Part 2

Joka ihmislapselle kasvavi tääll' leipä ja leivän apu, ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös, joka suuhun sokeri papu.

Niin, sokeripapuja kaikille, heti kohta kun halkee palot! Me huostaan houkkain ja enkelein jo jätämme taivaan talot.

Ja luoksenne vieraiksi lennämme, jos kuoltua siivet saamme; autuuden kauneimmat kakkuset me siellä kanssanne jaamme.

Uus laulu, laulu parempi! kuin viulun ja huilun humu! Ohi Miserere on, vaiennut jo kuolinkellojen kumu.

Europa-neitseen kihlannut on Vapaus, sulho suuri, ens syleilyn, ens suutelon jumalaisen he vaihtaa juuri.

Sitä vaikka pappi ei siunannut, on luja se liitto ja sauma — pari kaunis kauan eläköön, jalo nouskoon lapsien lauma!

Häälaulu on mun lauluni, se uus, mi vanhat voittaa! Olen haltioitu, mun sielussain pyhät, korkeat tähdet koittaa —

tulitähdet tenhotut, hillittömät kuin tulvivat liekkilammet — väen kumman tunnen ma itsessäni, käsin voisin taitella tammet!

Kotimaahan jalkani käytyä mun lumonesteet suonissa soutaa — emon tapasi jättiläinen taas, hält' uusia voimia noutaa.

II LUKU

Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa.

Nenäliinat ja paidat ja housut muut, joka nurkan ne nuuski ja kurkki; jalokiviä, pitsejä, kirjoja myös kielletyitä ne urkki.

Te tomppelit arkkujen tutkijat, te tutkitte turhin vaivoin! Salatavarat, joita ma kuljetan, ne mull' on arkussa aivoin.

Siell' on mulla pitsit hienommat kuin Brüsselin parhaat — ne jahka ma näytän, niin neulasin neulotuiks ne tunnette, tulessa nahka.

Jalokivet on, valtatimantit ajan uuden otsalle mulla, nuoren jumalan temppelikalleudet, suuren tuntemattoman tulla.

Ja kirjoja päässäni mulla myös, sen sanon, on sangen monta! Kuin laulava linnunpesä se pää lukemista on luvatonta.

Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss' on tuskin niin turmiokkaita; ei Hoffmann von Fallersleben ees niin vaarallisia laitat —

Joku matkustaja se mainitsi, ett' edessämme juuri oli Preussin tulliliitto nyt, tuo tullirengas suuri.

"On tulliliitto" — hän huomautti — "perus kansallisuutemme vakaa, isänmaalle eheän yhteyden se pirstotulle takaa.

Meille ulkonaisen se yhteyden suo, niin sanotun aineellisen; suo sensuuri henkisen yhteyden, tuon tosi-aatteellisen.

Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata."

III LUKU

Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa Karolus Magnus maatuu, — Karl Mayer, Svaabissa eläjä, mies vallan toist' on laatuu.

Vähät maata Aachenin kirkossa ma keisarivainaana soisin; ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen runopiltti pieni ma oisin.

Kovin Aachenin koirill' on ikävä, alamaisesti anoo ne suita: "Meille potku suo, vähän virkistää meit' ehkä se, vieras kulta.":

Tuossa kuivassa pesässä kulutin ma saappaan korkoja tovin. Sotaväkeä preussiläist' oli taas, eip' ollut muuttunut kovin.

Sama vanha, harmaa mantteli ja korkea punainen kaulus — "Puna verta frankkien merkitsee", soi muinen, Körner, sun laulusi

Nuo samat pedanttiset pökkelöt, yhä vaan sama suora kulma joka kääntehessä, ja kasvoilla sama samea, puutunut pulma.

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily, sama asento seivässojo, kuin kitaansa kepin he nielleet ois, josta kyljiss' ol' ennen mojo.

Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se ole milloinkaan ihan laannut; on sijaansa vaan tuo vanha "hän" "sinän" tuttavallisen saanut.

Noina pitkinä viiksinä virkaan taas sama vanha palmikko palas: takapuolia se ennen puikkeli vaan, nokan alta nyt riippuu alas.

Tuo uus univormu ratsuväen mua miellytti melkoisesti, teräspiikkinen kypäri semminkin, — hyvä sillä on ollut lesti.

