettei nuori tyttö joutuisi kymmenen minuutin perästä isänsä eteen.

Pitou oli tilanteesta täysin selvillä.

Hän ponnahti jalkeille, syöksyi tiheikköön kuin vauhko kauris, suuntasi kulkunsa halki metsän päinvastaiselle taholle kuin tähystyspaikalle tullessaan ja saapui polulle oikeaan aikaan kuullakseen nuoren tytön kiireiset askelet ja läähättävän hengityksen.

Pitou pysähtyi piiloon erään tammen taa.

Kymmenen sekunnin kuluttua Catherine sivuutti tämän tammen parin askelen päässä.

Pitou tuli esille piilostaan, sulki nuoren tytön tien ja mainitsi samalla hänen nimensä.

Hän oli näet arvellut välttämättömäksi suorittaa nämä kolme asiaa yhtaikaa, jottei Catherine vallan kauhistuisi.

Nuori tyttö parahti hiljaa ja pysähtyi koko ruumis vavisten. Se ei ollut nykyhetken mielenliikutusta, vaan varemmin koettujen seurausta.

»Te, herra Pitou! Mitä minusta tahdotte?» sanoi hän.

»Taivaan nimessä, ei askeltakaan kauemmas, neiti Catherine!» kuiskasi Pitou kädet ristissä.

»Kuinka niin?»

»Koska isänne tietää teidän lähteneen ulos, koska hän kulkee pyssy olalla Boursonnesin tietä ja koska hän odottaa teitä Bourg-Fontainen tienristeyksessä!»

»Entä hän... hän!» huudahti Catherine suunniltaan kauhusta. »Häntä täytyy varoittaa...?»

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa.

»Saako hän varoituksen, jos isänne katkaisee teiltä tien?»

»Mitä siis on tehtävä?»

»Palatkaa huoneeseenne, neiti Catherine. Minä asetun väijyksiin ikkunanne lähettyville ja kun herra Isidor tulee, varoitan häntä.»

»Teettekö sen, herra Pitou?»

»Teidän takianne teen kaikki, neiti Catherine! Sillä minä rakastan teitä niin!»

Catherine puristi hänen kättänsä.

Hetken tuumittuaan hän sanoi:

»Niin, olet oikeassa, opasta minut takaisin.»

Ja koska hänen jalkansa eivät oikein kannattaneet häntä, turvautui hän Pitoun käsivarteen, ja näin he lähtivät — Pitou kävellen, Catherine juosten — takaisin maatilalle päin.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine astui kenenkään näkemättä huoneeseensa ja sulki ikkunan perässään. Pitou oli näyttänyt hänelle pajupensaikkoa, jonne hän menisi odottelemaan ja väijyskelemään.

XXIX

Väijytys

Tämä pajupensaikko oli pienellä kummulla kahdenkymmenen tai viidenkolmatta askelen päässä Catherinen ikkunasta ja vallitsi eräänlaista kaivantoa, jonka pohjalla, seitsemän kahdeksan jalkaa syvällä, virtasi pieni puro.

Maantien suuntaan mutkittelevan puron äyräällä kasvoi paikoitellen samanlaisia pajuja, jotka muodostivat Pitoun valitseman tyyssijan, toisin sanoin puita, jotka öiseen aikaan muistuttavat aika paljon kääpiöitä, joiden pikku ruumiissa on suunnaton, pörröinen pää.

Tällaiseen kunnaan äärimmäisellä laidalla kasvavaan, ajan mukana ontoksi käyneeseen piilipuuhun Pitou oli aamuisin pannut Catherinen kirjeet, ja siitä Catherine oli käynyt ne noutamassa, kun oli nähnyt isänsä poistuvan talosta ja menevän vastakkaiselle suunnalle.

Pitou ja Catherine olivat kumpikin tahollaan noudattaneet sellaista varovaisuutta, ettei paljastus ollut voinut tulla sitä tietä. Pelkkä sattuma oli tänä aamuna vienyt talon paimenen Isidorin tielle. Paimen oli maininnut vähäpätöisenä uutisena varakreivin kotiintulosta. Tämä salainen, kello viisi aamulla todettu paluu tuntui Billotista enemmän kuin epäilyttävältä. Siitä lähtien kun hän palasi Pariisista ja tohtori Raynal kielsi häntä astumasta Catherinen huoneeseen niin kauan kuin tämä houraili, oli hän ollut varma, että varakreivi de Charny oli hänen tyttärensä rakastaja. Ja koska hän tiesi tämän suhteen vain johtavan häpeään, sillä varakreivi de Charny ei milloinkaan naisi Catherinea, oli hän päättänyt pestä tämän häpeän verellä puhtaaksi.

Siitä johtuivat kaikki nämä varemmin kertomamme seikat, jotka sivullisesta tuntuivat vähäarvoisilta, mutta jotka ensin Catherinen ja sitten hänen selityksensä jälkeen myöskin Pitoun silmissä saivat vallan kammottavan kantavuuden.

Olemme nähneet, että arvatessaan isänsä aikeet Catherine oli yrittänyt ehkäistä ne lähtemällä varoittamaan Isidoria. Onneksi Pitou oli keskeyttänyt hänen matkansa, selittämällä, että tyttö olisi Isidorin asemasta tavannutkin isänsä.

