Part 18

Hän ei kylläkään piitannut Isidorin arvonimestä, säädystä eikä varallisuudesta, hän olisi rakastanut Isidoria, vaikka tämä olisi ollut vain yksinkertainen talonpoika, mutta hänestä tuntui, että tätä nuorta miestä oli kohdeltu väärin, epähienosti, julmasti. Hänestä tuntui lisäksi, että hänen isänsä riistäessään varakreiviltä kaikki tämän arvonimet ja etuoikeudet oli karkoittanut nuorukaisen ikiajoiksi hänen läheltään sen sijaan että olisi tuonut hänet lähemmäksi.

Messusta ei puhuttu enää sanaakaan. Apotti Forteille miltei suotiin anteeksi hänen vastavallankumouksellinen purkauksensa. Mutta kun hän seuraavana päivänä astui miltei tyhjään luokkahuoneeseensa, oivalsi hän, minkä kolauksen hänen kansanomaisuutensa oli saanut Villers-Cotteretsin isänmaallisten vanhempien silmissä sen johdosta, että hän oli kieltäytynyt toimittamasta messua isänmaan alttarilla.

XXVI

Ikkunan alla

Nyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten liittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat, oli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin Pariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.

Näissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat, jotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.

Se osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina, lokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun suuren liittojuhlan päivä koittaisi.

Mutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen säännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä maalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.

Puhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää, että maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo ja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta, siitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan maatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas alpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten mereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä rannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei olisi tummia ja aurinkoisia kohtia.

Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme Tuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu, Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.

Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona — talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat — kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän. Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.

Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä, noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden, että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.

Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään, olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa vakavampaa.

Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku tuntematon kuljeksija.

Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon metsästä.

Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.

Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä, ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän pysyisi kaukana näiltä tienoilta.

Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären sydämessä ahdistavaa pelkoa.

Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.

Mutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton kirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut sokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli hänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten postileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin pääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikin _Torinon_ tilalla _Lyon_ ja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli kirje, jonka postileimassa oli _Lyonin_ tilalla _Pariisi_.

Pitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen, että varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut Ranskaan.

Koska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti, ennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.

Pitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei hänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa mielenliikutusta.

Päivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka jäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle, missä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti varhaisemmassa kuvauksessamme.

Pisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä metsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.

Ei siis tarvinnut ihmetellä, että Pitou poikkesi maatilalle.

Hän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen jälkeen käväisi pelloillaan.

Tapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa maantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta tieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta Pisseleun maatilalle.

Sitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset ja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat asuinrakennukset.

Vielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.

Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.

Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.

Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.

Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.

Pitou oli hänen uskottunsa.

»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy, kun sinä tulet meille?»

Pitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.

»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia, neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»

Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:

»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»

»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte ihan terve.»

Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka päivä olikin vuoden kylmimpiä.

Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt huomaamatta.

»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.

»Minulla? Ei... ei mitään... sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori tyttö hämmentyneenä.

»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».

Catherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:

»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»

Sitten hän jatkoi hiljaa:

»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään en saa kirjeitä.»

Pitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta malttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren tytön luottamus menisi.

Nuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen, jonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat aamukävelyt.

Mutta Pitoulle tämä huomautus merkitsi enempääkin.

Isidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut Pariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän aikoi pian tavata Catherinen.

Kukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna oli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen rakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse, joka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten suuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka ilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?

Pitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko hänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi itsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:

»Neiti Catherine, oletteko huomannut herra Billotissa tapahtunutta muutosta?»

Nuori tyttö säpsähti ja vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:

»Oletko sinä siis huomannut jotakin?»

»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen sanoneen teille.»

Catherine kalpeni.

Sitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:

»Miksi sanotte _se mies_ ettekä _se nainen_? Sillä luultavastikin joku nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta...»

»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä pelätä jotakin?»

»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä, mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».

»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän asemassanne...»

Hän vaikeni.

»Sinusta tuntuu, että minun asemassani...?» toisti Catherine.

»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne... Mutta ei», lisäsi hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa, jossa olitte Pleuxin tiellä... Voi, neiti Catherine, tämä on kovin ikävä juttu!»

»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme puhelko ollenkaan. Isä tulee.»

Pitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki tosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.

Huomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta sitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.

Pitou astui jonkun askelen häntä vastaan, hymyillen ja hattu kädessä.

»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan päivälliselle, poikaseni?»

»En, herra Billot», vastasi Pitou, »en sellaista uskaltaisikaan. Mutta...»

Tällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä jäämään.

»Mutta mitä?» kysyi Billot.

»Mutta... jos te kutsutte, niin mielelläni suostun.»