Sen ritarisuudessa kangastaa kaikk' armahat romantiikit, jalorotuiset rouva Montfauconit, Fouquét, Uhlandit, Tieckit.

Keskiaika kaunoinen kangastaa, sen linnat ja ritarituvat, asepojat, povissa uskollisuus, takamuksissa vaakunakuvat.

Kaikki ristiretket ja turnaukset, hovit lemmen ja kaihot kainot, ajat aapisettoman uskon, jot' ei vielä vienehet kirjapainot.

Jalo kypäri, kaikkein korkeimman se sukkeluuden on väläys! Se piikkiä, kärkeä puutu ei — kuninkaallinen päähänpäläys!

Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa pian moinen piikki se johtaa upo-uusimmat taivaan salamat romanttista päätänne kohtaani

On köykäisemmät päähineet sodan tullen tarvis ostaa; kovin raskas on kesk'ajan kypäri, jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —

Ovell' Aachenin postitalon se taas tuo lintu kilvessä liehui, jota vihaan ma niin! Mua kohti sen kähy musta silmissä kiehui.

Sa lintu-iljetys, maltas kun sun käsiini saamaan osun, mä kyllä sun kynin ja höyhennän ja kyntes murskaksi hosun.

Sa maltas, ilmassa heilua saat pian varressa pitkän luudan; ma hauskahan haukan-ammuntaan kytät, reiniläiset huudan.

Ken alas sun ampuu, se valtikan saa sekä kruunun mult', uros oiva! Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!" on riemuhuutomme soiva.

IV LUKU

Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan

ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian.

Yhä vehreissä roomalaislaseissa se vielä kultana hohtaa, ja liikaa jos puolikon jonkun juot, nokan päähän se nousee kohta.

Nokan päähän niin makea kutkutus, että malta et maistamatt' olla; — ulos lähteä katuja kaiuttamaan piti öisellä kuutamolla.

Kivitalot ne katseli mua, kuin ois ajan ammoisen tarinoita, pyhän Kölnin kaupungin tahtoneet mulle kertoa muisteloita.

Niin, tääll' ovat nähneet elostavan ne pappein, hurskasten sutten, täällä "hämärät miehet" on häärineet, kuten kertoo Ulrik von Hutten.

Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkien oli kankaani-maskeraati; Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll' ilmiannot äkäiset laati.

Tääll' ihmisiä ja kirjoja tulirovio tuhosi muinen; soi kellot ja kyrie-eleison nous ilmoille tuhatsuinen.

Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimaili kuin koirat raitteja pitkin; vielä tuntea uskonvimmastaan voi jälkeläiset ne nytkin. —

Vaan tuolla kuutamossa, kas, tuota jylhää kummitusta! Se Kölnin tuomiokirkko on tuo pelätti peikko-musta.

Tuli olla sen hengen bastilji, ketut Rooman ne tuumi: tänne, tähän jättityrmään turtuva on Saksan järjen jänne!

Tuli silloin Luther, luja mies, seis-huutonsa kuului suuri — sen koommin korkenematta jäi tuon tuomiokirkon muuri.

Se kesken jäi — ja se hyvä on. Juuri valmistumatta-jäänti sen Saksan voiman ja tehtävän protestanttisen merkiks säänti.

Te tomppelit tuomioneuvoston, onko aikomus kättenne heikkoin työ jäänyt päättää, valmistaa pesä vanha se sorron peikkoin?

Voi mielettömyyttä! Te kalistakaa ropopussia, juoskaa rahaa kereteiltä ja juutalaisiltakin — siit' apua ei pahan pahaa.

Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaan tuota tuomiokirkkoa tukee, ja muuan lahjakas kuningas suotta hyväks sen lausuu ja lukee!

Tule tuomiokirkko se valmiiks ei, vaikka Svaabin narrit keksi koko laivan kiviä lähettää sen jaloksi jatkamiseksi.

Tule valmiiks ei, vaikka kirkuna miten korppein ja pöllöin kiihtyy, jotka vanhanaikaisin aatteineen hyvin vanhoissa torneissa viihtyy.

Niin, aika on saava, mi itseään sen valmistelull' ei vaivaa, päinvastoin suojat sen sisäiset se hevostalliksi raivaa.

