Part 4

Lääkäri ja välskäri tulevat sisään rokotuspulloineen, veitsineen ja spriilamppuineen.

Mies mieheltä käy lääkäri ja vetää kolme pitkää viivaa käsivarteen. Veri puristuu pieninä palloina haavoista valkealle iholle.

— Sattuuko? kysyy eräs kalpea peräpäässä oleva nuorimies, joka ei sitten kapalolapsena oloajan ole saanut tällaista kokea.

— Ei ole huoleti, vastaa suuri ja kookas lämmittäjä, jonka olka- ja käsivarsilihakset ovat atleettimaisen suuriksi kehittyneet.

Toiset alkavat jo vetää paitojaan päälleen.

— Ei vielä, huutaa lääkäri. Seisokaa vain rauhassa kymmenen minuuttia.

Seisotaan rauhassa ja tarkastellaan tätä "verinäytelmää."

Sitten, noin kymmenen minuutin kuluttua tarkastaa lääkäri kättensä työt Ne ovat hyvät.

— Varovasti paidat päälle, komentaa hän. Haavoja ei saa millään tavalla koskettaa. Muuten on koko toimitus tehoton.

Valmistuttuamme on venäläisten vuoro. He saavat tulla telttaamme pienemmissä ryhmissä. Kaikilla on käsivarsi paljaana. Toisilla loistaa tulipunainen paita, joka verhoo joko puolet yläruumiista tai on laskettu alas vyötäisille. Heissä on paljon työtä. Kahdeksankymmentäneljä sielua. Saa siinä muutaman "punaisen viivan" vetää.

XIII

Telttamme edustalle olemme tehneet penkin ja pöydän.

Sen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä aivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä vaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.

Tänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että sunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.

— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan parakki valmiiksi?

— Nähtävästi teidän telttaanne.

— Mutta minne me?

— Emme tiedä.

— Mutta eihän sinne kahdeksaasataa mahdu?

— Mahtuu, jos pannaan mahtumaan, nauraa sotamies.

Tieto osottautuu oikeaksi.

Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme muuttaa Bütovin linnaan.

Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.

— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista. Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.

Kaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.

Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee peruutuskäsky.

Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja peruutetaan... Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan miehen kanssa samaan telttaan?

Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.

Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme saada yöksi makuupaikan itsellemme.

Siksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.

Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön. Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen, lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut. Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia paikoilleen.

Kun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan valmiita... Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan seuraavana päivänä.

Aikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset saapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat nyt parakissa.

Kaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on niitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän sitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?

Mutta siihen ajatukseen tullaan vasta sitten kun ruoka on jo syöty.

* * * * *

Seuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen pieneen näpräilyyn.

Illalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme saamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois ja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on kaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi tulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme lasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se vain ehtii valmistua.

Me alamme jo suunnitella miten siinä oikeastaan järjestetään kaikki.

Päätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja toisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme käytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.

Päiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen kummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m. varten.

Uudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat venäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä toimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja vuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme, tuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa keitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.

Ajanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja alipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin merimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat aikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää, lähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai leirin takana avaralla kentällä.

Eräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.

— Pelaako kukaan shakkia? kysyy eräs innoissaan.

Pelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella kiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä shakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta laudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat primitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä ja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta mielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.

XIV

Eräänä kauniina päivänä huomaamme ihmeeksemme, että kenttävääpelin pukuun on tullut erinäisiä lisäyksiä. Hän ei esiinny enää tavallisissa kenttäsaappaissa. Hänellä on ratsastus-säärykset, toisenlainen takki, pitkä miekka ja ellen väärin muista lakissakin merkki, joka eroaa tavallisten sotamiesten merkistä.

Hän on ylennetty, ehkä, ajattelemme itseksemme.

_Bütower Anzelger_ tietääkin kertoa asiasta. Hänestä on tullut luutnantti.

Onhan hänellä ansioita ja kokemusta. Eikä näytä kovin tyhmältäkään. Päinvastoin.

Hän vihkii uuden arvonsa erinomaisesti:

Räyhää ja komentelee koko päivän kuin vimmattu. Juoksee paikasta toiseen, heiluttaa pamppuaan ja ärjyy, jotta koko leiri sen kuulee.

Vankiraukat ovat peloissaan, melkein pakenevat häntä, saadakseen olla rauhassa. He eivät uskalla oikein seisoa, eikä istua, vielä vähemmän maata. Jokapaikassa ja kaikkialla hän on. Rähäkkää kuuluu melkein joka suunnalta. Yksin me saamme olla rauhassa.

Mutta kaikella on rajansa, ja ajattelemattomuus saa rangaistuksensa

Illalla saa hän valitella kaupungilla tuttavilleen:

— Kun niitten vankien kanssa täytyy huutaa min että ääni laukee.

Johon tietysti vanhat tädit säälivästi vastaavat:

Jaa'a, miesraukka!

Mutta asiasta ei selviä yhden yön unella. Vielä useat päivät jälkeenpäin saa hän ärjyä käheällä äänellä käskettävilleen ja ensi päivinä saa hän sanojaan tuskin ollenkaan kuulumaan.— — —

* * * * *

Hänen luutnantiksi nimittämisensä muuttaa jonkun verran oloja.

