Part 17
»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»
Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut suosiota apotti Fortieria kohtaan.
»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.
»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette messun isänmaan alttarilla».
»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan, epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»
»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä voi pakottaa».
»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin hauskaa, ettei minua voi pakottaa... Olette tosiaan liian ystävällinen, herra pormestari.»
Ja ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän edessä.
Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa — puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana, niin voimakas kuin olikin.
Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat tiukasti yhteen puserrettuina.
Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.
Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä tapahtuisi pian jotakin hirveää.
Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi herra de Longprélle:
»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte... olkaa hyvä ja toistakaa sananne... te sanoitte, ettei herra apottia voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan... niinkö sanoitte?»
»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella sanoneeni niin».
»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»
»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois, kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.
»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu päättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä vain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa pitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»
»Sinä jumalanpilkkaaja, sinä pääsyntinen!» kirkui apotti.
»Vaiti!» kehoitti Billot. »Minä todistan väitteeni.»
»Vaiti, vaiti!» kertasi väkijoukko.
»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta tuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua halutaan kuunnella.»
Apotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä yltyvä murina alkoi tehota häneenkin.
»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä sinulla on sanottavaa!»
»Sen saatte totisesti kuulla, herra apotti», vakuutti Billot.
»No, ala nyt, minä kuuntelen.»
»Siinä teette oikein.»
Sitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä tosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.
»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen näet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi suorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».
»Vai niin, huomaan kyllä, mihin pyrit», sanoi apotti.
»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti ja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette herra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»
»Puhukaa, herra Billot, puhukaa! Me kuuntelemme. Vaiti, herra apotti, vaiti!»
Billot katsahti apottiin ja jatkoi:
»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan työn, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin herra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin kirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden vastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti hänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa. No niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari, minä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka, herra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»
»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen olisikaan!»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
»Pyhänhäväisijä!» kirahti apotti.
»Hiljaa!» kehoitti väkijoukko.
Billot jatkoi:
»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu huolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt tai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra apotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen, ei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari, palauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se minun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä tavalla, vai kuinka?»
»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti yksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti kiristeli hampaitaan.
»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo lukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja avata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan oveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra pormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö totta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»
»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin tehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti aikoi keskeyttää, mutta Billot hillitsi hänet kädenliikkeellä.
»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien toisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette valittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä velvollisuuttanne?»
»Hyvä, hyvä, Billot!» huusi joukko kuin yhdestä suusta.
»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi kehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»
»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi puolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko hallitsee itse itseään!»
»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te muodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette joko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen tai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen; jos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos herrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin totelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette ranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille palkan, niin totelkaa kansaa.»
»Niin, niin», huusi kolmesataa suuta.
»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät välähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle, »siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään rauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja Herran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»
»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta. »Alttarille, pappi alttarille!»
Huutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon suojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa esitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.
Apotti Fortier oivalsi, että enempi vastustelu oli turhaa.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni, vetoan marttyyriin!»
Ja hän viritti juhlallisin äänin virren: _Libera nos, Domine!_
Tämä omituinen kulkue, joka huutojen ja hälinän mukana suuntautui isolle torille päin, oli melullaan yllättänyt Pitoun, juuri kun tämä oli pyörtymäisillään Catherinen kiitosten, hellien sanojen ja kädenpuristuksen aiheuttaman hurmion uhrina.
XXV
Ihmisoikeuksien julistus
Tämä hälinä toi Pitoun mieleen ne pariisilaismetakat, joiden tarkkaajana hän oli saanut useammin kuin kerran olla, ja koska hän arveli, että joku murhaajajoukko oli lähestymässä ja että hänen puolustettavakseen tulisi joku uusi Flesselles, uusi Foulon, uusi Berthier, oli hän huutanut: »aseihin!» ja rientänyt kolmenneljättä miehensä etunenään.
Tällöin väkijoukko oli jakaantunut ja hän oli nähnyt Billotin laahaavan mukanaan apotti Fortieria, jolta puuttui vain palmunoksa näyttääkseen entisajan kristittymarttyyrilta, jota vietiin sirkuksen areenalle.
Luontainen vaisto kehoitti häntä puolustamaan entistä opettajaansa, jonka rikoksesta hän ei vielä ollut selvillä.
»Oh, herra Billot!» huudahti hän ja kiiruhti tilanhoitajaa vastaan.
