Part 3

On Raumer lumppusaksa vain, saa kotkantähden viimein. Ei ole Horatius Freiligrath, vain laatii lauluja riimein.

Puhu onneks ei Massmann latinaa, Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa, tärpättiä saastaista särpi ei kuin Rooman naikkoset salaa.

Oi Hermann, se on sun ansiosi Siks sulle patsas suuri Detmoldiin tehdään — se kohtuus on panin lisäni listaan juuri.

XII LUKU

Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.

Alas astui ajaja laudaltaan avun hakuun kylästä kiirein. Jäin yksin, metsä mun ympäröi sydänöisin, ulvovin piirein.

Sudet nälistyneillä äänillään ne ulvoi viiltävin vimmoin. Kuin kynttilät yössä tuikkivat nuo silmät kiiluvin kimmoin.

Kai oli kuullut mun tulostain tuo metsän karvainen kansa, ja kunniakseni tulitti tien ja kaiutti kuorojansa.

Mulle kunniavastaanotto, sen nään, noin suodaan silmillä, suilla! Otin asennon heti ja vastaamaan kävin liikkeillä liikutetuilla:

"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää, joka jaloon seuraanne toi mun, niin sydämenpohjainen ulvonta missä tervehdykseksi soi mun.

Oi, mittaamaton on tunne tuo, minkä mielelleni se antaa; tään hetken ihanan iäti ma tahdon muistossa kantaa.

Teitä luottamuksesta kiittää saan, jota minulle olette suoneet ja koetuksissa näkyviin ain' uskollisesti tuoneet.

Sudet, veljet! Te minuun luotitte, ette käyneet kurjien paulaan, muka ett' olin koiraksi kääntynyt ja ottanut renkaan kaulaan,

pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.

Jos lampaanturkin mä toisinaan vedin päälleni pahaan säähän, mun haaveilla onnea lammasten toki tullut ei ikinä päähän.

En ole lammas, en koira, en hovineuvos, en silli mikään — susi oon, suden mulla on sydän ja suu ja ikenet niin-ikään.

Olen susi ja sutten keralla ain' ulvon ma — teit' en heitä. Niin, itseänne kun autatte, niin luojakin auttaa teitä!"

Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.

XIII LUKU

Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!

Kun yhden kupeen valaistuaan se hehkuvin kiirein heittää valon toiselle puolle, niin pimeys sill' aikaa jo toisen peittää.

Kivi Sisyphon yhä se vierii pois, Danaiidit seulaansa täyttää ei saata, ja turhaan aurinko maapallolle soihtua näyttää! — —

Tien varrella, valoon kun alkavaan sumu hälveni aamun suussa, sen miehen kuvan ma huomasin, joka riippui ristinpuussa.

Näkös, serkku parka, mun murheiseks saa aina, jok' alttihisti tämän maailman mielit lunastaa, sa narri, sa utopisti!

Se pahoin on sua pidellyt tuo herrain korkea raati, vaan kirkon ja valtion kimppuun ken niin sokkona käymään vaati!

Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi tuhat vuotta ja tovin toista; vain oisit kirjan kirjoittanut sa taivaan asioista.

Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois maan päällä loukata tainnut; Sensuurin laupias suoja sun ois ristinpuulta kainnut.

Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun vain oisitpa valikoinut! Kyky, henki suli' oli — ja oisithan vanhurskaita säästää voinut!

Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!

XIV LUKU

Sää märkä, maisema kalju — taas vain lokaa harmaata halo! Toki elää ja helaa mun hengessäin: "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Runon vanhan loppukertaus, jota ammani ennen lauloi — "Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun kuin paimentorvi pauloi.

Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän iloss' elää ja hekkumassa, kunis kerran riippuvan tavataan pajun harmaan haarukassa.

Oli murhaajan tuomio kyljessä puun, sen todisti sankka salo; se työt' oli Fehmen kostajain — "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Oli aurinko syyttäjä, murhaajan oli saattanut ilmi sen palo. Ottilia huutanut kuollessaan: "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Ja laulua muistaissa muistan myös tuon hoitajamummoni hyvän, näen jälleen ruskeat kasvot nuo, joka rypyn ja kurtun syvän.

Hän Münsterin mailt' oli syntyisin, ja julmat kummitusjutut ja kansanlaulut ja tarinat ne kaikk' oli hälle tutut.