»Olkoon menneeksi, minä kutsun sinut», sanoi tilanhoitaja.

»No, sitten minäkin jään», vastasi Pitou.

Tilanhoitaja kannusti hevostaan ja ratsasti tallipihaan.

Pitou kääntyi puhuttelemaan Catherinea.

»Tahdotteko tosiaankin minun jäävän tänne?»

»Kyllä... Isä on tänään tavallista synkempi.»

Sitten hän kuiskasi:

»Oh, hyvä jumala, aavistaako hän jotakin?»

»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren tytön kuiskauksen.

»Ei mitään», vastasi Catherine, vetäytyi huoneeseensa ja sulki ikkunan.

XXVII

Ukko Clouis ilmestyy jälleen näyttämölle

Catherine ei ollut erehtynyt. Vaikka hänen isänsä olikin osoittanut suopeaa ystävällisyyttä Pitoulle, näytti hän synkemmältä kuin milloinkaan ennen. Hän puristi Pitoun kättä, ja Pitou tunsi hänen kouransa kylmäksi ja nihkeäksi. Tapansa mukaan Catherine tarjosi isälle valjut, värähtelevät poskensa suudeltaviksi, mutta ukko Billot tyytyi vain koskettamaan huulillaan hänen otsaansa. Emäntä Billot puolestaan nousi, kuten hän teki aina nähdessään miehensä astuvan sisälle, mikä liike selvästi osoitti alemmuuden ja kunnioituksen tunnetta. Mutta tilanhoitaja ei ollut huomaavinansakaan häntä.

»Onko päivällinen valmis?» kysyi hän.

»On, ukko kulta», vastasi emäntä Billot.

»Pöytään siis», kehoitti toinen, »minulla on vielä paljon puuhaa ennen iltaa».

Siirryttiin talon pieneen ruokasaliin. Tämä ruokasali oli pihan puolella. Kukaan ei voinut tulla ulkoa keittiöön sivuuttamatta ikkunaa, josta tämä pikku huone sai päivänvalon. Pitoulle tuotiin lautanen ja hänet sijoitettiin molempien naisten väliin selin ikkunaan.

Vaikka Pitoulla olikin paljon mietittävää, oli hänessä kuitenkin muuan elin, johon minkäänlainen mietiskely ei ollenkaan vaikuttanut. Se elin oli hänen vatsansa. Siitä johtui, ettei ukko Billot teräväkatseisuudestaan huolimatta huomannut pöytävieraassaan, ensimmäistä ruokalajia tarjottaessa muuta kuin syvää tyydytystä, jonka synnytti mainio kaalikeitto ja sitä seurannut häränliha ja silava.

Kaikesta kuitenkin näki, että ukko Billot halusi saada selville, oliko Pitou tullut maatilalle sattumalta vai ennakolta tehdyn suunnitelman vuoksi.

Kun häränliha ja silava vietiin pois ja niiden tilalle tuotiin neljännes paistettua lammasta — ruokalaji, jonka ilmestymistä pöytään Pitou katseli silminnähtävän iloisena — laukaisi tilanhoitaja patterinsa ja kysyi Pitoulta muitta mutkitta:

»No, hyvä Pitou, nyt kun näet, että olet alati tervetullut maatilalle, sanopa, mikä on tänään tuonut sinut meidän tienoillemme?»

Pitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen, ettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa, kohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti pariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi hänen ranteensa ympäri.

»Tuossa näette syyn, isäntä Billot», vastasi hän.

»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt riistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet niillä main?»

»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo pitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä. Olenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen kaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi herkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»

»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi herkkusuuksi, mestari Pitou!»

»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou, »vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut sairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa...»

»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat, ei hänellä ole vielä ruokahalua».

Ja hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli maistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan häränlihaan eikä silavaan.

»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin puhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta ennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet puheilleni».

»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua», sanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».

Sitten hän silmäili ikkunasta pihalle, nousi pöydästä ja sanoi:

»Tuolta tulee joku minua tapaamaan.»

Pitou tunsi jalallaan Catherinen jalan kosketuksen. Hän kääntyi ja näki tytön kuolonkalpeana viittaavan silmillään ikkunalle päin.

Pitoun katse seurasi Catherinen katseen suuntaa ja hän tunsi vanhan ystävänsä ukko Clouisin, joka paraikaa meni ikkunan ohi olalla Billotin kaksipiippuinen pyssy.

Tilanhoitajan kaksipiippuinen erosi muista siinä, että sen liipasinkaaret ja helat olivat hopeasta.

»Kas vain», sanoi Pitou, joka tässä kaikessa ei huomannut mitään peloittavaa, »ukko Clouis on tuomassa pyssyänne, herra Billot».

