Part 1

SAKSANMAA

Talvinen tarina

Kirj.

HEINRICH HEINE

Suomentanut

O. Manninen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

HEINRICH HEINE

Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä "Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama.

Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.

Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.

Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.

Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.

Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi.

Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan.

Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.

Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.

Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.

Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."

Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.

Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu. Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja. Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän, joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten jumala.

SAKSANMAA

Talvinen tarina

Alkusana.

Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.

Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä.

Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.

_Heinrich Heine_.

JÄÄHYVÄISET PARIISILLE

Ah Pariisi, kallis kaupunki, nyt eroomme — Herran huomaan! Sinut heitän riemua, hekkumaa ma täysin maljoin juomaan.

Sydän saksalainen mun rinnassain tuli sairahaks äkkipikaa, tuolla pohjolass' ainoa poppa on, joka lääkitä voi sen vikaa.

Hän kohta sen korjaa, on kuulut maan tuon lääkärin suuret kuurit; vaan mua, sen myönnän, jo hirvittää ne ankarat mikstuurit.

Ah ranskalaiset te rattoisat, iloveikkoni, huomaan Herran! Minut kaiho lapsekas ajaa pois, mut en viivy kuin täytymän verran.

Ken uskois — mun haikea kaihoni on käry turpeen, on lammaskullat tuoll' Lüneburgin nummella, on hapankaalit, perunapullat.

Savu tupakan on, salaneuvokset ja parvet yöpatrullein, alasaksa, ruislimppu, raakuuskin, papintyttäret poskin pullein.

Myös äitiä on minun ikävä, sitä peittelisin ma suotta; siit' onkin, kuin emo-vanhan näin, jo kolmetoista vuotta.

Ah vaimoni, vaimoni kaunis, et tuta vaivaani voi, et lientää, sinut vasten rintaani painallan, vaan pois mun täytyy rientää.

Luota suloimman onneni ajaa pois minut vaino polttavan vaivan — jos en ilmaa saa minä Saksanmaan, niin tukahdun ma aivan.

Kipu, tuska, kiihko hillitön ihan kouristuttaa rintaa. Mun jalkani halusta vapisee taas astua Saksan pintaa.

Tulen ennen loppua vuoden jo pois, ja taas olen mies mitä vankin, sen lupaan, ma lahjat kauneimmat iloks uuden vuotesi hankin.

I LUKU

Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi.

Ja rajalle tullessa tunsin ma, kun kiivahammin sykki sydän rinnassa, luulenpa, silmääni ihan kyyneleitä lykki.

Ja kieltä kotoista kuullessa niin mieli kummaksi meni, ihan kuin verenvuotohon suloiseen ois riutunut sydämeni.

Oli harpputyttönen tyllerö, tosituntein ja äänin väärin hän lauloi, vaan mua liikutti toki soitto se suuressa määrin.

Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuu ja kärsii ja jälleen tapaa tuoll' iloissa paremman maailman sydän toisensa, vaivoista vapaa.

Maan murhelaaksosta lauloi hän, sen riemuista rikkuvista, isänmaasta sielun kirkastuneen, ilohäistä sen ikuisista.

Soi vanha kieltäymysvirsi taas, tuo taivaan aa-lulla-loru, jolla kansan, tuon ison vintiön, pois tuuditellaan poru.

Hyvin virren ja virrentekijät ne tunnen ma, tiedän että he salassa viiniä itse joi, mut julki veisasi vettä.

Uus laulu, laulu parempi nyt, veikot, laulakamme! Me taivaan valtakunnan jo maan päälle perustamme.

Tääll' olla tahdomme onnelliset, pois puutteet, polot ja raiskat! Käden ansiota ei ahkeran saa ahmia vatsat laiskat.