Miten tykytti sydän, kun kertoi hän, kuinka kuninkaantytär nuori kedoll' autioll' istui itsekseen ja kultakutreja suori.

Hän hanhipaimenna hanhineen siell' olla sai, ja kun illoin piti karja portista ajaa taas, hän surren seisahti silloin.

Näet portin päälle naulittu oli hevon pää, hepo-raukan, joka häntä maalle vieraalle oli viemään lähtenyt laukan.

Tytär kuninkaan kovin huokasi: "Oi Falada, missä sun nään nyt!" Hevon pää se vastahan valitti: "Voi, ettet kotia jäänyt!"

Tytär kuninkaan kovin huokasi: "Tään äiti jos aavistaisit!" Hevon pää se vastahan valitti: "Sydän raukalta ratkeaisi!"

Vedin henkeä tuskin, kun sopottain niin vakaana kertomusta Punaparrasta, keisaristamme hän sai sanelemaan salatusta.

Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet niin uskoo, vakuutti muori, hänet sotureineen on suojaansa vain kätkenyt lumottu vuori.

Kyffhäuser nimi sen vuoren on, joka heidät luolaansa salaa; saliholvien laessa lamput ne niin valoll' aavemaisella palaa.

Hevostalli niist' etumainen on, monta tuhatta hevosta missä näet seimien ääressä seisovan sa valjaissa välkkyvissä.

Ne on satuloidut ja suitsitetut, vaan nuo monet tuhannet ratsaat ei hirnahda, ei heilahda, ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.

Sotamiehiä salissa toisessa tuhatt' on monen monituista, kuve kupeessa oljilla permannon, on urosta partasuista.

Ovat aseissa kiireestä kantahan, mut urosten uljas rivi ei hievahda, ei hiiskahda, he nukkuvat kuin kivi.

Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys sali kolmas on koston hankkein, teräs-, hopeasopaa ja kypärää, tuliaseita muinaisfrankkein.

Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi aseryhmää varten sentään. Sen keskeltä musta-puna-kultainen ylös lippu ylpeä lentää.

Itse keisari neljänness' istuvi jo vuosisatojen takaa kivituolilla, kivipöydässä, pää kätten varassa vakaa.

Alas aaltoova parta on punainen kuin tulenliekkien huima, välin silmäluomi se rävähtää, käy ryppyyn monesti kulma.

Uness' onko vai ajatuksissaan? sit' et arvaa tarkasti aivan; mut oikea hetki kun kerran saa, ylös näät hänen ponnahtaivan.

"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa ja viittaa oivin viirein. Asekalskeella väkensä varteva ylös kimpoo unesta kiirein.

Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan, ne kuopivat, korahtelevat. Läpi raikuvan maan ajo ankara käy, ja torvet ne torahtelevat.

Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat, ovat maanneet halunsa täyden. Kovin kostaa keisari, murhaajain kera tuimalle tilille käyden —

salamurhaajani, joilta surmansa sai kerran ihana, jalo, kultakutrinen neitsyt Germania — "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

Monen ilkkuin istujan linnassaan, joka luuli vastuusta vapaa olevansa, silloin kostava köys, viha Barbarossan tapaa! — — —

Oi mummoni vienoine virsines, oi taruinen syntymätalo! Sydän taikauskoinen riemusta soi "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

XV LUKU

Sade hieno silmille hyisnä niin kuin neulantutkaimin tuiskii. Hevot loassa kahlaa ja hikoilee, niin murheisna hännät huiskii.

Soi toitahus ajajan torvesta, sen nuotti tutulta tuntuu — "Kolme poikaa portille ratsastaa!" Niin mieleni uniseks untuu.

Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas, unen juoni se kauas juoksi, minut ihmevuoreen se tuonne vei Punaparta-keisarin luoksi.

Kivikuvana enää istunutkaan hän ei kivi-istuimellaan; ei ollut niin arvokas näöltäkään, kuin yleensä kuvitellaan.

Läpi salien kävellä vaapersi ja haasteli kanssani haluin, mulle näytteli kaikkia aarteitaan kuin kauppias muinaiskaluin.

Asesalissa mulle hän neuvoi kuin piti käytellä pyssynperää, pois ruosteesta manttelinliepeellään pari hivutti miekanterää.

