Part 4

Oli tuttuni, paperikauppias tuo, lujin kestämään ajan hallan; pää kehäss' on hiusten kellahtavain — kuin Johannes kastaja vallan.

Näin ————:n vilahtamalta vain, ohi pyyhkäs kuin puhallettu; aju palanut raukan, ja Bieberill' oli kuulemma vakuutettu.

Näin vanhan sensori-kuomanikin. Tuli halki usman ja huurun hän Hanhitorilla vastaani, — pään kantoi kovin jo kuurun.

Me toistemme kättä pudistettiin, ukon silmään kyynel täytti. Miten iloitsikaan minut nähden taas! Se liikuttavalta näytti. —

En kaikkia tavannut. Ajalliset monelt' askeleet jo on laanneet. Ah, silmäni Gumpelinoakaan eloss' enää ei nähdä saaneet!

Pois suuren sielunsa henkäsi jalo tuo juur' ennenkuin saavuin, Jehovan istuimen eess' on nyt seraafina kirkkain kaavuin.

Tuota käyrää Adonista turhaan hain halki Hampurin kadut ja torit, jolla kuppeja, yöposliineja oli kaupan kukkurakorit.

Pikku Meyer vieläkö elossa lie, sitä tiedä en toden totta; en nähnyt miestä ja unohdin selon Cornetilta ottaa.

Sarras, tuo puudeli uskollinen, pois kuollut on — haikea hukka! Kynäniekkaa kymmenen ennen maar ois uhrannut Campe rukka. — —

On juutalaista ja kristittyä, niin kauas kuin muisti kantaa, väki Hampurin; — jälkimmäistenkään tapa juur' ei ilmaiseks antaa.

Koko hyviä kristityt kaikk' on, myös hyvin päivällisensä syövät, ja vekselinlankeema-päivänsä hyvin harvoin he laiminlyövät.

Taas juutalaisten joukkoa kaks eri puoluetta on heitä; synagoogassa vanhat vaeltaa ja nuoret temppelinteitä.

Halu hangotella on nuorten, ne sianlihan on nielijöitä, demokraatteja; vanhat pikemmin taas ovat ylimysmielijöitä.

Pidän vanhoista, pidän nuorista, vaan varma se on kuin vala, eräs muu laji: silakat savustetut, on vielä parempi kala.

XXIII LUKU.

Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.

Oli kaunis ilta, kun Campe vei minut sinne, — meill' iltatuimaan oli tuumana Reininviinissä siell' osterit panna uimaan.

Hyvä seura siell' oli myös, mä näin iloll' entistä veikkoa monta, Chaufepién esimerkiksi, monta myös uutta, ennen tuntematonta.

Oli Willen viiruinen naama, tuo sukukirja, kärjellä miekkain käsialaa täyteen kirjattu akadeemisten vihasniekkain.

Ja Fucks oli, umpipakana, verivihollinen. Jehovan, vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös kai Venukseen Canovan.

Oli Campeni jalo Amphitryon, hymy huulilla luopumatonna; hänen silmänsä autuutta säteili kuin kirkastettu Madonna.

Ma aattelin, pöydän aarteita alas kaulaani halulla ajain: "Tuo Campe on todella suuri mies, kukka kaikkien kustantajain.

Joku toinen ois nälässä antanut mun kulkea maita, teitä, tää juottaa janonkin sammuksiin; hänt' en mä ikinä heitä.

Ole kiitetty, luoja taivahan, tään rypälemehun kun luonut, ja kustantajaksi kun minulle olet Julius Campen suonut!

Ole kiitetty, luoja taivahan, kun suuri tulkoon-sanas loi osterit mereen ja kasvamaan maan Reininviiniä manas!

Sitruunia myöskin, antamaan meren ostereille mehun — tän' yönä suo, isä, vatsassain vain hyvästi sulaa rehun!"

Tuo Reininviini niin hellyttää minut aina, rinnasta haipuu joka ristiriita, siell' elähtää syvä ihmislemmen kaipuu.

Mun ajaa se katuja astelemaan ulos alle taivallan välkeen; sydän sydäntä hakee, ja silmä käy valkohelmain hentojen jälkeen.