Uusia määräyksiä alkaa tulla tiheämmin. Erittäinkin venäläisille ja englantilaisille. Ja saamme mekin osamme.

Eräänä päivänä ilmestyy hän huoneeseemme ja ilmoittaa, että tästä lähtien kun joku sapeliniekka upseeri tulee sisälle on sen, joka tulon ensiksi havaitsee huudettava:

— _Achtung!_ (Huomio!)

Tällöin on kaikkien noustava seisaalle ja tervehdittävä.

Hän katselee meitä kuin nähdäkseen millaisen vaikutuksen tieto on meihin tehnyt. Luultavasti hän vähän epäilee, että ajattelemme, että tämä toimenpide on hänen alkuunpanoinansa, koska hän erinäisillä selityksillä koettaa haihduttaa epäluulomme.

Me seuraamme neuvoa usein, melkein liiankin usein. Sillä toisinaan kun ovi käy ja leveä jäykkä hämäläistyyppinen lämmittäjä astuu sisään, tavataan tavallisesti huutaa.

— _Achtung!_

Kaikki nousevat seisomaan. Mutta huomatessaan hämäläisen eivät he tervehdä. Puolittain sadattelevat huutajaa ja omaa herkkäuskoisuuttaan.

Tuonnempana ei enää huutoon uskota ennenkuin nähdään upseerin hahmo ovessa.

XV

Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita, ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole...

Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja lakit ovat vailla kokardia.

— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään. Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.

— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen vastauksen.

Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys, ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä, mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain upseerien ärjyntä.

Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset, ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.

Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun, suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on mahdoton ymmärtää.

Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä tulee »tulkitsevia» aliupseereita.

Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos, vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo ovelle ja ärjäsee:

— _Kom ein! Kom ein!_

Petomaisen ilmeen ja eleen johdosta sotamies hämmästyy.

Upseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä pampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.

— Kyllä minä tottelemaan opetan!

Näin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista mitättömyyksistä.

* * * * *

Vankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät marssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä, liikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain työssä.

Monen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon tässä muutamia.

Vankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty antamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.

Sattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee luoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta me emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme vaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.

Parakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten. Seison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme kierrettyä savuketta.

Eräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta mieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää selkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.

Poltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen santaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme. Mutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen ryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen pieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti savuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien katseen.

Mutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee piipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.

Seuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän nahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.

Hän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on tuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet paksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.

Samana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en onnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli varastanut leipäviipaleen.

* * * * *

Myöskin seuraavan tapahtuman todistajiksi jouduimme kaikki:

Eräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit komennettu riviin leirin pihalle.

Eräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne ovat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.

Luutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu heille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä täältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:

— Ymmärrättekö?!

Sitten jakaa hän raipat. Yhden kullekin.

— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos huomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu! Ymmärrättekö!

Vangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta katkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.

Harvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu luutnantin pamppu.

* * * * *

Tätä tapausta muistellessani, herää mieleeni väkisinkin kysymys:

— Saavatkohan vangit koskaan tarpeeksi ruokaa?

Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat tiililattiaamme.

On päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.

Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.

Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo viittäkymmentä kopekkaa.

Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei sitä olisi keksitty.

Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.

— Niet, niet, kiellän minä.

Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.

* * * * *

Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.

Eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava kaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten ja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne saadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta eivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.

— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole se. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin karkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.

Kaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan luetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään paperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo numerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän, muutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava, jok'ainoa kopekka.

Surumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen kuitin tai pussin numeron.

— Mars, eteenpäin. Seuraava.

XV

Me suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän olevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema ei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa kyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen veljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli terveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään vapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.

— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä unohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.

— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava puhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.

Vapautusjulistusta ei vaan kuulu.

* * * * *

Vankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän vaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä ollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan lähettää uusi kirjelmä sinne.

Nyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja sähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan ovat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja postilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia tiedonantoja vangeilta.

Mitä nyt tehdään?

Täytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen liitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita, professoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.

Kerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää kirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa vastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.

Toivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on pian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko tänne jäätävä tai ei.

XVI

Huvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla riemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat täydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus siitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat hyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava maitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja tykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä alttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi pienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan Venäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan salattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.

Itä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä. Mutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme ja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.

Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat. Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee soitto.

Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus, joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin uhrinsa isänmaansa alttarille.

XVII

Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin on minunkin alistuttava kohtalooni.

Eräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:

— Mene, mene!

Ja minä menen, mikäs auttaa.

Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.

Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro. Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä vailla.

Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.

Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle selviää nyt ruokien äitelyyden syy.

Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin. Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.

Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.

* * * * *

Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein meitä tervehtimässä.

Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!

Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion, että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat sensijaan paljon. Kummallista väkeä!

Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy kummeksien:

— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?

— Ei, vastataan.

— No, mikä siihen sitten on syynä?

— He ovat yleensä vähäruokaisia..

Selitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän suomalaisilla löytymättömään hyveeseen.

* * * * *

Sen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat olivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet kesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta muita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin kultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina kaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän joivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla kohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille erikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.

Eräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella olevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka ulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella ruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä tyydyttääkseen.

Lopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he haluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin mielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen ja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä Bütow'issa satu.

Lasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee vieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän poistuessaan.

XVIII