»Ah, isä!» huudahti Catherine sellaisella äänensävyllä, että olisi luullut jonkun taitavan näyttämönohjaajan opettaneen sen hänelle.
Mutta Billotin tarvitsi luoda heihin vain silmäys, ja Pitou pysähtyi, samoin Catherine. Tässä kokonaista kansaa edustavassa miehessä oli kotkaa ja leijonaa.
Ehdittyään lavan kupeelle hän päästi apotti Fortierin vapaaksi ja osoittaen sormellaan alttaria hän sanoi:
»Katso, tuossa on se isänmaan alttari, jonka ääressä sinä halveksit pitää messua ja jonka palvelijaksi minä, Billot, julistan sinun olevan arvottoman. Noustakseen nämä pyhät portaat täytyy ihmissydäntä paisuttaa seuraavien kolmen tunteen: vapaudenkaipuun, isänmaanalttiuden ja ihmisyydenrakkauden. Pappi, uhraudutko maasi hyväksi? Pappi, rakastatko lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi? Nouse silloin rohkeasti tuolle alttarille ja rukoile Jumalaa. Mutta ellet tunne itseäsi ensimmäiseksi kansalaiseksi joukossamme, luovuta paikka sinua arvokkaammalle ja väisty tieltä... katoa täältä... mene!»
»Voi, sinua onnetonta miestä!» huudahti apotti väistyen ja uhaten Billotia sormellaan. »Sinä et tiedä, kenelle julistat sodan!»
»Tiedän kyllä», sanoi Billot. »Minä julistan sodan susille, ketuille ja käärmeille, kaikelle, mikä pistää, puree, raatelee pimeässä. No niin», lisäsi hän ja iski voimaa uhkuvin elein molemmilla käsillä rintaansa, »raadelkaa, purkaa, pistäkää... minä olen valmis!»
Syntyi hiljaisuus, jonka kuluessa koko tämä joukko teki tilaa päästääkseen papin poistumaan. Kiinteäksi kokonaisuudeksi jälleen sullouduttuaan joukko seisoi liikkumattomana ja ihaili äänettömänä tuota uskalikkoa, joka tarjoutui sen hirvittävän vallan iskuille, jonka orjana puoli maailmaa silloin vielä huokaili ja jota sanottiin pappisvallaksi.
Ei ollut enää pormestaria, ei pormestarin apulaista, ei kaupunginvaltuustoa, oli vain Billot.
Herra de Longpré lähestyi häntä.
»Mutta, herra Billot», sanoi hän, »nyt meillä ei ole enää pappia!»
»Entä sitten?» kysyi Billot.
»Kun ei ole kirkkoherraa, ei ole messuakaan!»
»Iso vahinko tosiaankin!» tokaisi Billot, joka ripiltä päästyään oli käynyt kirkossa vain kahdesti, omana hääpäivänään ja tyttärensä ristiäispäivänä.
»En minäkään väitä, että se on iso vahinko», myönsi pormestari, joka — järkevästi kylläkin — ei mielinyt vastustella Billotia, »mutta mitä me nyt panemme messun tilalle?»
»Messun tilalle?» huudahti Billot todellisen innoituksen vallassa. »Minä sanon sen teille. Nouskaa kanssani isänmaan alttarille, herra pormestari, nouse sinäkin, Pitou, te oikealle, sinä vasemmalle puolelle... kas noin. Kuulkaa nyt tarkoin, kansalaiset, mitä me panemme messun tilalle. Me panemme sen tilalle ihmisoikeuksien julistuksen... se on vapauden uskontunnustus, se on tulevaisuuden evankeliumi.»
Kaikki kädet paukuttivat yhtaikaa. Kaikki nämä eilispäivän vapaat ihmiset tai oikeammin tuskin vielä kahleistaan päässeet, kaikki nämä ihmiset himoitsivat tutustua oikeuksiin, jotka heille oli vastikään hankittu ja joista he eivät olleet vielä saaneet nauttia.
He janosivat vallan toisin tätä puhetta kuin sitä, jota apotti Fortier sanoi taivaalliseksi.
Seisten lakivaltaa edustavan pormestarin ja asevaltaa edustavan Pitoun välissä Billot kohotti kätensä ja lausui ulkomuistista — kuten muistamme, ei tuo kunnon tilanhoitaja osannut lukea — ja kaikuvalla äänellä seuraavat sanat, joita väkijoukko kuunteli liikkumattomana, äänettömänä, paljastetuin päin.