"Hevostalliksi tuomiokirkkomme! Mut kuinkas silloin noiden pyhän kolmen kuninkaamme käy, tabernaklissa nukkujoiden?"

Niin kysytte multa, mut pakkoko on kursailla tämän ajan? Itämaan pyhät kolmet kuninkaat saa muuttaa muualle majan.

Ma teitä neuvon, ne pistäkää noihin kolmeen rautavakkaan, jotka Münsterissä on ripustetut Pyhän Lambertin tornin lakkaan.

Ja jos triumviraatti ei täys, joku muu mies lisäksi pankaa vainen, sijast' itäisten maitten kuninkaan joku pankaa länsimainen.

V LUKU

Ja tuonne kun Reinin sillalle tulin Satamavallin luoksi, näin isä Reinin, kun valossa kuun se juhlallisna juoksi.

Ole tervehditty sä, isä Rein, sa oletko voinut hyvin? Sua olen monesti muistellut ma kaipauksin syvin.

Noin virkoin, ja oli kuin veestä ois niin outo urina soinut, mies vanha kuin yskäisin, vapisevin ois äänin vaikeroinut:

"Tervetullut, poikani, kiitos, kun noin vuott' olet kolmetoista mua muistanut, poissa ollessas sain kokea monenmoista.

Biberichissä kiviä niellä sain, ei kiittää kestä se kekker'! Mut pahemmin lastasi laulullaan mun vatsani Niklas Becker.

Mua laulanut on hän, kuin oisin ma mikä puhtahin impi ikään, kenen kunniankukkaista riistämään ei tulla saa mies mikään.

Tuon tuhman laulun kuullessain ihan valkopartani voisin pois reväistä, itseni hukuttaa ihan omaan itseeni soisin.

Pojat Ranskan ne paremmin tietävät, mi on impeydessäni perää; ovat voittajavetensä sekoittaneet mun vesiini monta jo erää.

Tuo tuhma laulu ja tuhma mies! Mua herjasi suotta syyttä. Tavallaan mulle hän tuotti myös poliittista ikävyyttä.

Näet ranskalaiset jos palaa nyt, saan hävetä niiden eessä, joka taivaalta heit' olen takaisin ain' anonut silmät veessä.

Pikku ranskalaisia rakastanut olen aina — vieläkö siellä vain leikkivät, laulavat, valkoiset heill' onko housut vielä?

Ilo heit' ois tavata, elleivät he irvisteleis mua nähden tuon kirotun loilotuksen vuoks, tuon häväistyksen tähden.

Alfred de Musset, katupoika tuo, etupäässä päälleni käyden ehkä rummunlyöjänä rummuttaa mulle kompia korvan täyden."

Noin huoltaan päivitti isä Rein, koko oloa onnetonta. Koin häntä rohkaista, haastelin hälle lohdun sanaa monta:

Ole huoleti ilkuista, isä Rein, ei enää he moniin vuosiin ole vanhoja ranskalaisia, myös housut on uuteen kuosiin.

Ne on punaiset nyt, ei valkoiset, napit toiset myös niitä sulkee. Heiltä leikit ja laulut on lakanneet, päät kuurussa miettein he kulkee.

He filosofeeraa nyt Kanteista ja Fichteistä, Hegeleistä, he piippua polttaa ja olutta juo, lyö keilaakin moni heistä.

Poroporvareiksi kuin mekin he käy, ja vimmatummiksi vielä; Voltairen henki on heistä pois, pian Hengstenberg herra on siellä.

Alfred de Musset'llä tosiaan vielä katupojan on eljet; mut rauhaan jää, hänen kielelleen kyllä teemme häijylle teljet.

Pahan komman sulle jos rummuttaa, saa kuulla hän pahemmat kommat, saa kuulla, kuin kävi kauniissa hamekansassa häitä hommat.

Viis tuhmista lauluista, isä Rein, pois huolet ja huonot tuulet! Jää hyvästi, jälleen tapaamme — pian paremman laulun kuulet.

VI LUKU

Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys.

Näki punaisen miehen Napoleon, kun suurt' oli tapahtuva, ja Sokrateell' oli daimoni, ei ollut se hourekuva.

Minä itse, kun pöytäni ääressä välin myöhään yöll' olin työssä, olan takaa olennon kammokkaan näin naamio kasvoilla yössä.

