Part 2

Ne lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua. Niitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.

Signaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa vilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin sähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle...

Kello yhdeksän tienoissa saavutetaan laivasto.

Se kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä suorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen suuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.

Itäistä syrjää pitkin höyryää "Augsburg" kaikkien ohi. Vasta viimeisen rinnalla hiljentää se vauhtiaan.

Se on amiraalilaiva. Sen mastossa liehuu Saksan laivastolippu.

Laivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin sanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun raportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:

— Tehtävä on hyvin suoritettu!

Toiset väittävät huutajan olevan keisari Vilhelmin pojan, prinssi Henrikin.

Senjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa kulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta kokonaan kadoten näköpiiristämme.

* * * * *

Koko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin. Toiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat siitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan. Erittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten heidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on tämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä rantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.

Viimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan vielä "Uleåborgista". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä mielikuvaa.

— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt ammuttavaan laivaan?

— Hirvittävä tapaus, myöntää reilinkiin nojaava mies lakoonisesti.

— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen istujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.

— Se on totta, myönsi ensin mainittu.

— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista. Eivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun torpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa Raumaa kohden...

Hullu, mutta mieltäkiinnittävä tuuma, vahvistaa reilinkiin nojaava mies.

Keskustelevien ympärille on kasaantunut kuuntelijoita.

— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu ja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat ehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?

Mutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein intiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.

— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai korkkivyön tai...

— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa), nauraa eräs toinen kuuntelijoista.

Juttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset tekevät pilaa puhelevien kustannuksella.

Vihdoin tulee päivällisaika.

Meidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien ääreen. Ruoka-astiat jaetaan.

Ruokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on pippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.

Runsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta kauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.

Joku joukosta huutaa:

— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.

Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.

— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.

— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.

Nauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!

Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.

Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?

Iltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.

Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy meitä nyt tervehtimässä.

He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa" ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"... Mutta toista oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin... Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja lyijykyniä... Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.

He olivat hirveästi ihastuneita saksalaisiin upseereihin.

— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä mustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne keulaan yksin?

Myöhemmin iltapäivällä kuletaan läpi hiililaivavyöhykkeen.

Kaukana ei enää olla Saksan rannikolta.

Koko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että sivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.

Kello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa saamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä limppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.

Kello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit tai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan taakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.

Komendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet kainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.

On saapunut sotasähkösanomia.

Komendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella. Ne kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset joukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus valloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä yhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m. sotasaaliiksi.

Sähkösanomien johdosta puhuu komendantti muutamia innostavia sanoja.

Senjälkeen huudetaan keisarille kolmenkertainen eläköön!

Laivan väestö hehkuu innostusta. Riemu tulvii jokaisen kasvoilta.

Sähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia sotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon sekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä ikävä uutinen heille.

Senjälkeen kaikki taas hajaantuvat.

Matkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa kertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan päästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi antaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin matkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa niitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi sodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan hauskaa. —

Hämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee selvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.

Kuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin harsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin neitseellisen hentoa.

* * * * *

Jo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla kyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään kärkkäitä niitä jakamaan.

Eräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella rahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.

Käännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko mahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti tarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.

— Mihin tarvitsemme saksalaista rahaa? hän tiedustelee.

Olisimme ostaneet savukkeita.

— Paljonko? hän kysyy.

— Noin kaksikymmentä viisi, vastaan.

Hän katoaa hetkeksi. Tullessaan takaisin, ojentaa hän meille savukelaatikon.

— Ellette pahastu tästä pikku palveluksesta.

Ne ovat oivallisia englantilaisia savukkeita.

Olemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta. Parhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:

— _Danke schön! Danke schön!_

* * * * *

Kellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää pauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää ilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet tekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.

Danzigiin ilmoitetaan tulostamme.

Kauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on mentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja himmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.

Meistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet, syntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti. Jokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on englantilaisten vuoro.

Tämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle, sillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki varovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.

V.

Noin klo 11 pysähtyy laiva. Kuuluu ketjujen ratinaa. Ankkuria ei sentään lasketa, vaikka ankkurivinssi on täydessä käymäkunnossa keulassa ja miehet valmiina tottelemaan ensimäistä määräystä.

Vihdoin tulee lähtökäsky. Kellä matkatamineita on, tarttuu niihin. Mennään keskikannelle. Siellä odottavat jo naiset.