»IHMISOIKEUKSIEN JULISTUS
1. Ihmiset syntyvät ja pysyvät oikeuksissaan vapaina ja tasa-arvoisina. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet perustuvat vain yhteisen hyödyn erilaiseen käyttöön.
2. Kaiken valtiollisen liitynnän tarkoituksena on ihmisen luontaisten ja inistään riippumattomien oikeuksien säilyttäminen. Nämä oikeudet ovat: omistusoikeus, henkilökohtainen turva ja kaikenlaisen sorron vastustus.»
Sanat »sorron vastustus» Billot lausui miehenä, joka on nähnyt Bastiljin muurien sortuvan ja joka tietää, ettei mikään voi vastustaa kansan käsivartta, kun kansa käsivartensa kohottaa.
Ne sanat synnyttivätkin hälinän, joka väkijoukon aiheuttamana muistuttaa murinaa.
Billot jatkoi:
»3. Korkeimman vallan periaate pohjautuu varsinaisesti kansaan. Mikään järjestö, kukaan yksityinen ei voi käyttää valtaa, joka ei ole kauttaaltaan kansasta lähtöisin...»
Tämä lause palautti liiankin elävästi kuulijoitten mieleen Billotin ja apotti Fortierin välisen keskustelun, jolloin Billot oli vedonnut tähän periaatteeseen. Silloin se oli huomaamatta sivuutettu, mutta nyt sitä tervehdittiin hyvä-huudoin ja taputuksin.
Billot odotti, kunnes suosionosoitukset olivat tauonneet, ja jatkoi:
»4. Vapaus merkitsee oikeutta tehdä kaikkea sitä, mikä ei vahingoita toista: ihmisen luontaisten oikeuksien sovelluttamisella ei siis ole muita rajoituksia kuin ne, jotka takaavat yhteiskunnan toisille jäsenille samojen oikeuksien nautinnon. Nämä rajoitukset säätää laki...»
Tämä pykälä oli hieman liian käsitteellinen kuulijoitten yksinkertaiselle ajatuskyvylle. Siihen suhtauduttiinkin kylmemmin kuin toisiin, niin perustavaa laatua kuin se olikin.
»5. Lailla ei ole oikeutta kieltää muita toimintoja kuin ne, jotka vahingoittavat yhteiskuntaa. Mitä laki ei kiellä, sitä ei voida estää eikä ketään voida pakottaa tekemään, mitä se ei säädä...»
»Merkitseekö se sitä», kysyi muuan ääni joukosta, »että koska laki ei säädä päivätyötä ja on poistanut kymmenykset, papit eivät voi enää milloinkaan tulla korjaamaan minun pelloltani kymmenyksiä eikä kuningas voi pakottaa minua päivätyöhön?» »Sitä se merkitsee», vastasi Billot kysyjälle, »ja me olemme tästälähin ikiajoiksi vapaat noista häpeällisistä rasituksista!»
»Eläköön siis se laki!» huudahti kysyjä.
Ja kaikki toistivat kuin kuorossa: »Eläköön laki!»
Billot jatkoi:
»6. Laki on yleisen tahdon ilmaus...»
Billot pysähtyi, kohotti juhlallisesti kätensä ja jatkoi:
»Ystävät, veljet, kansalaiset, ihmiset, kuunnelkaa tarkoin!
Kaikilla ranskalaisilla on oikeus joko henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä ottaa osaa lainsäädäntöön...»
Ja korottaen ääntänsä, niin ettei tavuatakaan menisi hukkaan, hän jatkoi:
»Laki on sama kaikille, sekä niille, joita se suojaa, että niille, joita se rankaisee.»
Ja entistäkin kaikuvammalla äänellä hän lisäsi:
»Kaikki kansalaiset ovat sen edessä tasa-arvoisia, ovat siis samalla tavalla oikeutetut kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin ja toimiin _kykyjensä_ mukaan, etuoikeuksina vain heidän _kuntonsa_ ja heidän _lahjakkuutensa_.»
Kuudes pykälä sai osakseen yksimielisen hyväksymisen.
Billot siirtyi seitsemänteen.
»Ketään ei saa syyttää, pidättää tai vangita muissa kuin lain määräämissä tapauksissa ja silloinkin vain sen säätämien muotojen mukaan. Ne, jotka yllyttävät, panevat toimeen tai antavat panna toimeen omavaltaisia määräyksiä, saavat rangaistuksen. Mutta kansalaisen, joka lain mukaan haastetaan tai vangitaan, on heti toteltava. Hangoittelu on rangaistuksen alainen teko.