Ihan riutua moisena hetkenä olen kaihoon, mi rinnan täyttää; katit kaikki harmailta silmissäin, Helenoilta naiset näyttää. — — —

Ja Drehbanin päähän päästessäin kuun valossa kuninkainen tuli vastaani vaimo-ihminen, ylen korkeapovinen nainen.

Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu, sini silmäin kuin turkoosikivi, kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu, nenä myös vähän punehtivi.

Päässä päähine valkealiinainen ihan linnakruunun malliin, sen tärkkäys poimuihin taitettu kuin tornit ja sakarat valliin.

Hän kantoi valkoista tunikkaa alas pohkeille ulottuvaista. Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin pari pylvästä doorilaista.

Mitä maallisin, mitä luonnollisin joka ilme, mut että vaimo oli ylempi olento, tiesi taus yli-inhimillisen aimo.

Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas tykö Elben pitkältä tieltäs — nuo kolmetoista ei vuotta viel' ole, näämmä, muuttanut mieltäs!

Haet noita kauniita sieluja kai, kera joitten niin monesti muinen tässä kauniissa seudussa karkeli pois sult' yö sulohaaveiluinen.

Nieli elämä, hirviö satapää, ne jo irjuvin ikenineen; pois aika vanha on vaipunut jo armaine ajattarineen!

Poiss' on sulokukkaset, sydämes jumaloimat nuoren — ne kukat on langenneet, on lakastuneet, ne myrsky runteli rukat.

Ne kuihtui, murtui, musertui raa'an kohtalon-anturan alle — niin, veikkonen, täällä kaikelle käy ihanalle ja armahallel"

"Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan kuin unelma aikojen takaa! Miss' asut sa, korkea kulkijatar, ja saanko matkas ma jakaa?"

Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt, olen kunniallinen nainen, siveellinen, hieno henkilö, en katuperhonen kaikellainen.

En moinen pikku mamselli, siro etelän seikkailijatar — sa tiedä: Hammonia, Hampurin olen suojelusjumalatar!

Sä säpsähdät, laulaja uljas sa, sä säpsähdät, säikähdytkin! No niin, tule äläkä tuumaile, jos tahdot seurata nytkin!"

Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"

XXIV LUKU.

Miten salin ahtaista portaista lien ylös tullut, sit' en mä tiedä; mua näkymättömät henget kai ylös sinne mahtoi viedä.

Siellä, kammiossa Hammonian, pian hetket herttaiset kulki. Mulle sympatiansa Jumalatar jo vanhan tunnusti julki.

"Näes", — virkkoi hän — "ennen enimmän tuo laulaja lempeni voitti, joka meille hartaalla harpullaan Messiaan suuruutta soitti.

Klopstockini kipsinen kaapin pääll' on vielä, mut verkoissa lukin, jo vuosia mulla hän ollut on vain toimessa myssytukin.

Sua lemmin ma nyt. Näet vuoteeni pääpohjissa kuvasi oman, ja tuores laakeri, katsopas, on seppelnä kuvan soman.

Se vaan, että olet mun poikiain niin näykkinyt usein, se mua välin todella syvästi loukkas, — nyt ei saa enää se tapahtua.

Kera vuotten suita jo vallattomuus tuo toivottavasti talttui, ja mieles narreja kohtaankin kai suvaitsevammaksi malttui.

Vaan sanos, kuinka sun pohjolaan tuli matkata tuuma päähän tähän vuoden-aikaan, kun tantereet vilu talven jo vetää jäähän?"

"Oi Jumalatar!" — ma vastasin — "syväll' ihmispovessa asuu moni uinuva aatos, mi heräämään ihan väärällä hetkellä osuu.

Hyvin päällisin puolin ma kyllä voin, mut sisällä vaiva valvoi, se päivä päivältä paheni vaan — mua kotikaipaus kalvoi.

Kävi painostamaan tuo muuten niin kevyt Ranskan ilma mua; piti tänne päästäni hengittämään, jos mieli ei tukehtua.

Käry turpeen ja tupakan täällä taas piti tuntea täyttä rintaa; mun jalkani halusta vapisi taas astua Saksan pintaa.