Salas jotain kummasti kiiluvaa hänen vaippansa vaiheella hihan, se kirveeltä, teloituskirveeltä mun silmääni näytti ihan.

Oli olento vanttera varreltaan, ja silmät kuin tähteä kaksi; ei koskaan työtäni häirinnyt, jäi tyynnä vaan taemmaksi.

Ei vuosiin ollut näyttäynyt tuo kumma kumppani luona, kun äkisti Kölnissä tapasin taas hänet kuutamoyönä tuona.

Ma miettien katuja mitatessain hänen keksin takana käyvän, kuin varjoni ois, ja kun pysähdin, näin hänenkin pysähtäyvän.

Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut, kävi taas, kun käydä ma aloin. Noin tuomiokirkon torille oli tultu me jalka jaloin.

Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin: "Tee tili, mies, mikä sulia jok' askel noin läpi aution yön on tarvis takana tulla?

Sun aina tapaan, kun laineihin saa maailmantunteet laajat mun poveni, kun läpi aivojen lyö hengen hehkuvat vaajat.

Sa minuun jäykästi tuijotat noin — tee tili: sa mitä salaat, joka vilkkuu ja välkkyy suu viitastas? Ken olet ja mitä halaat?"

Mut toinen laiskan kuivasti vain vastaa: "Salli nyt saattos, älä pois mua manaa, pyydän ma, ja semminkin, jätä paatos!

Ole aave en aikojen menneiden, en hautojen kouko ja peikko, ja retoriikast' en pidä, mun on hyvin filosofiiakin heikko.

Olen käytännön mies ma, vaitelias ja verkkainen aina. Vaan tiedä: mit' olet sa miettinyt mielessäs, sen lupaan ma perille viedä.

Ja vuodet jos menköön, ma työtä teen yhä väsymättömin voimin, kunis todellisuutena aattees nään; sa tuumit, ja ma, ma toimin.

Sa tuomari olet, ma pyöveli, joka täytän tuomios määrät, kuin tulee orjan tottelevan, oli oikeat ne tai väärät.

Kävi Roomassa liktori kirveineen ain' edellä konsulin ennen. Niin sunkin, mut takana tappara käy, nyt itses edellä mennen.

Ma olen sun liktoris, alati sua seuraan, liepeessä vaatteen teloituskirves, mi valmis on — Teko olen ma aivojes aatteen."

VII LUKU

Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.

Kuink' usein kaipasin makeutta ma pieluksen kotimaisen öin unettomin noilla kovilla matrasseilla maanpakolaisen!

Hyvät untuvapatjamme maata on ja ne hyviä unia suopi. Niissä sielu saksalainen se maan kaikk' ikeet yltään luopi.

Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat valontaivasten tarhat tapaa. Sielu saksalainen, kuink' untes tie on öisten uljas ja vapaa!

Käy kalpeiksi korkeat jumalat, kun kotkanlentoos sa rupeet! Sun siipes kirkasti kiitäissään jo monen tähtösen kupeet!

Maa ranskalaisten ja ryssäin on, ja meren on herroina britit, mut isännät ilmojen ihannemaan on meidän Meyerit, Schmidtit.

Se on valtamaamme, siellä on ehyt heimomme, pilvien päällä; muut kansat kaikki on kehittyneet maan matalan tasalla täällä. — —

Ma nukuin ja katuja noita taas, valetuita kuutamon valoin, olin kaikuvin askelin astuvinain ohi vanhanaikaisten taloin.

Taas naamio silmillä takana mun tuli tumma se seuralainen. Mua väsytti, polvet kuin poikki ois, mut yhä me astuimme vainen.

Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain oli avattu, auki rippui se ammottavasti, virtanaan veri sydänhaavasta tippui.

Verivirtaan monesti sormeni ma kastoin ja pieltä oven myös monta ohitse astuissain ma sivusin punalla poven.

Ja aina, kun talon ma minkä noin olin merkinnyt, kuolinsoitto niin väräjävästi valittain mun korvaani kumahti loitto.

Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu taa peittyi kolkkojen varjoin, rajut pilvet mustina ratsuina ens ilmassa häilyvin harjoin.

Ja yhä olento tumma tuo tuli perässä. Tuima terä hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin me katuja hyvä erä.

Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas me kunnes jo yhdyttäytiin; ovet kaikk' oli sepposen selällään, me kirkkoon sisälle käytiin.

Tuon holvin äärettömän vain yö ja kuolo äänetön täytti; joku palava lamppu se ikäänkuin vain pimeytt' oikein näytti.

Pilaristoa kauan ma kävelin, vain askelet saattajan vakaan mun korviini soi yhä, jäljistäin ei jäänyt hän askeltakaan.

Oli vihdoin paikka, min kynttilät valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin oli koristeltu; — me kappeliin pyhän kolmen kuninkaan tultiin.

Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat, jotka muuten niin hiljaa nukkuu, kas ihme! nyt arkkuinsa kannella ne siellä kolmisin kukkuu.

Luurankoa kolme, koristein eriskummaisin, — kurjat, valjut pääkallot kruunua, valtikkaa käsirangat kanteli kaljut.

Kuin nuoranuket ne heiluivat nuo luut, jotka ammoin kuoli; mädän löyhkää puol' oli hajussaan ja suitsutussavua puoli.

Höpis yhden huuletkin, puheen hän hyvin pitkän ja laajan laati; hän selitti, miksikä minulta hän kunnioitusta vaati.

Näet koska hän kuollut ensiksikin ja toiseksi kuningas oli, ja pyhimys kolmanneksi, mut ei moneks auttanut tuo holipoli.

Vain nauravin mielin ma vastasin: "Tuo kaikki on hukka-huolta! Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään, vaikka katsoisin miltä puolta.

Pois täältä, pois! Tilaks omansa teille haudan on mustat mullat. Nyt elämä ottaa haltuunsa tään kappelin kivet ja kullat.

Ajan uuden ratsassaatto saa ilon lyöden ja ottaa majan tässä templissä — mielin menkää pois, tai ma asevoimalla ajan!"

Niin lausuin ja käännähdin ja näin, kun kamalasti se välys, ase kamala saattajan sanattoman — ja hän viittaukseni älys.

Kävi kirveineen hän päin ja löi alas armahtamattomasti nuo taikauskon katalat luurangot pirstoiks asti.

Joka holvissa, sopessa raikui, soi kuin tuomiopäivän pauhu! verivirrat syöksähti rinnastain, ja siihen mun herätti kauhu.

VIII LUKU

Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin.

Syysaamu harmaa ja kostea, loan vallassa vaunut sousi; mut säässä ja kelissä kehnossakin sulo tunne se suoniin nousi.

Kodin kultaisenhan se ilmaa on, jota polttava poski tapaa! Ja maantien rapakko onhan tuo isänmaani rakkaan rapaa!

Hevot mulle huiskutti häntää kuin tutut vanhat tuhansin muistoin, kakaratkin ne kauniilta näyttivät kuin heelmät Hesperian puistoin!

Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki ja uurasta, hiljaista väki. Oli toukokuu kolmekymmentä-yks, kun viimeks sen silmäni näki.

Ilos silloin ilmassa päivän koi, maa kukkaishäitä vietti, kevätkaihoja linnut liversi, ja ihmiset toivoi ja mietti —

ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista!

Saa Vapaus liehuvin lippuineen, käy karkelot, soitot soipi, ehkä Bonapartenkin takaisin se tuonelta tuoda voipi!"

Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan, ja moni nulikka-paha, joka itikkahoikkana maahan sai, nyt on mahtaja isomaha.

Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan kuin rakkaus, toivo ja usko, heillä meidän viljoista viineist' on nyt nokalla rohkea rusko. — —

Eikä juosta ja rynnätä Vapaus voi enää, sen jalka on nilkku; alas Pariisin torneista tuijottaa vain trikolori-tilkku.

Ylös sittemmin keisari noussut on, mut mieheksi äänettömäksi madot Englannin hänet jo saattoi nuo, hän jälleen hautaan läksi.

Omin silmin ne hautajaiset näin, näin kultaiset vaunut, joilla kuus voitotart' oli kultaista, arkku kultainen hartioilla.

Kautt' Elyseisten kenttien, kautt' uljaan Riemukaaren, kautt' usmain ja lunten hiljaa niin kävi saatto sankaripaaren.