8. Laki saa tuomita vain ehdottoman välttämättömiin rangaistuksiin eikä ketään saa tuomita muun kuin ennen rikosta säädetyn ja julkaistun lain mukaan.
9. Koska jokaista on pidettävä syyttömänä siihen asti kun hänet on julistettu syylliseksi, ja jos on välttämätöntä pidättää hänet, kieltäköön laki jyrkästi kaikkinaisen kovuuden, mikäli siihen ei ole turvauduttava hänen pakonsa estämiseksi.
10. Ketään ei saa vainota hänen mielipiteittensä, ei edes uskonnollisten, takia, elleivät ne häiritse lain säätämää järjestystä.
Ajatusten ja mielipiteitten vapaa esittäminen on ihmisen kallisarvoisimpia oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti puhua, kirjoittaa ja julkaista, kuitenkin sillä ehdolla, että he lain säätämissä tapauksissa joutuvat vastaamaan tämän vapauden väärinkäytöstä.
12. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen vaatii julkista valtaelintä. Tämä valta on siis perustettu kaikkien hyödyksi eikä niiden erikoiseduksi, joiden käsiin se on uskottu.
13. Tämän julkisen vallan ylläpitämiseksi ja hallintokuluja varten on yleinen verotus välttämätön. Verotus on jaettava kaikkien kansalaisten osalle kunkin tulojen mukaan.
14. Jokaisella kansalaisella on oikeus joko henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä todeta yleisen verotuksen tarpeellisuus, myöntää se, tarkata sen käyttöä ja määrätä sen suuruus, jakotapa, periminen ja pätevyysaika.
15. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia jokaiselta julkiselta virkamieheltä tilintekoa hallintotoiminnastaan.
16. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeuksia ei ole turvattu tai hallitusvalta ei ole tarkoin määritelty, on vailla perustuslakia.
17. Koska omistusoikeus on pyhä ja loukkaamaton, ei keltään voida sitä riistää paitsi milloin yhteinen etu laillisen toteamisen mukaan sitä vaatii ja silloinkin vain ehdolla, että taataan oikeudenmukainen, ennakolta arvioitu korvaus.
Ja nyt», jatkoi Billot, »nyt seuraa näiden periaatteiden sovellutus. Kuunnelkaa, veljet, kuunnelkaa, kansalaiset, ihmiset, jotka tämä oikeuksien julistus on tehnyt vapaiksi, kuunnelkaa!»
»Hiljaa, vaiti, kuunnelkaamme!» huudahti parikymmentä ääntä väkijoukosta.
Billot jatkoi:
»Koska kansalliskokous haluaa rakentaa Ranskan hallitusmuodon niille periaatteille, jotka se on tunnustanut ja julistanut, poistaa se peruuttamattomasti kaikki laitokset, jotka ovat loukanneet oikeuksiin perustuvaa vapautta ja tasa-arvoisuutta...»
Billotin jatkaessa muuttui hänen äänensävynsä vihaiseksi ja uhkaavaksi.
»Ei ole enää aatelistoa, ei pääriyttä, ei perittyjä arvoja, ei arvonmerkkejä, ei läänityshallitusta, ei perintönä kulkevaa tuomarinvaltaa, ei niitä arvoja, nimityksiä tai etuoikeuksia, jotka johtuvat läänityslaitoksesta, ei ritarihuonetta, ei niitä järjestöjä tai kunniamerkkejä, jotka vaativat aateliskirjeen tai edellyttivät ylhäisen syntyperän, ei muuta ylemmyyttä kuin se, joka koituu valtion julkisille toimihenkilöille, kun he virkaansa hoitavat.
Julkiset toimet eivät ole enää perittäviä eivätkä lahjuksien varassa. Millään kansanluokalla tai kellään yksityisellä ei ole muuta etuoikeutta kuin oikeus, joka on yhteinen kaikille ranskalaisille.
Ei ole enää valan tehneen ammattilaisen arvoja, ei ammattikuntia eikä ammattipakkoa.
Lopuksi laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan...»
Billot vaikeni.
Häntä oli kuunneltu uskonnollisen hartaasti ja ääneti.
Ensimmäistä kertaa kansa sai kummakseni kuulla, että sen oikeudet tunnustettiin, julistettiin kirkkaassa päivänvalossa, auringonpaisteessa, kaikkia valtiaan kasvojen edessä, jolta se ikimuistoiset ajat oli hiljaisuudessa rukoillut tätä luonnollista perustuslakia, jonka se oli saanut vasta vuosisataisen orjuuden, kurjuuden ja kärsimysten jälkeen!