Yöt unetta huokailin; mieli mun oli vanha rouva se vielä Dammthorin varrelta tavata, sisar Lottekin lähell' on siellä.

Jalo vanha herra se myös, jok' on mua torunut aina ja mulle tuki aimo ain' ollut, hän myöskin syy oli monelle huokailulle.

Halas korvani "tyhmän junkkarin" taas kuulla ärähtäväisen hänen suustaan — soittona kauneinna mun rintaani kaiku jäi sen.

Sai mieleeni sauhut siniset savupiipuista Saksan kyökkein, Ali-Saksin sai satakielet, sai polut varjomat vanhain pyökkein.

Halu haikeat piinapaikatkin tuli nähdä, miss' ensimäisen ma kannoin kärsimysristini, okakruununi repiväisen.

Halu itkeä, miss' olin itkenyt surun kyynelet katkerimman — isänmaan-rakkaudeksi ne kai tuon sanovat hassun vimman.

Hevin siit' en haasta ma; pohjaltaan se on tauti vaan, ja ma vieron eess' yleisön näytellä haavojain kuin mikä kulkija mieron,

kuin nuo kovan onnen koturit, jotka kiitosta kilvan kosii, isänmaalliset markkinasaksat nuo, jotka vannoo ja huutaa ja hosii.

Kapikerjurit julkeat, almuja he juoksevat — penni nakkaa populariteettia Menzelin ja Menzelin svaabien vakkaani

Oi Jumalatar, minun tänään näät näin heltyvän herkimmälleen; olen hieman sairas, mut terveeksi pian itseni hoidan jälleen.

Niin, sairas olen, ja sieluain hyvin virvoittais, jos laittaa teevettä kupposen viitsisit — seass' ei tee rommi haittaa!"

XXV LUKU.

Mulle teetä joudutti Jumalatar, kaas sekaan rommia tilkan, mut itse ilman teetä joi hän suuhunsa rommin silkan.

Mun nojasi vasten poveain hänen päänsä — mun olkapääni vähän rutisti linnakruunua — hän haasteli hellänä ääni:

"Peloll' usein aattelin, siell' että sä Pariisissa siveettömässä kerä rivojen ranskalaisten niin omin päin olet elämässä.

Menet minne vaan, eikä rinnallas edes uskollista siellä ole saksalaista kustantajaa, joka kaitsis ja ohjais tiellä.

Ja siell' on niin kova kiusaus, sylfiidejä paljon kärkkyy epätervehiä — ei tiedäkään, kun mielen rauha jo järkkyy.

Jätä matkas ja tänne jää, tääll' on toki siveys ja tapa hyvä; on täällä meilläkin tarjona moni riemu hiljainen, syvä.

Jää tänne, tääll' entistä paremmin nyt käydä asias alkaa; me edistymme — sen itsekin olet huomannut — täyttä jalkaa.

Jo sensuurikin on lievennyt, jo Hoffmann vanheten lauhtuu, sun matkakuvias kohtaan jo häitä nuoruudenraivo rauhtuu.

Sun itseskin ikä lauhduttaa, mukaannut moneen jo kohtaan, ja entisyyskin silmissäs kai kauniimmalta jo hohtaa.

Tila vanha niin kurjaksi kuvatakin, se on liikaa; orjuuden paulan, kuin muinen Roomassa, kirvoittaa voi aina leikkuulla kaulan.

Oli kansalla ajatusvapaus, sen suurilla joukoilla, vainoon ne harvan harvat joutui vaan, jotk' antoi kirjoja painoon.

Meill' oikeutta koskaan polkenut ei laiton mielivalta, ei tuomiott' otettu virkaa pois demagogilta pahimmalta.

Niin kurjasti koskaan ollut ei ajan kaikissa ahdingoissa — sano, nälkään kuollut konsanaan kuka Saksan on vankiloissa?

Moni kukoisti- uskon ja alttiuden esimerkki ihana muinen; nyt epäily, nyt kieltäminen vain vallall' on alituinen.

Nyt käytännöllinen vapaus tää tuo ihanteelle hukan, joka poveemme piili, — niin puhtaana, ah, kuin unelma liljankukan!