Hän riikinkukon-pyrstöllä myös monen puhdisti rautapaidan ja monen kypärin tomuistaan, monen piikkilakinkin laidan.

Lipun tomutti samoin ja pakisi: "Se ylin on ylpeys mulla, että koita silkkiin ja toukkaa ei ole ehtinyt puuhun tulla."

Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili, päänalusna kummut kilpein, väki tuhantinen, sotavalmis tuo, pakis äijä tuulin hilpein:

"Puhukaamme, etteivät heräjä, nyt äänellä alennetulla; sata vuotta ohi on mennyt taas, ja nyt maksupäivä on mulla."

Ja keisari hiljaa tassuttain luo kulki nukkujan kunki, ja salaa taskuhun kullekin tukaatin kolikon tunki.

Salamyhkäisesti hän hymyili, kun kummastukseni näki: "Tukaatin mieheen palkkaa saa joka vuosisadalta väki."

Ja salissa, jonka ratsujen rivit liikkumattomat täytti, siellä keisari hykersi käsiään, kovin tyytyväiseltä näytti.

Luki yksitellen hän laukit nuo ja taputti kyljille; — kuulin, kun laski ja laski hän, itsekseen hätähoppuisin jupisi huulin.

"Luku viel' ei täysi", — virkahti hän viimein nurjalla miellä — "sotaväkeä, aseit' on kylliksi, mut ratsuja puuttuu vielä.

Hevossaksoja laittanut samoamaan olen joka maailman loukon, mulle ostaa ne parhaat juoksiamet, olen saanut jo hyvän joukon.

Ma odotan, kunnes on luku täys, silloin isken ja isänmaani, jalon Saksankansani vapautan, joka vartovi tulentaani."

Pakis keisari noin, vaan ma huudahdin: "Anna paukkaa, sa vanha veikko, anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat, jos hevosten luku on heikko."

Punaparta; vastasi' naurussa; suu: "Ei hyväksi hoppua pitää, ei Roomaa päivässä rakettu, hyvä vilja se vitkaan itää.

Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo, tasan varttuvi tammen varsi; "Chi va piano, va sano", Rooman on valtakunnassa sananparsi."

XVI LUKU.

Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta.

Kävin taas läpi salien kaikuvain hänen kanssaan juttua pitäin; piti kertoa kaikesta, kysymätään hän kyseli vaan minkä mitäin.

Ei vuoteen moneen moniseen ylämaailmast' ollut tuolta, sodan seitsenvuotisen jälkeen maar, hän saanut niin sanaa puolta.

Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch nyt eli, mit' erikoista Dubarry oli tehnyt, lemmitty tuo Ludvig viidennentoista?

"Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt! Jo Moses on ammoin kuollut kera Rebekkansa, myös Abraham, rakas poikans', on nurmen nuollut.

Oli Abraham siittänyt Leastaan vesan, kutsutun Feliksiksi; hän kristillisyydessä pitkälle pääs, jo kapellimestariksi.

Ja Karschin muori on vainaa myös, tytär, Klencke, samalla lailla; tytär tyttären, Helmine Chézy, lie viel' elävitten mailla.

Iloss' eleli kreivitär Dubarry — ajall' Ludvigin elää päti; hänet vihdoin kun giljotineerattiin, hän oli jo vanha täti.

Hänen Ludviginsa vuoteessaan kuoli rauhassa vanhaan muotiin, vaan giljotiinille seuraava kuningattarinensa tuotiin.

Sille Antoinette kuningatar nous suurta uljuutta näyttäin, Dubarry taas giljotineerattavaks meni itkulla ilman täyttäin." — —

Akin silmät keisarin seisattui mua kohti, jäi pasteeraus hältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala, mitä on se, giljotineeraus?"

"On giljotineeraus" — selitin — "uus keino, mi vaivaa säästää, jolla kansaa kaikensäätyistä voi elonpäiviltä päästää.

Sitä keinoa varten vaaditaan kone myöskin erikoinen, sen keksinyt on herra Guillotin, siks sillä nimi on moinen.

Sinut siinä lautaan nuoritetaan; — se painuu; — sun kahden paalun se väliin tempaa; — ylhääll' on terä kolmikulmaisen piilun; —

mies nuorasta vetää, ja sievästi alas terä se luistaa äkin; — siinä tilaisuudessa sinulta pää putoo pohjalle säkin."