Ensimmäistä kertaa ihminen, todellinen ihminen, johon yksinvallan rakennus, aatelisto oikealla, papisto vasemmalla puolellaan, oli nojannut kuusisataa vuotta; ensimmäistä kertaa työmies, käsityöläinen, maanviljelijä tunsi voimansa, arvioi kykynsä, selvitti itselleen paikan, joka hänellä oli maan päällä, mittasi varjon, jonka hän loi auringossa maahan, eikä tämä tunnustus tullut sille jonkun mielihaluaan noudattavan ylhäisen herran taholta, vaan vertaisen miehen suusta!
Ja kun Billot lausuttuaan sanat: »laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan», kun hän nämä sanat lausuttuaan päästi huudon, joka oli vielä niin uusi, että se tuntui rikolliselta: »Eläköön kansa!» kun hän levittäen molemmat kätensä painoi rintaansa vasten, veljelliseen syleilyyn, pormestarin vyöhytnauhan ja kapteenin olkalaput, niin, vaikka tämä pormestari oli vain kaupunkipahaisen pormestari ja tämä kapteeni vain vaivaisen talonpoikaisjoukon päällikkö, niin tämä periaate, jonka edustajat olivat näin vähäpätöisiä, vaikutti silti suurelta ja kaikki suut toistivat huutoa: »Eläköön kansa!» Kaikki sylit aukenivat ja sulkeutuivat yhteiseen syleilyyn, kaikki sydämet sulivat yhdeksi ainoaksi sydämeksi, kaikki erikoisharrastukset muuttuivat yhteiseksi uhraavaisuudeksi.
Tämä oli niitä kohtauksia, joista Gilbert oli puhunut kuningattarelle ja joita kuningatar ei ollut ymmärtänyt.
Billot astui isänmaan alttarilta riemuitsevan ja yksimielistä hyväksymistä huutavan joukon keskelle.
Villers-Cotteretsin soittokunta, johon naapurikylien soittokunnat olivat yhtyneet, aloitti heti veljeysliittojen sävelen, jota tavallisesti laulettiin häissä ja ristiäisissä: _Missä on olla parempi kuin perheen keskuudessa?_
Tästä hetkestä alkaen Ranska oli todella muuttumassa yhdeksi isoksi perheeksi. Tämän hetken jälkeen uskonnollinen vihamielisyys sammui ja maakuntain väliset ennakkoluulot lakaistiin pois. Ranskalle tapahtui mikä kerran tapahtuu koko maailmalle: maantiede sai surmansa, ei ollut enää vuoria, ei jokia ei esteitä ihmisten välillä, oli vain yksi kieli, yksi isänmaa, yksi sydän!
Tämä yksinkertainen sävel, jolla koti moinen oli ottanut vastaan Henrik IV:n ja jolla kansa nyt tervehti vapautta, aiheutti hillittömän karkelon, joka tuokiossa laajeni loputtomaksi ketjuksi ja vyörytti eläviä renkaitaan torin keskeltä siitä lähtevien katujen peräpäähän saakka.
Sitten katettiin pöytiä porttien eteen. Rikas tai köyhä, kukin toi annoksen, omenaviinipuolikkaan tai oluthaarikan, viinipullon tai vesikulhon ja koko kansa otti osaa tähän suurateriaan Jumalaa ylistäen. Kuusituhatta kansalaista aterioi saman pöydän ääressä, veljeyden pyhän pöydän ääressä!
Billot oli päivän sankari.
Auliisti hän antoi osan tästä kunniasta pormestarille ja Pitoulle.
On tarpeetonta mainita, että karkelossa Pitou keksi keinon, kuinka sai tarjotuksi kätensä Catherinelle.
Tarpeetonta on niinikään mainita, että ruokapöydässä Pitou keksi keinon, kuinka pääsi istumaan Catherinen viereen.
Mutta tyttö-poloinen oli alakuloinen. Aamupäivän ilo oli kadonnut niinkuin raikas, hymyilevä aamurusko haihtuu puolipäivän myrskyvihureihin.
Taistellessaan apotti Fortierin kanssa ja julistaessaan ihmisoikeudet hänen isänsä oli uhmannut papistoa ja aatelistoa; se uhma oli sitäkin hirveämpi kuin se tuli alhaalta päin.
Catherine oli ajatellut Isidoria, joka ei ollut enää mitään muuta kuin kuka tahansa toinen mies.