Alas kauniin runoutemmekin käy tähti jo tästä puoleen; kera muitten murjaani-kuningas myös Freiligrathin kuolee.

Pojanpoikamme kyllin ne syö ja juo, mut ei hiljaista hengen rauhaa ole sulattaa — menoss' idylli on, melukappale palkeille pauhaa.

Jospa vaieta voisit, niin kohtalon sulle kirjan ma auki loisin, lumokuvastimessani nähdä sun ajan vastaisen vaiheet soisin.

Sulle näyttäisin, mitä nähnyt ei ole inehmo kuolevainen: isänmaas tulevaisuuden — mut ah, vait olla et voi sa vainen!"

Ma innolla huusin: "Oi Jumalatar, kovin hauska ois katsoa tuota, suo nähdä mun tuleva Saksanmaa — olen mies, vait'olooni luota!

Valan sulle vannon, min tahdot vaan, joka takeen mult' olet saava vait'oloni ehdottomuudesta — miten vannon? vain sano kaava!"

Hän mulle vastasi: "Vala tee se, jonk' isä Abraham vaatei Eleasarilta, kun matkaa tää Haranin maalle laatei.

Ylös vaatteeni nosta ja kätesi mun kupeeni alle paina, puheessa ja kirjoituksessa vait sa vanno ollasi aina!"

Pyhä tuokio! Oli kuin henki ois ajan menneen juhlaisin kammoin liki liikkunut, kun valan vannoin ma, niinkuin esivanhemmat ammoin.

Ylös vaatteen nostin, ja käteni Jumalattaren kupeen alla, — puheessa ja kirjoituksessa ma vannoin vaiti olla.

XXVI LUKU.

Jumalattaren posket ne punoitti niin ma luulen, tukkahan tuli vähän hälle rommi — niin äänensä surumieliseksi se suli:

"Käyn vanhaksi. Syntynyt päivänä olen Hampurin perustannan. Oli emoni turskakuningatar tääll' äärellä Elben rannan.

Isä valtias mahtava, nimeltään Karolus Magnus, ja viisas, itse Preussin Fredrik Suurellekin hän mielevyydessä piisas.

On Aacheniss' istuin, jolla hän oli kruunauspäivänä; — toinen, joss' yöllä hän istui, se perintö oli emoni erikoinen.

Emo mulle jätti sen — huomaamaton, vähännäyttävä huonekalu! Mut kaikkiin Rothschildin kultiin ei sitä myödä mull' olis halu.

Nojatuolin nurkassa tuolla näät ikivanhan jo, isoin lovin selysnahka nauraa, on toppaus koinreikiin tullut kovin.

Mut mennös ja siirtäös sivuhun vaan tyynynen tuolilta tuolta, näet pyöreän aukon ja kattilan sen aukon alapuolta.

Se on taikakattila, jossa käy salaperäiset voimat ja väet, ja pääs jos aukkohon pistät vaan, niin vastaisuuden sa näet.

Siell' etees Saksan vastaisuus kuin pilvihaamuina piirtyy; älä säiky vaan, jos sieramiis miasmeja siivosta siirtyy!"

Omituinen nauru ol' äänessään, mut säikähtänyt ma tuost' en, ma tuolin aukkohon ankaraan heti joudutin päätäni juosten.

Mitä silmäni näki, sit' ilmaise en, mua vannottu valani estää, lupa tuskin on sanoa, mitä sai, oi taivas! nenäni kestää! —- — — Mua vieläkin inhojen, kirottuin esihajujen etova viima se viiltää, oli kuin lemunnut ois mätä kaali ja juhti ja liima.

Voi taivas, katkua kauheaa, mi sieltä nousi; ol' ihan kuin kuoppia kuudenneljättä ois luotu lantapihan. — —

Hyvän yhteisen valiokunnass' on Saint-Just tosin sanonut joskus: Ei suuren tautimme lääkkeeksi sovi ruusuöljy ja moskus —

vaan vastaisuutemme tuoksu tuo meni kaikesta etunenään, mit' on nenäni ikinä aavistanut — sit' en sietää voinut ma enään — —

ma tainnuin, ja silmät kun avasin taas, yhä viel' olin vierustalla Jumalattaren, hänen povellaan lepäs pääni mun avaralla.