Minut keisari keskeytti: "Vaikene, murhakoneesta mokomasta älä haasta, taivas varjelkoon sen kättäni saastuttamasta!

Mitä, kuningas ja kuningatar! Ne nuoritettuina lautaan! Johan viety on viimeinen respekti ja etiketti hautaan!

Ja ken olet sa, joka julkeet noin mua tutusti sinutella? Maltappas, poika, sun purstos maar pian tahdon ma masennella!

Mun nostaa sisintä sappeain, kun kuulen puhettas pöyhkää, sun hengitykses jo herjausta, majesteetinrikosta löyhkää!"

Noin äijä kun suuttui suunniltaan ja vallassa sokean vimman kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös purin sisuni salaisimman.

"Herra Punaparta" — ma huudahdin — "olet vanha sa satuhaamu, mene maata, meille sinuttakin kyll' aukee vapauden aamu.

Tasavaltalaiset ne nauraa sais, meill' etupäässä jos vilkkuis eto kummitus kruunuin ja valtikoin, — kovin ilkeästi ne ilkkuis.

Ei lippusikaan mua miellytä, ei koko sen musta-puna-kulta; halun vanhasaksalais-narrit sen otti opistoaikaan jo multa.

Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan pysyt kiltisti kotona täällä — kun oikein mietin, on keisari vaan meille kiusana kiusan päällä."

XVII LUKU.

Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.

Unen ihannehaavehissa vain mies Saksan saksaksi julki heille mielensä tuo, min uskollinen sydän syvimpähänsä sulki.

Ohi metsän menossa oltiin, kun ma havahduin, — näkö puiden, tuo puinen, alaston todellisuus, udut hajotti haaveiluiden.

Mulle tammi päätänsä pudisti ja viittoi koivu ja viita niin varoittavasti — ma huudahdin: "Rakas keisari, anteeks se riita!

Punaparta, anteeks se pikaisuus! Sulla suurempi paljon kuin mulla on viisaus ja maltti — mut etkö voi, oi keisari, pian jo tulla?

Jos giljotiini ei mielees, niin pysy vanhoissa keinoissa: miekka varall' aatelin, nuoraan porvari taas ja moukka mekkoniekka.

Välin aatelinenkin hirtätä vaan toki vaihteluksi, ja lyötä vähän päitä moukkain ja porvarein, kaikk' oommehan luojan työtä.

Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo Kaarle viidennen käyntiin taas sa, taas kansa vanhoihin säätyihin ja ammattikuntiin jaa sa.

Pyhä vanha Rooman valta taas ehyt nosta sa ennellensä, koko elvytä möyhtynyt muinaisuus meille kaikkine ilveinensä.

Kesk'aika oikea, tosi tuo, se sietää toki on toista — valetilasta tästä sa vapahda vaan, meno kaksikarvainen poista,

meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.

Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"

XVIII LUKU.

Minden on luja linnoitus, varustus vahva aivan! Kera Preussin linnain ei liioin vaan tekemistä mun, kiitos taivaan.

Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niin kumis sillan lasketun laudat yli ajaessamme; hämärät alla ammotti vallihaudat.

Niin uhkaavan tuimasti tuijotti mua kohti korkea muuri; kävi ratisten auki ja ratisten taas sulkihe portti suuri.

Ah! murhe mun sieluni täytti kuin Odysseyn sielun, konsa Polyphemos paaden nostanut oli aukolle asuntonsa.

Tuli korpraali vaunuille vaatimaan nimet matkustavain. — Ei-kenkään nimelt' olen ma, silmälääkäri, jäät jättien silmistä henkään.

Majatalossa ankeus yltyi vaan, ei maistunut ruoka, ma maata menin kohta, mut paatena painoivat mua peitot, en nukkua saata.

Oli untuvavuode se leveä, punadamasti-uutimet, teltta kulunutta kullan väriä ja tomuinen tupsuheltta.

Tuo kirottu heltta! Se untani yhä häiritsi aamuun asti; se häilyi kuin miekka Damokleen yli pääni niin uhkaavasti.

Välin käärmeenpääksi se muuttihe, ma kuulin, kun sähis se salaa: "Nyt linnassa olet ja linnaan jäät, ikipäivänä täält' et palaa!"

"Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin, jos pääsisin kotia viereen oman vaimo-kultani Pariisiin, tuonne Faubourg Poissonièreen!"