»Niin on», sanoi Billot istuutuessaan, »ja hän syö kanssamme, ellei ole vielä haukannut päivällistään. Vaimo», lisäsi hän, »avaa ovi ukko Clouisille». „

Emäntä Billot nousi ja lähti avaamaan ovea. Pitou tuijotti Catherineen ja ihmetteli itsekseen, mitä hirveää tässä nyt oli sellaista, joka oli aiheuttanut nuoren tytön kalpeuden.

Ukko Clouis astui sisälle. Samassa kädessä, jolla hän kannatteli tilanhoitajan pyssyä olallaan, oli hänellä myöskin jänis, jonka hän ilmeisesti oli juuri tällä pyssyllä ampunut.

Lukija muistanee, että ukko Clouis oli Orleansin herttualta saanut luvan tappaa yhtenä päivänä kaniinin ja toisena jäniksen. [_Ange Pitou_, 37. luku. — Suom.]

Kaikesta päättäen oli tänään ollut jäniksen päivä.

Vapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti alati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä, niin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä ukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias villisikakaan.

»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä teitä».

»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne mittainen mies, se on kiittäen mainittava.»

»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla ja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu ampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni, niin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin: 'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana, ehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne ovat!»

»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Billot. »Istutte kai kanssamme pöytään?»

»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa mitään.»

Ukko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle tarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään pyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.

Billot tunsi tämän seikan.

»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja syötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»

Sillaikaa emäntä Billot oli täsmällisesti ja miltei yhtä äänettömästi kuin joku automaatti tuonut pöydälle lautasen, syöntivehkeet ja lautasliinan.

Sitten hän siirsi pöydän ääreen uuden tuolin.

»Hyväinen aika, koska sitä niin välttämättä haluatte, niin olkoon menneeksi!» myöntyi ukko Clouis.

Hän vei pyssyn nurkkaan, pani jäniksen ruokakaapin laudalle ja istui pöytään.

Hän joutui tällöin vastapäätä Catherinea, joka katseli häntä kauhistuneena.

Tämän vanhan metsänvartijan ystävälliset, tyynet kasvot näyttivät niin vähän kauhua herättäviltä, ettei Pitou voinut mitenkään käsittää sitä mielenliikutusta, jota ilmaisivat, eivät vain Catherinen kasvot, vaan koko hänen ruumiinsa hermostunut vapiseminen.

Sillaikaa Billot oli täyttänyt uuden ruokavieraan lasin ja lautasen. Vaikka Clouis oli selittänyt, ettei kaivannut mitään, kävi hän silti reimasti molempien kimppuun.

»Ah, tämäpä on hyvää viiniä ja mureaa karitsaa, herra Billot!» sanoi hän kuin puolustaakseen tekoaan. »Te näytte olevan samaa mieltä kuin sananlasku, joka sanoo: 'Karitsa on syötävä hyvin nuorena, viini juotava hyvin vanhana...'»

Kukaan ei vastannut ukko Clouisin leikinlaskuun ja kun hän huomasi keskustelun tyrehtyneen siihen ja arveli vieraana olevansa velvollinen pitämään sitä vireillä, jatkoi hän:

»Nähkääs, minä päättelin itsekseni näin: — Tänään on jänisten päivä; on yhdentekevää, ammunko jänikseni metsän siltä tai tältä laidalta. Minä menen siis ampumaan jänikseni ukko Lajeunessen alueelta. Samalla näen, kuinka teidän hopeasilainen pyssynne käy. — Minä valoin kolmetoista kuulaa kahdentoista asemasta. Ja totisesti, teidän pyssynne käy hyvin!»

»Niin, tiedän sen», vastasi Billot, »se on hyvä ase».

»Mitä, kaksitoista kuulaa?» huomautti Pitou. »Onko siis tulossa ampumakilpailut, herra Billot?»

»Ei», vastasi Billot.

»Oh, minä tunnen sen hopeasilaisen, kuten pyssyänne näillä main sanotaan», jatkoi Pitou, »olen nähnyt sen herättävän ansaittua huomiota eräissä Boursonnesin juhlissa pari vuotta sitten. Nähkääs, silloin se voitti sen hopeaveitsen, jota te nyt käyttelette, rouva Billot, ja sen hopeamaljan, josta te maistelette, neiti Catherine... Mutta», huudahti Pitou kauhistuneena, »mikä teitä vaivaa, neiti?»

»Minua? Ei mikään», vastasi Catherine avaten puoleksi ummistuneet silmänsä ja kohottautuen suoraksi tuolillaan, jonka selkää vasten hän oli miltei pyörtyneenä nojautunut.

»Mikäpä sinun mielestäsi voisi Catherinea vaivata?» sanoi Billot ja kohautti olkapäitään.