Hänen säihkyi silmänsä, hehkui suu, väris sieramet, laulajan kauloi bakkanttisesti hän parmailleen ja vimmaista virttä lauloi:

"On kuningas Thulessa, jolla on pikar' ihana, ilman vertaa, kun siitä hän juo, niin silmänsä käy sumeiksi samalla kertaa.

Ajatuksia päähänsä pälkähtää, joit' ei olis arvannutkaan, mies silloin ois hän tuomitsemaan sinut, lapsi parka, putkaan.

Varo tuota Thulen valitsijaa; sitä santarmi-, poliisi-Spartaa, koko historiallisen koulun saat sa kumppanuutta karttaa.

Jää tänne luokseni Hampuriin, sua lemmin, me herkutelemme nykyhetken viinein ja osterein, tulevaisuutt' aattele emme.

Kansi umpeen! Riemumme sekahan haju ilkeä ei saa haista — sua lemmin, kuin lempinyt nainen lie runoniekkaa saksalaista!

Sua suutelen ma ja tunnen kuin minut henkesi haltioittaa; mun sielussani juopumus iki-ihana vallan voittaa.

On kuin sois kadulta korvaani yövahtien laulut loitot — oi suloinen kumppali, kuuletko, hymeneat soi, hääsoitot!

Häähuovit hulmuvin soihtuineen jo saapuvat orhein reiluin, ja soihtutanssinsa taidokkaan he tanssivat hyppien, heiluin.

Jo korkeanviisas senaatti, ylivanhimmat vakaat jo tiell' on! Pormestari tuolla yskähtelee, puhe hänellä pitää miel' on.

Lähivaltain nimessä esittämään tuoll' loistavin juhlavaattein jo onnittelunsa ehdolliset jono joutuu diplomaattein.

Rabbiinien, pappien hengelliset myös saapuu lähetystöt — vaan ah, tuoll' astuu Hoffmannkin, näen sensorisakset pystöt!

Ne kalisee hänen kädessään — tuo villitty, miesi vimman, käy päin sua — viiltää lihaas — ah, vei paikan parahimman!"

XXVII LUKU.

Mitä vielä muuta tapahtui sinä ihmeyönä, sen toiste ma teille kerron, kun kerkeää kesäpäiväin lämmin loiste.

Suku vanha teeskelyn katoo tuo maan päältä jo, kiitos taivaan! Sen hauta perii, se vaipuu jo oman valheruttonsa vaivaan.

Uus polvi nousee, mi maalit pois luo poskilta, povista saastan, halut orjan pois, ilot orjan pois — sen kuulla kaikki ma haastan.

Jo nuoriso nousee, jok' ymmärtää mi on laulajan ylpeys jalo, syke sydämen laaja ja lämpöinen, hänen mielensä päivänpalo.

Kuin tuli, kuin valkeus väkevä mun lempi rinnassa elää; sulotarten kirkkainten suortuvat mun soittoni kielinä helää —

saman soiton, millä mun isäni, jalo muistossa, soitteli muinen, Aristophanes, tuo suosikki runotarten rohkeasuinen;

mill' ikuistettu Peisthétairos on tuo, joka Basileian sai omakseen, hänen kanssansa lens ilmoihin, tietä leijan.

Luvun edellisen olen sepittänyt ma hieman samaan malliin kuin "Lintujen" loppu, se draama kai paras lienee taattoni kalliin.

Hyvät myös on "Sammakot." Berliinin nyt palkeill' on parhaillansa sama näytelmä saksaksi huvina kuninkaallisen katsojansa.

Sitä kuningas suosii. Hyvää se antiikkista aistia tietää; edesmennehest' oli hauskempaa uusaikainen kurnutus sietää.

Sitä kuningas suosii. Mut tekijää, jos ei ois ehtinyt kuolla, oman itsensä neuvoisin pitämään ma Preussin ulkopuolla.

Tuon oikean Aristophaneen peris siellä huutava hukka; santarmikuorojen saatossa pian käydä sais miesrukka.