Välin tuntui, kuin joku otsallain otus limainen liikkuis ja kävis, kuin kylmä sensorinkäsi, ja mun ajatukset aivoista hävis. —

Santarmeja ruumisliinoissa mun vuoteeni ympäri vilkkui kuin valkoaaveita, korvissain pahat kahleet kalkkui ja kiikkui.

Ah, aaveet raasti mun mukanaan, ja viimein itseni löysin ma syrjältä suistuvan kallion; olin siihen ma kytketty köysin.

Tuo ilkeä tupsu turjake! Taas näin sen, tuonne kun tulin, mut korppikotkalta näytti se nyt kynsin ja mustin sulin.

Se Preussin kotkalta näytti nyt, mun koppoi allensa kourin; se maksaa repi mun rinnastain, ma voivotin, voihkin ja hourin.

Ma voihkin, kunnes jo kukko huus sitä pakeni painajainen. Hiess' uin ma Mindenin sängyssä, taas kotka on tupsuna vainen.

Pikapostilla pois ma matkustin, vasta vapaassa luonnossa tuolla taas saatoin vapaasti hengittää mä Bückeburgin puolla.

XIX LUKU.

Danton, sa pahasti erehdyit, ja se maksoi pääsi hinnan! Kyll' anturan alla kuljettaa voi isänmaansa pinnan.

Puoli Bückeburgin maata jäi mun saappaani anturoihin; elinpäivänä vielä en sattunut ma moisihin savikoihin.

Ma Bückeburgissa katsomaan sukulinnaa poikkesin suurta, isoisäni miss' oli syntynyt; — isoäit' oli Hampurin juurta.

Tulin puolissa päivin Hannoveriin, sain saappaista pois savivahdon ja riensin kaupungin katsontaan, — ain' oppia matkoista tahdon.

Hyvä Jumala! sielläp' on siistiä! Kadut ei kurakaukaloita. Siell' loistorakennuksia näin, hyvin kauniita kartanoita.

Tori suur' oli muuan varsinkin, taloin ympäröity uhkein; oli palatsi, asunto kuninkaan, näkö jonka on mitä muhkein,

(se on palatsin.) — Pääoven edess' on kopit vahtien molemmin kulmin. Punatakkeja vahdissa pyssyineen on muodoin niin murhan-julmin.

Ties oppaani: "Tässä asuu Ernst Augustus, suurtorylainen jalo, vanha lordi, mut vuosikseen hyvin vielä virkeänlainen.

Olo häll' on idyllisen turvallinen, näet paremmin kuin punanuttuin kaikki parvet puuttuva uskallus häntä turvaa rakasten tuttuin.

Hänet joskus nään, ja hän päivittää miten kuiva virka on kovin tää kuninkuus, johon tuomittu hän nyt on päänä Hannoverin hovin.

Isobritannilaisille tavoilleen muka täällä ahdasta niin on, ihan pelkää vaan, että silmukkaan hänet vielä saattava spleen on.

Toiss' aamuna kamiinin ääressä näin hänen häärivän kumarassa; oli kuningas kipeille koirilleen lavemangia laittamassa."

XX LUKU.

Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta.

Ja kun äitini luo tulin äkkiään, ilo hänt' ihan häpsähytti; "Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi kädet yhteen, läpsähytti.

"Lapsi kulta, kolmetoista jo on ohi vuotta, ennenkuin palaat! Kova nälkä sulla on varmaankin — sano mitä sä syödä halaat?

On hanhea, kalaa ja kauniita myös appelsiineja mulla." "Anna hanhea, kalaa ja kauniita vain appelsiineja tulla."

Emo ilosta säteili nähdessään mun ruokahaluni julman, sen sitä, tuon tätä hän kyseli, välin pisti pahankin pulman.

"Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan hyvin siell' on vieraissa laitas? Tokko rouvas on toimekas emäntä ja parsii sukkas ja paitas?"

"Kala hyvältä maistuu, maammosein, mut ääneti syödä se pitää; niin helposti kurkkuunsa ruodon saa, älä nyt multa kysele mitään."

Tuli hanhi pöytään, kun popsinut kalan tuon olin kaunihisti. Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas, välin pahankin pulman pisti.

"Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa on parempi elää, ja kumpi, tämä Saksan kansa vai Ranskanko, on mielestäs mieluhumpi?"