Rämis vihloin kauhea musiikki, väris soittajat viiman alla. Sotalippujen kotkat tervehti mua katseella murehtivalla.

Niin oudoilta, vanhaan muisteloon lumotuilta ihmiset näytti — tarun keisarillisen kangastus taas mielet tenhoi ja täytti.

Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut.

IX LUKU

Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä.

Oli pöytä katettu. Herkut näin ma taas peri-germanilaiset. Sua hapankaalini tervehdin, sun lemus on ihanaiset!

Kera kaalisten haudotut kastanjat! niit' ennen söin emon koissa! — Kapaturskat te kotoiset, terve myös! miten viisaina virutte voissa!

Isänmaa joka ihmissydämen on ainainen aarre — maistaa myös hyvältä munat ja silakat, kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.

Miten riemusi makkarat rasvassaan! Ja rastaat, paistetut, pienot herran-enkelit omenahilloineen, tervetullut! ne visersi vienot.

"Tervetullut, maanmies!" — ne visersi — "jo viikon viivyitkin poissa, kera vierasten lintujen leikamoit vain vieraissa viidakoissa!"

Oli pöydässä hanhi, hiljainen, hyvänsävyinen olento siellä. Mua kerran lempinyt lie kenties, kun nuor' oli kumpikin vielä.

Mua silmäs se katsein niin merkitsevin, niin syvin, niin hellin, niin heikein! Oli kaunis sisällä sielu kai, mut liha ei murennut leikein.

Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin.

X LUKU

Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.

Siellä mulle kiltisti punssia kaas soma tyttö tyllykkä muudan — kuin keltasilkkiä kiharat, ja silmät kuin lempeä kuudan.

Tuo westfalilainen soperrus taas soittona korvissa soi mun. Sulomuistoja punssi se höyrysi, tutut veikot mielehen toi mun,

kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!

Niin paljon heist' ain' olen pitänyt kelpo Westfalin pojista noista — väki niin luja, vakaa ja uskollinen, ei koskaan kuorella loista.

Miten miekkasill' uljaina seisoivat he leijonamielin ja -tarmoin! Niin vilpittömästi he iskivät, niin kvartein ja terssein varmoin.

Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat, ja silmiss' on kyynellammet, kun ystäväliittoon he kättä lyö, nuo sentimentaaliset tammet.

Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon, jalo kansa, sun kylvöjes keot, sodat maaltas ja maineet estäköön ja uroot ja urosten teot.

Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!

XI LUKU

Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.

Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas tässä häviöön hänet hääsi; tässä ravassa Saksan kansallisuus se voiton päälle pääsi.

Jos Hermann vaalevin heimoineen ois tässä tappion saanut, me roomalaisia oltais nyt, ois Saksan vapaus laannut!

Tavat Rooman täällä nyt vallitseis, ja Rooman kieli se soisi; vestaaleja Münchenissäkin ois, qviriittejä svaabit oisi!

Nyt Hengstenberg olis haruspex ja sonnein suolia urkkis. Neander, neuvokas auguuri, se lintuin kulkua kurkkis.

Birch-Pfeiffer tärpättiä jois kuin muinen naiset Rooman (uriinille kuuluu se antaneen niin erinomaisen arooman).

Ei lumppusaksa nyt Raumer ois, vaan roomalainen Lumpacius, ja riimittä laulais Freiligrath kuin muinen Flaccus Horatius.

Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri, ois nimeltä Grobianus. Puhuis Massmann, me hercule! latinaa, tuo Marcus Tullius Massmanus!

Jalopeurain, hyenain, shakaalein kera otella totuuden tulkit areenalla sais, katulehdiss' ei tulis kintuille penikka-nulkit.

Yksi Nero, ei kolmea tusinaa maanisää meill' olis tuhmaa. Me valtimot avaten näytettäis orjuuden vahdeille uhmaa.

Ois Schelling maar koko Seneca, kun kohtais moinen fatum. Corneliuksemme kuulla sais: "Non pictum est, qvod cacatum!" —

Vaan onneksi Varuksen legiot löi Hermann taistelollaan, pois roomalaiset ne tungettiin, ja me saksalaisia ollaan!

Meillä Saksan mieli ja kieli on, kuin ollut on iät päivät; nimi aasin on aasi, ei asinus, ja svaabit svaabeiksi jäivät.