Pian sijasta liehinän pilkata sais rahvaan rakit ja piskat; pian pistäis tyrmähän jalon tuon poliisit pölkkyniskat.

Oi kuningas, sen hyvän neuvon suon ma sulle: sa kunnioita runoniekkoja kuolleita, kuolleiksi kun vaan eläviä et koita!

Runoniekkaa äl' ärsytä elävää — on heillä liekit ja miekat, julmemmat kuin tuli Juppiterin, jonka senkin loi runoniekat.

Joka jumala loukkaa sa, vanha ja uus, koko Olympo herjalla holvaa, ja Jehova korkein kukkuran pääks — runoniekkaa vain älä solvaa!

Kovin kyllä jumalat kostavat pahat työt tosin ihmiselle, ja helvetin tulessa paistujan on kyllä hiki ja helle —

mut on pyhiä, joidenka rukous tulipätsistä syntisen päästää; rovot kirkolle, sielumessut, ne myös meriitin melkoisen säästää.

Ja viimeisnä päivänä Kristus saa ja helvetin portit suistaa; tosin tuomari tuima hän lie, vaan kai moni lurjuskin läpi luistaa.

Mut on hornia, joitten poltosta pois ei tuomitun toivoa lainkaan; ei auta rukous, armahdus ei maailman-vapahtajainkaan.

Sa Danten helvetin tunnetko, nuo hirveät kolmisoinnut? Ei päästä luoja, jos laulaja kenen sinne on kammitsoinut —

ei päästä luoja, ei lunastaja tuon liekin laulavan alta! Varo, sinne ettei tuomitse sua laulun kostajavalta!

Selityksiä.

Oltuaan kolmattatoista vuotta puolipakollisessa maanpaossaan Pariisissa, kävi Heinrich Heine lopulla vuotta 1843 ensikerran jälleen kotimaassaan; matka tapahtui Brüsselin, Amsterdamin ja Bremenin kautta Hampuriin, missä hän viipyi 30 p:stä lokak. 7 p:ään joulukuuta 1843; palausmatka Pariisiin kävi Hannoverin, Bückeburgin, Kölnin ja Aachenin kautta. Talvisessa tarinassa kuvataan runoilijan matka Hampuriin tapahtuvaksi päinvastaisesti viimemainittujen kaupunkien kautta. Niistä runsaista vaikutelmista, joita tämä kotimaassa-käynti jätti hänen mieleensä, syntyi edellä oleva runoelma. Sen sepittämiseen Heine ryhtyi heti Pariisiin palattuaan, tammikuussa 1844. Jo 20 p. helmikuuta hän ilmoittaa kustantajalle runoelmansa olevan valmiin. Viimeinen loppu puuttui vain, ja ankara silmäkipu esti runoilijaa viikkomääriä sitä sepittämästä. 17 p. huhtikuuta hän lähetti kustantajalle valmiin käsikirjoituksen. Sen painattaminen kohtasi kuitenkin, kuten ymmärrettävää, vastuksia sensuuriviranomaisten taholta, ja huolestuneena runoelman kohtalosta Heine matkusti lopulla heinäkuuta 1844 toistamiseen Hampuriin, jossa hän sitten itse valvoi "Uusien runoelmainsa" painatusta, joihin Talvinen tarina liittyi loppuosana, ja syyskuussa nämä runoelmat vihdoin tulivat julkisuuteen. Yhtaikaa ilmestyvä Talvisen tarinan erikoispainos oli vielä jätettävä valvovain asianomaisten erikoisen huolenpidon alaiseksi, ja uusia toisintoja ja karsintoja oli tuloksena tästä korkeammasta kritiikistä.

I LUKU.

Viittaus tuttuun tarinaan Herakleen painista Antaios jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta.

II LUKU.

_Aug. Friedr. Hoffmann_ (tunnettu nimellä _Hoffmann von Fallersleben_, 1798—1874) runoilija sekä kielen- ja kirjallisuudentutkija, oli syksyllä 1841 julkaissut runokokoelmansa, 'Unpolitische Lieder' (Epävaltiollisia lauluja); runojen vapaa- ja edistysmielinen suunta aiheutti Hoffmannin erottamisen professorinvirasta Breslaun yliopistossa ja hänen karkoittamisensa useista kaupungeista.