Hän tunsi liiankin hyvin isänsä hirveän luonteen yrittääkseen turvautua rukouksiin ja armonaneluun. Se olisi vain kiirehtinyt rajuilman puhkeamista, siinä kaikki. Se olisi manannut esille ukkosen, joka olisi pitänyt saada vaimennetuksi.

Ennen kaikkea hänen tuli nyt estää isänsä ja rakastajansa tapaaminen.

Voi, kuinka palavasti hän nyt toivoikaan, että sitä poissaoloa, jonka johdosta hän oli luullut kuolevansa, yhä jatkuisi! Kuinka hän siunaisikaan ääntä, joka tulisi sanomaan hänelle. »Isidor on matkustanut!» Vieläpä vaikka sama ääni olisi lisännyt sanan: »Ikiajoiksi!»

Pitou oli käsittänyt kaiken tämän yhtä selvästi kuin Catherinekin. Juuri siksi hän olikin tarjonnut nuorelle tytölle apuaan. Tulipa varakreivi jalan tai ratsain, toivoi hän kuulevansa tai näkevänsä hänet ajoissa ehtiäkseen tavoittaa hänet, selittääkseen parilla sanalla tilanteen ja saadakseen hänet pyörtämään pois lupaamalla tuoda hänelle tietoja Catherinesta seuraavana aamuna.

Niinpä Pitou siis nojasi piilipuuhun kuin muodostaen osan siitä puumaailmasta, jossa hän nyt oli, ja jännitti kaikki yön, tasankojen ja metsien herkistämät aistimensa nähdäkseen vähäisimmänkin varjon ja kuullakseen heikoimmankin äänen.

Äkkiä hän oli kuulevinaan takaansa metsästä äänen, joka syntyy, kun ihminen kiireesti kävelee pitkin kynnöstä. Koska tämä astunta tuntui hänestä nuoren ja notkean varakreivin käyntiä raskaammalta, kääntyi hän hitaasti ja miltei huomaamattomasti puun toiselle puolelle ja keksi kolmenkymmenen askelen päässä tilanhoitajan, jolla oli yhä pyssy olalla.

Kuten Pitou oli aavistanutkin, oli Billot odotellut Bourg-Fontainen tienristeyksessä. Mutta kun ketään ei ollut polulta tullut, oli hän arvellut erehtyneensä ja pyörtänyt takaisin asettuakseen, kuten oli uhannutkin, väijyksiin Catherinen ikkunan lähettyville, sillä hän oli varma, että varakreivi de Charny yrittäisi siitä ikkunasta päästä tytön luo.

Kaikeksi onnettomuudeksi hän oli tullut valinneeksi väijymäpaikakseen saman pajupensaikon, jonka suojaan Pitou oli piiloutunut.

Pitou arvasi tilanhoitajan aikeet. Ei käynyt laatuun ruveta kiistelemään hänen kanssansa paikasta. Hän liukui alas pitkin äyrästä, katosi kaivantoon ja painoi päänsä sen piilipuun ulkonevien juurien alle, jota vasten Billot tuli nojaamaan.

Onneksi kävi navakanlainen tuuli, muutoin Billot varmaankin olisi kuullut Pitoun sydämen rajun sykinnän.

Mutta sankarimme ihmeteltävän luonteen kunniaksi on mainittava, että hän oli vähemmän huolissaan henkilökohtaisesta vaarastaan kuin siitä, että tulisi vastoin tahtoaan rikkoneeksi Catherinelle antamansa sanan.

Jos varakreivi saapuisi ja hänelle sattuisi jokin onnettomuus, mitä nuori tyttö silloin ajattelisi Pitousta?

Että Pitou oli kavaltanut hänet.

Pitou piti parempana kuolemaakin kuin ajatusta, että Catherine voisi pitää häntä kavaltajana.

Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä sinne missä oli ja ennen kaikkea pysyä liikkumattomana. Vähäisinkin liikahdus olisi paljastanut hänet.

Neljännestunti kului eikä mikään häirinnyt yön hiljaisuutta. Pitoun viimeinen toivo oli, että jos varakreivi sattumalta tulisikin kovin myöhään, Billot kenties väsyisi odottamaan, ei uskoisi hänen saapuvan ja menisi kotiinsa.

Mutta äkkiä Pitou, joka lojui korva maata vasten, oli kuulevinaan kavionkopseen. Jos se oli hevonen, tuli se metsäpolkua pitkin.

Pian ei enää epäilystäkään, ettei se ollut hevonen. Se meni poikki tien kuudenkymmenen askelen päässä pajupensaikosta. Kuuli selvästi elikon kavioiden töminän tiellä ja kun hevosenkenkä sattumalta iski kiveen, välähti kipunoita.

Pitou näki tilanhoitajan kurkottautuvan hänen päänsä yli ja koettavan erottaa jotakin pimeästä.

Mutta yö oli niin sankka, ettei edes Pitoun pimeään tottunut silmä erottanut muuta kuin varjon, joka viiletti yli tien ja katosi rakennuksen nurkan taa.

Pitou ei hetkeäkään epäillyt, ettei se ollut Isidor, mutta hän toivoi, että varakreivi yrittäisi taloon jotakin toista tietä kuin ikkunan kautta.

Billot tuntui pelkäävän samaa, sillä hän mutisi jotakin sadattelun tapaista.

Sitten syntyi kymmenisen minuuttia kestänyt peloittava hiljaisuus.