Rantaa valaisevat muutamat häikäisevät hehkulamput. Niitten valossa kohoavat rannalta valtavat nostokraanat, joitten taustaksi nousevat suurpiirteiset ja jykevät punaiset mustilla ovilla ja ikkunaluukuilla varustetut varastohuoneet. Ne muodostavat teräviä ulokkeita laiturille ja avautuvat kapeiksi, synkiksi ja salaperäisiksi kaduiksi, jotka johtavat kaupunkiin.

Rantalaiturilla odottaa sotaväki kotkakypäreineen ja kivääreineen. Kansaa on sankoin parvin. Nähtävästi ovat langattomat sähkösanomat jo edeltäpäin kertoneet tulostamme.

Matkatavaroinemme siirretään meidät laiturille. Lukemattomat uteliaat ja vahingoniloiset silmät seuraavat jokaista liikettämme.

Toimitetaan nimenhuuto. Senjälkeen asetutaan kaksimiehisiin riveihin. Suomalaiset etunenään, englantilaiset viimeisiksi. Sotamiesketju ympäröi meidät.

Marssi alkaa. Utelias, riemuitseva kansa seuraa jälessämme ja sivuillamme.

Kuljemme pimeitä, kapeita katuja, joitten kummallakin puolella kohoavat kaksi- ja kolmikerroksiset valkeat rakennukset, joitten ikkunat ovat pienet, ovet matalat, päädyt useimmiten kadulle päin, joiden kaikki kulmat eivät enää ole kovinkaan vinkkelissä ja vatupassissa, eivätkä seinän pinnat täysin luotisuorassa.

Vihdoin pysähdymme pienelle aukeamalle. Vasemmalla, laidassa on synkkä puistikko. Sen jatkona suuri, punainen saksalaista rautatieasemaa muistuttava rakennus, rautaristikkoineen ja rautaportteineen. Oikealla on myöskin suuri tiilirakennus, suurine mustine ovineen alakerrassa. Lieköhän paloasema?

Ja perällä kohoavat valkeat, vanhat kivirakennukset, joitten ääriviivat vain aavistaa pimeässä.

Täällä jakautuu joukkomme kahtia. Naiset, kapteeni, ensim. koneenkäyttäjä, luotsioppilas ja molemmat "Kallet" ovat joko yli- tai ali-ikäisiä. Siis kelvottomia sotaan. He joutuvat toiseen joukkueeseen. Samaan parveen erotetaan myös itävaltalaiset ja ruotsalaiset sekä eräs venäläinen, Ruotsin konsuli Jeketerinowburgissa. Nämä ovat sitä joukkoa, jonka vapaus ei pitäisi olla kiistanalainen ja joitten huhuillaan pääsevän pois jo ensitilassa.

Mutta meille ilmoitetaan sitävastoin, että meidän on jäätävä vangiksi — ja tässä eroavat tiemme.

Siinä seisoessamme hajallaan ja hämmästyneinä, kuin pesästään ajetut linnut, saamme ensi kerran kokea raakaa kohtelua saksalaisten taholta.

— Pysykää rivissä, taikka näytän! ärjäisee saksalainen sotilas takanamme ja on lyödä pyssynperällään.

Silloin kuohahtaa toverini hämäläisveri.

— Lyönkö tuota perkeleen roistoa? hän ärjyy korvaani.

Saan kuitenkin hänet rauhoittumaan ja käsittämään, että olemme sotavankeja. Sellaisessa asemassa katsotaan jok'ainoa vastustusyritys kapinahankkeeksi ja seuraukset sellaisesta voivat koitua kaikille mitä kalliimmaksi.

— Mutta on toki aseetonta ihmistä kohdeltava inhimillisesti, hän sanoo.

— Sotamiehen ei tarvitse tuntea inhimillisyyttä, ei ainakaan saksalaisen, selitän. Esikuvana on pidettävä itse Saksan keisaria, joka Europa-uhmassaan hiljattain huusi: me emme pelkää muuta kuin Jumalaa! Miten voisi yksinkertaiselta sotamieheltä vaatia parempaa!

Saamme tuskin jättää toisille, meistä eroaville, jäähyväisiä. Ennen lähtöä pistää kuitenkin eräs naisista matkahuovan keittiömestarille, tyrkäten sitä estää koettavan sotamiehen syrjään.

— Valmiit! Mars! kuuluu käsky. Meidän on lähdettävä. Toinen joukkue lähtee eri suunnalle.

Tiemme kulkee puistikkokatua, jonka toisella puolen kohoavat valkeat kivirakennukset ja toisella puolen korkea tiilimuuri. Kuljemme kadun päähän ja taitamme sitten vasemmalle.