Preussin alotteesta perustettu Saksan tulliliitto kehittyi varsinkin 30-luvulla ja 40-luvun alkuvuosina v. vuosisadalla.

III LUKU.

_Karl Hartmann Mayer_ (1786-1870), unohduksiin jäänyt svaabilaisen koulun runoilija, joka osotti jonkunmoista kykyä pienissä luonnonmaalauksissa.

_Karl Theodor Körner_ (1791-1813). Hänen tulinen, isänmaallinen lyriikkansa, kokoelma 'Leier und Schwert' (Kannel ja miekka), ja sankarikuolemansa isänmaan vapautustaistelussa on taannut hänelle kansansa ihailevan muiston. Tässä tarkoitettu kohta on eräs säe laulusta "Lied der Schwarzen Jäger".

V. 1840 otettiin kypäri käytäntöön Preussin sotaväessä.

Aug. v. Kotzebuen näytelmä "Johanna von Montfaucon", romantillinen kuvaus 14:nneltä vuosisadalta 5 näytöksessä, Leipzigissä 1800.

_Friedrich de Ia Motte-Fouqué_ (17771843), aikoinaan saksalaisen yleisön muotirunoilija, varsinkin lemmenmaireiden ritariromaaniensa vuoksi; hänen tuotteistaan on säilynyt vielä luettuna satu 'Undine'.

_Ludwig Uhland_ (1787-1862), huomattavin svaabilaisista runoilijoista; hänen raikas ja koruton perisaksalainen lyriikkansa kuuluu vieläkin hänen kansansa lempilukemistoon.

_Johann Ludwig Tieck_ (1773—1853), romantikko samoin kuin edellisetkin, saksalaisen novellin luoja.

Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV oli tunnettu erinomaisena sukkeluuksien laskijana.

IV LUKU.

_Jakob von Hoogstraaten_, Kölnin dominikaanien priori, kirjoitti 1576 kiivaan häväistyskirjoituksen nimeltä "Handspiegel" (Käsipeili) kuuluisaa humanistia _Reuchlinia_ (1455—1522) vastaan, kun tämä oli häneltä pyydetyssä lausunnossa puoltanut juutalaisten uskonnollisia kirjoja, joita Kölnin dominikaanit, eräs kastettu juutalainen, Pfefferkorn, etupäässä, vaativat poltettaviksi, syyttäen häntä lahjain otosta, väärentämisestä ja tietämättömyydestä. Reuchlin torjui syytökset "Silmäpeili" nimisessä etevässä puolustuskirjoituksessa. Nyt seurasi pitkällinen kiivas käräjöiminen, jonka paavi vihdoin ratkaisi määräämällä asian jätettäväksi sikseen ja kölniläiset maksamaan riitakulungit. — Reuchlinin ympärille kokoontuneiden miesten piirissä syntyivät nuo n.s. "hämäräin miesten kirjeet" (epistolae virorum obscurorum), joiden pääsepittäjä oli humanisti Crotus Rubianus; osa teosta on Ulrik von Huttenin (1488—1523) kirjoittama. Teos oli loistava satiiri kerjäläismunkeista, joissa heidän tietämättömyyttään ja paheitaan oli niin taitavasti ivattu, että dominikaanit itse alussa kirjaa levittivät.

_Wolfgang Menzel_ (1798—1873), tunnettu etupäässä teoksestaan 'Die deutsche Litteratur' (1827), jossa hän hyökkäsi tuimasti Goethen kimppuun. Muutamia vuosia myöhemmin hän nousi n.s. nuorta Saksaa vastaan, ja hänen syytöskirjoituksiensa johdosta julisti Saksan liittoneuvosto 1835 Heinen, Gutzkowin y.m. nuorsaksalaisten teokset kielletyksi kirjallisuudeksi.

Kölnin tuomiokirkon, goottilaisen rakennustyylin jaloimman muistomerkin, rakentaminen alotettiin 1248 ja saatettiin päätökseen 1880.