"Hyvä Saksan hanhi on, maammosein, mut muheammiksi kuin meillä ne ranskalaisin' on syötetyt, myös paremmat höysteet on heillä."

Tuli appelsiinien vuoro, kun jo teki lähtönsä hanhenpaisti; ne ol' odottamattoman oivia, ihan mainiolta ne maisti.

Jo äiti minulta mielissään taas kyseli kyselemätään, hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun välin saada ol' aivan hätään.

"Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt? Yhä vieläkö ulkona tuolla sa politikoit? Nyt kannaltas minkä puolueen olet puolla?"

"Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla."

XXI LUKU.

Taas alkaa kohota poroistaan vähitellen kaupunki polo; kuin puudelin puoleksi kerityn on Hampurin hahmo nolo.

Näen murehella ma kadonneen monen kallismuistoisen kadun. — Missä talo, joss' suutelot suutelin ma ensi lempeni sadun?

Missä kirjapaino, jost' ilmoille mun matkakuvani tuli? Missä kellari, jossa kerran mun ens osterit suuhuni suli?

Ja Dreckwall, missä Dreckwall on? Sit' on hakea turha työ nyt! Missä paviljonki, joss' olen niin monet sokeritortut syönyt?

Missä porvariston ja senaatin koti korkea, raatitalo? Tulen tuiman saalis! Pyhintäkään ei säästänyt ahne palo.

Viel' ihmiset huokaili hätäänsä ja kasvoilla murhe musta palon suuren surkuteltavaa he muisteli tapausta:

"Joka haaralla valkea valloillaan, kaikk' kietoi se liekein ja sauhuin! Tulipatsaina tornit kirkkojen ne sortui ryskein ja pauhuin.

On porona vanha pörssi nyt, joss' isämme asioivat läpi vuosisatojen keskenään niin rehellisesti kuin voivat.

Pankki, kaupungin kultainen sielu, jäi, Herran kiitos! ja kirjat, joissa joka miehen arvo merkitty on selvissä numeroissa.

Meille kansat kaukaisimmatkin keräs apua, kiitos Herran! hyvä kauppa — se kolehti tuotti noin miljoonan kahdeksan verran.

Tosihurskaat ja kristityt hoitivat apukassaa tuota — ei tiennyt käsi vasempi konsaan, paljonko oli oikea kulloinkin vienyt.

Avoimiin käsiimme tulvanaan tuli rahaa kaikista maista, elintarpeita myös, ylenkatsottu ei lahjaa minkäänlaista.

Tuli leivät ja lihat ja liemet myös, puvut, peitteet tukkunansa! Meille miel' oli Preussin kuninkaan myös johtaa jo joukkojansa.

Tuho aineellinen tuli korvatuks, se voitiin arvioida — mutta hirmu se, meidän hirmumme, sit' ei millään korvata voida!"

Sanoin rohkaisevasti ma: "Ette saa noin, veikkoset, itkua valaa; oli Troija parempi kaupunki, vaan silt' oli pakko palaa.

Talot uudet tehkää ja kuivatkaa pois katuinne ropakko-roiskut, ja paremmat lait te laittakaa ja paremmat paloruiskut.

Ei kilpikonna-lientänne pidä liiaksi pippuroittaa, nuo lihavat suomukarppinne myös voi terveyttä vahingoittaa.

Vähän vaaraa kalkkunat teille saa, vaan varottavammat on pillat sen linnun, mi pesäks on ottanut pormestarin peruukkivillat.

Mikä turman lintu se on, sit' ei tässä tarvis sanoa mulla. Mult' aina, kun sitä aattelen vaan, ylös tahtoo yökätys tulla."

XXII LUKU.

Vielä muuttuneemmat kuin kaupunki on kaikk' ihmiset — kallella-päiset ja apeat kadulla astuissaan kuin rauniot käveleväiset.

On hoikat viel' yhä hoikenneet, yhä pullistuneet on pulleet, on lapset vanhoja, vanhat taas on jälleen lapsiksi tulleet.

Moni imuvasikka entinen nyt mua jo mullina kohtaa; moni pikku hanhonen piiperö emähanhen jo höyhenin hohtaa.

On vanha Gudel maalattu ja siistitty sireeni-somaks; tukan mustan ja hampaat valkeat upo-uudet on hankkinut omaks.