Part 3

Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.

Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.

Mikä oiva ilvenäytelmä!

— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on hyvä, sitä seurataan.

Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.

Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen huomionosotus!

Tekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.

Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa. Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.

Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat, joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia. Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.

Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja.

Puotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.

Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.

Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen on jaksanut kestää.

Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus, joka ei jätä ketään tyyneksi.

Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun kätensä meitä kohti ja kirkuu:

— Kirotut englantilaiset!

Joukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.

Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan... Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia, pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.

Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu? Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu, koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee. Maaseudulleko meitä kuletetaankin?

Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.

Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa, ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen. Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.

Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen kenttäteltan eteen.

Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra, kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.

Ja kun meitä komentava aliupseeri huutaa

— Halt! Seis!

Tarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää meidät.

Aliupseeri jättää hänelle nimiluettelon.

Toimitetaan nimihuuto.

Senjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on suuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.

Englantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja röyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo kahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.

Ja kenttävääpeli uhkaa vielä ilkkuen:

— Minä kyllä opetan minkälaisen kansan kanssa he ovat liitossa!

Mutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat tyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän yllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.

VIII

Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.

Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.

Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin, pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän... Mutta kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.

Uteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.

Joku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme rahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.

Nauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan jälkeen.

Tuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi ihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi tulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla makaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt alussa tuntuukin.

Mutta jo on toisella suunnitelma valmis:

— Kortit esiin! Onko kellään?

Ompa tietysti. Eräs matkustajista kaivaa ne matkalaukustaan.

— Yhteinen onnettomuus, yhteinen tavara! sanoo hän.

Matkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria lyömässä.

Samassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään hommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.

Eräs matkustajista menee häntä vastaan.

Tarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on kaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.

Osa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää taivasalla ja tupakoimaan.

— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka tuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja senjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.

Luvataan pitää ankaraa kotikuria ja se aletaankin heti ensi hetkestä.

Ulkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee edestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen ja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa. Venäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja palkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat paikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille. Ja keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat lyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman näköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän joukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen mies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin yli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin kävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.

Komennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen sangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on leipäsäkkejä selässään.

Muonamestari tulee luoksemme.

— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan jälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.

Meille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri, joka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa meille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua viipaletta. Samoin keitosta.

— Ottakaa vain tarpeeksi, kehoittaa muonamestari. Kyllä sitä riittää.

Eikä meitä tarvitse kehottaa.

Menemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven suuhun.

Kupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on rasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin saadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa. Toiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:

— Täytyy syödä, ties koska saa lisää!

Syödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä telttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja uudelleen:

‒ Ottakaa vain lisää, ottakaa vain lisää, kyllä sieltä riittää.

Vihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset sotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.

Mutta vielä ei ole muonamestari tyytyväinen:

— Ovatko kaikki kylläisiä? Eikö kukaan tahdo lisää? utelee hän yhä.

— Ei, me olemme kylläisiä. Kiitoksia vain, vastataan.

Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät keskusteluun asemastamme.

Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin. Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä solinana.

Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä, ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä hyväksemme?

Huomisaamuna tuumasta toimeen.

Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.

Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin toiselle puolelle.

Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä on lämmin ja hyvä olla.

Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.

IX.

Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.

Noustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä ja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen. Paljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä vedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä harvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet. Yhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät hampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen hammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat oljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.

Jo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista päin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus! sadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä puolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä katsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava. Lämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa aamukosteudessa ja koleudessa.

Mutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi sisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria, toiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.

Asian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen lopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko mahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.

Hän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada lähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa häiritse.

Toiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita, alkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas pohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria, nisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita j.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin kaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.

Ensimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa vastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.

Työntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä työnteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole työnpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä ryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei englantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.

Kello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri on määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan. Aliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.

Kivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me kuljemme edellä, aliupseeri perässä.

Ihmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:

— Englantilaisiako?

— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.

Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.

Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys. Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa, sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa. Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa olkapäälle.

Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät, on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä, tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta. Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista kunniaa, me nostamme lakkiamme.

Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme. Meillä on suuri kantamus.

Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio. Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.

— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.

Ohi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.

Poissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin olisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.

— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat voivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin lähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä Venäjän etuja.

Mutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja selvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin ylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne kestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan ne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista. Tupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen maistuvatkin savukkeet erinomaisilta.

SAKSALAISTEN SOTAVANKINA 79

— Kuka rupeaa provianttimestariksemme?

— Keittiömestari on siihen itseoikeutettu.

Siitä ovat kaikki yksimieliset.

— Saa ottaa apua miten paljon tarvitsee. Onhan yhdeksässätoista miehessä varaa!

Päivällinen onkin jo ovella. Ruokaämpäreitä tuodaan maantiellä. Voileipiä ryhdytään kiireesti valmistamaan. Hyvää saksalaista makkaraa särpimeksi. Hapanleipäannoksemme päätetään pyytää kokonaisina itsellemme. Käytämme siitä sitten minkä tarvitsemme.

Ruokakupit täytettyämme noudamme voileivät. Istumme oljille hajalleen telttaan.

Maistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta, äitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin syödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se tahmeaksi melkein ilettäväksi.

Toiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja korvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä vaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti itseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän pääasiallisesti elää.

Tällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta vaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran sianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!

X

Iltapäivällä sattuu kohtaus, josta olisi voinut olla vakaviakin seurauksia, jos ei meitä kohtaan olisi vallinnut myötätuntoinen mieliala.

Seisomme telttamme oven edessä poltellen ja pakisten.

Maantieltä näemme ratsastavan erään upseerin jalosyntyisen raudikon selässä.

— Kuka tuo on? kysyy eräs joukostamme lähinnä seisovalta sotamieheltä.

— Se on hauptman, vankileirin ylipäällikkö, vastaa hän!

Pidämme lyhyen sotaneuvottelun. Eikö olisi sopivinta käydä puhuttelemassa häntä vapautusjuttumme johdosta. Mahdollisesti voisi hän antaa meille vielä parempia neuvoja.

Hauptman ratsastaa leirille, suurena, korkeana kuin mikäkin suuri sotapäällikkö, tietoisena arvostaan ja hänelle kuuluvasta kunniasta.

Sotamiehet tekevät kunniaa, pysähtyen ohikulkiessaan häneen päin kääntyneenä perusasentoon ja lähtevät sitten vasta matkoihinsa, kun hän on tervehdyksen viitannut.

Hän katsoo suurin kaarroksin ympäri leirin, toinen käsivarsi ulospäin koukussa tukeutuen sääreen ja pitäen ratsupiiskaa ja toinen suitsissa.

Vääpeli ärjyy parhaillaan jotakin venäläisille, mutta nähtyään hauptmanin tulon, hän kiirehti hänen luokseen.

He puhelevat kotvan. Vääpeli poistuu.

Silloin astuu yrittäjä tyynenä ja rauhallisena hauptmania kohti, nostaa lippalakkiaan.

Sotamiehet seisovat ällistyneinä. He eivät ole ehtineet edes kieltää.

Mutta muuan joukostamme on jo hauptmanin luona. Hän puhelee asiaansa kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut.

Toisinaan kallistaa upseeri päätään paremmin kuullakseen, mutta suoristautuu taas.

Pienen ajan kuluttua nostaa puheille mennyt taas lakkiansa ja poistuu. Rauhallisena astuu hän suoraan luoksemme.

Aliupseeri ryntää luoksemme.

— Teidän ei olisi pitänyt mennä noin, hän sanoo, se on kielletty. Siitä voi koitua meille ankara varotus.

— Meidän oli mahdoton tietää tapojanne, vastaa hän tyynesti.

Siihen kätkee keskustelu aliupseerin kanssa, eikä heidän tavoistaan sen lähempää selvää oteta, eikä niitä seurata.

Hauptman kielsi kokonaan lähettämästä Berliniin mitään kirjelmiä. Siellä kyllä voidaan asia ratkaista, mutta se ei varsinaisesti kuulu sinne. Yhtä hyvin ja pikemmin kykenee asian ratkaisemaan Danzigin komendantti, joka hoitaa tämän piirin asioita. Hänellä on täydellinen määräämisvalta ylitsemme.

Muuan joukosta ottaa laatiakseen kirjelmän. Kun sen konsepti on valmis, luetaan se kaikille ja hyväksytään huutoäänestyksellä. Siinä tehdään lyhyesti selvää kohtalokkaasta matkastamme ja anotaan vapautta sen perusteena, ettei Suomella ole kansallista asevelvollisuutta, jonka tähden meidän vapaaksi laskeminen ei tulisi tuottamaan Saksalle mitään aseellisen vastarinnan haittaa ja viitataan kirjelmässä samalla erinäisiin vapaaksi laskettuihin suomalaisten laivojen miehistöihin.

Seuraavana päivänä, jolloin jotkut lähtevät kaupunkiin, ostetaan virallista paperia ja kirjoitetaan se puhtaaksi. Iltapäivällä lähetetään se määräpaikkaan.

Odotus alkaa.

XI

Olemme yleensä liian tunnollisia.

Jotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat karsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta emme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä jotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin kohtaamme.

Parastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa ollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina kiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat parantaneet tapojaan.

He mutisevat itsekseen ja puhelevat toisilleen ilmeisesti suutuksissaan:

— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne ole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna meitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.

Toiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat olla yksin ja rauhassa.

Mutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi. Asia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista työskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää kerrallaan.

Minun ja luotsin on määrä mennä ensimäiseksi.

Asiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä mielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän taskuunsa.

Mutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei ole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he eivät voi antaa lupaa siihen.

Parastealaiset iloitsevat. Muilta pääsee helpotuksen huokaisu.

Joku pistää joukosta:

— Siinä sitä nyt ollaan. Saivat herrat kerrankin nenälleen.

Ja senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein luottamuksella katsele.

XII

Oli tullut määräys, että kaikki vangit ovat rokotettavat.

Me emme säästy.

Syyskuun kahdentenatoista aamupäivällä saapuu lääkäri ja välskäri.

Oikea käsivarsi on paljastettava. Toiset riisuvat koko paidan yltään, sillä se on matkalla saanut siksi paljon siihen kuulumatonta ainetta ja väriä, ettei se vähimmässäkään määrässä näytä puhtaalta. Samoin määrätään käsivarsi pestäväksi.

Senjälkeen asetutaan telttaamme puoliympyrään.