Part 16

Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta, joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin ihmisyyden kannalta.

Kertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou — joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä sen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan tajuamatta niin tehneensä.

Hänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se tehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.

Herra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton tilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.

Catherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut karkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa Pariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.

Uskottuna hän oli saanut, mitä hän kilpailijana ei ollut voinut uneksiakaan.

Puhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä määrin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön salaisessa lemmenkehittelyssä.

Varmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan tulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen antaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.

Tämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen lupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle järjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä rintasokeria.

Tämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben omantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka aamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.

Kun tämä asia oli järjestetty — ja koska _kaupungissa_, kuten Villers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään tehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.

Pitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä pääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä hetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa valtuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet, oli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta merkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet Pariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut niitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli hänet kutsunut!

Vaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan päässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista arvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä, että kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.

Asianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain, jos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin pihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli Haramontissa mies, kansalainen, kapteeni.

Puhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja viittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut Haramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.

Tuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä tervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana sunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen joukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja varustuksissa.

Silloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää ilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.

Monet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä tästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti majesteetillista äänettömyyttä.

Illalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään enempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita — illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa tervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta kello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä ennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä tiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.

Kirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan, kuinka ikävää se oli toipilas-paralle.

Pitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen, suostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen pukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.

Mestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on tapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin Pitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien kolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.

Koska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli helppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä räätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä nuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä louisdorilla.

Eikä Pitou saisi tähän hintaan vaatia vallan uutta kangasta.

Pitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa kenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan kansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä miehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko joukon.

Mestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi kokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta kaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli vaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen ja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä koko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.

Pitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä taholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi, että jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä nuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla, menisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn ammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari Dulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.

Pitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique saisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän oli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä oli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.

Uhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen suoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun vaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi tehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän piti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput mukaanluettuina, kaupanpäällisinä.

Tämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin edellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä sen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei voinut mestari Dulauroylta saada.

Kiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi lauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta housuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja luutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin koristetun kokopuvun.

Jos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari vastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän piirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin seuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.

Tähänkin ehtoon mestari Dulauroy suostui kuten kaikkiin muihinkin.

Kello yhdeksältä aamulla oli tämä suuri asia saatu päätetyksi.

Kello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä yllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.

Kello yksitoista rummunlyöjä hälytti kaartin koolle.

Kello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun tapaansa täsmällisesti kylän torille.

Tunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti sai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten, lapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat tätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude Tellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota miehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali Lafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin räätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.

Rummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka tiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen päällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni: »Hajalle!»

Viittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä rivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet juoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.

Illalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille soittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä roomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet huusivat tuolloin tällöin:

»Eläköön Ange Pitou, kansan isä!»

XXIV

Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta mielialastaan

Seuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin asukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.

Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä tavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy sanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi nukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan ovat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti hyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.

Mutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran astutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy tyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on velvollinen isänmaalle tekemään.

Tyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit, lyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis sunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.

Juhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei suinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.

Iso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä lava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin sanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.

Täksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria, jonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten kutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen kirkossa.

Mutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista arvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia veroitettava siihen tarkoitukseen.

Meidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut rikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton, kuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän taulun.

Mutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari harvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut tuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää kantaakseen silloin roponsa esille.

Aurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän vuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista kaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin päiviin.

Kello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla Aubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla vaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa saarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen, kultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.

Juhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava paikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.

Lisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin aikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn muratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu kukkia tai henkilökuvia.

Kaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan, uumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty ympäröimään isänmaan alttaria.

Messun jälkeen piti miesten vannoa vala hallitusmuodolle.

Villers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello kahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi tervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.

On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin kansalliskaartin tuloa.

Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa asetakeissa.

Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa. Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen työmiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei Villers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.

Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.

Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.

Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia odotettiin kärsimättömästi!

Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.

Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi — mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.

Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.

Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään, jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.

Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista ihailunsorinaa ja huutoja.

Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella Pitouta ihan läheltä.

Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:

»Hyvää päivää, madame Angélique!»

Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan, että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:

»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän ei tunne enää tätiään!»

Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa esiintyvälle joukolle.

Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi hohtavaa hopearahaa.

Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle, joka päivitteli:

»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»

Sitten hän jatkoi hiljaa:

»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät veljenpoikansa...»

Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli yksinkertaisesti ihan haltioissaan.

Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.

Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä, mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa kukoistuksessa.

Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.

Pitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.

Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.

Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui hänet nähdessään.

Catherine viittasi hänet luoksensa.

Pitou silmäili ympärilleen todetakseen, että viittaus tarkoitti häntä.

Catherine hymyili ja uudisti kehoituksensa.

Ei ollut enää tilaa erehtymiselle.

Pitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja lähestyi paljain päin nuorta tyttöä.

Kenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut kätensä hatun reunalle.

»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä jumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»

Sitten hän kuiskasi:

»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka minä pidänkään sinusta!»

Ja hän tarttui kansalliskaartin kapteenin käteen ja puristi sitä omassaan.

Pitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta kädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut polvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi kuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.

Mikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä välikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.

Hän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti kolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»

Kertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä uhkaavat huudot.

Tiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu isänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen koristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman kirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.

Pormestari de Longpré oli saanut hoitaakseen tämän puolen juhlallisuuksista.

Kuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut apotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama valtakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti Fortierin pidättämät aseet. [Kts. _Ange Pitou_. 36. luku.]

Herra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti Fortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen asti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.

Hän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen esiintymisensä mainitussa asejutussa.

Sen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin puheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan välisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle kunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m. seuraavat kohdat:

»IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla; messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.

V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin kirkosta isänmaan alttarille.»

Maistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille. Apotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka kuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:

»Hyvä on.»

Kuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi mattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa pitämässä erämaasaarnaansa.

Puuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut jumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.

Kello tuli puoli kymmenen eikä näitä esineitä ollut vieläkään tuotu.

Pormestari hermostui.

Hän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten kuljetusta puuhattiin.

Sihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa salvassa.

Sihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut tehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka jakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan riivaamalla.

Suntio-parka oli nyrjäyttänyt nilkkansa.

Sihteeri lähetettiin kiireesti lukkarien luo.

Molemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen ulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat potilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.

Pormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apotti Fortierin luo.

Apotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen sisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.

Herra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan kieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi tehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki kirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin löydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.

Tilanne oli vakava.

Siihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta voinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa käynyt päinsä suorittaa ilman messua.

Muutamaa vuotta myöhemmin mentiin päinvastaiseen äärimmäisyyteen.

Nämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin, ettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta, toisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin leinikohtauksesta.

Väkijoukosta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa.

Puhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä pyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja laahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin ääreen.

Herra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän ensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti Fortierin kanssa.

Hän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle, joka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.

Turhaan hän kolkutti, ovi pysyi kiinni.

Herra de Longpré huomasi, että nyt oli turvauduttava aseelliseen voimaan.

Hän kutsutti paikalle ratsuväenkersantin ja poliisipäällikön.

Molemmat olivat isolla torilla ja riensivät noudattamaan pormestarin kutsua.

Suunnaton väkijoukko seurasi heitä.

Koska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla ovi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle lukkosepälle.

Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja apotti Fortier astui kynnykselle.

Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä te tahdotte?»

Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja _karva pörröisenä_, kuten Racine sanoo _Iphigenie_-draamassaan.