— Rivit suoriksi! ärjyy sivullamme kulkeva sotamies. Meillä on matkatavaroita kannettavanamme. Käskyä on melkein mahdoton täyttää. Koitamme parastamme.

Vihdoin komennetaan:

— Seis!

Rivit seisahtuvat. Suuret portit avataan. Tulemme mukulakivillä kivetylle laajalle pihalle, jossa on ainoastaan kuormastovaunu ja vesitynnyri. Oikealla kohoaa korkea varastohuone. Sen ovet ovat auki. Sinne meidät viedään.

Yhtenä huoneena olevaa rakennusta valaisee heikosti lyhty. Lattialla näemme olkia. Perällä on jonkunlaisia hyllylokeroita... Kovin houkuttelevalta ei se näytä.

Täällä on meidän yövyttävä. Olemme tyyten uupuneita. Kasaamme oljet vähän mukavammin. Vedämme niitä peitteiksi. Yö on raitis ja vähän kostea. Lepo maistuu erinomaiselta.

Kotvan kuluttua kuuluu avarassa suojassa väsyneitten sotavankien syvä kuorsaus.

VI

Nukuttuamme tuskin neljää tuntia, herätetään meidät ylös. Kello on viisi aamulla.

— Jalkeille joka mies!

Ja olkikasoista nostaa mies miehen jälkeen päänsä. Kesken makeinta unta. Ojennellaan käsiä, haukotellaan. Sadatuksia. Joku joukosta toivottaa hyvää huomentakin.

Ensi työksi jaetaan jokaiselle leivänviipale. Toiset alkavat sitä heti pureskella.

Matkustajat ja päällystö rupeavat tekemään aamusiivousta. Tosin ei täällä ole mukavia kylpyhuoneita, eikä pesuastioita ja peilejä, mutta toimeen kuitenkin tullaan.

Pienet ruskeat savivadit, joitten tarkotusperää emme vielä olleet keksineet, käytetään pesuastioina. Saippuata on yllin kyllin. Samoin partaharjoja ja partaveitsiä. Puhdasta jälkeä tulee!

Tulee kahvia, mustaa, kermatonta ja sokeritonta kuten laivalla. Nyt ovat ruskeat saviastiat, tarpeen. Ne saavat käydä kahvikupeista, sillä mitään sellaisia mukavuusesineitä ei meille suoda. Leipä tekee kahvin särpimenä — kellä sitä vielä on — hyvin kauppansa.

Aika kuluu nopeasti. Vartiat jo kiirehtivät.

Sukkelaan harjaillaan pukimista suurimmat olkiliat pois. Matkalaukut käteen ja ulos kaksimiehiseen riviin. Meidät lasketaan taas. Kaikki ovat koossa, sekä suomalaiset että englantilaiset.

Vaellus asemaa kohden alkaa. Aamuvarhaisesta huolimatta on väkeä jo runsaasti liikkeellä. Uteliaisuudella meitä tarkastellaan. Sotamiehiltä tiedustellaan keitä olemme. Ohi ajavat maitokuskit ja kauppiaan rengit pysäyttävät hevosensa ja jäävät pilkallisesti hymyillen tarkastamaan meitä. Vähän väliä avautuu joku akkuna ja pörröinen naisen pää pistäytyy ulos. Aukiolevien puotien ovella seisovat puotipojat, kädet lanteilla, sääret ristissä ja kynä korvanpielessä. Miten tyypikkäitä ne ovatkaan Saksassa!

Marssimme tyyninä ja rauhallisina. Vilkuilemme sivuile vanhoja rakennuksia, joita siellä täällä uusien komeitten rakennusten välissä vielä näkyy. Toiset tarkastelevat ohikulkijoita ja iskevät pulleaposkisille saksalaisneitosille silmää ja kuvittelevat heidän olevan huvitettuja vihollisvangeista, joita kuljetetaan kuin karjaa, paimenet muassa.

Rakennukset käyvät yhä komeimmiksi Alakerrokset ovat suurina puotien akkunoina, täynnä erilaista rihkamaa ja ruokatavaraa. Paperi- ja kirjakauppojen akkunoissa on suuria keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja sekä sotateoksia, joita vihkottain julkaistaan sitä myöten kun sota edistyy.

Mitä lähemmäs asemaa tullaan, sitä vilkkaammaksi liike kasvaa. Raitiotievaunut jyrräävät vähän väliä ohi. Pika-ajurien suljetuissa vaunuissa ajaa ihmisiä asemalle. Jalkakäytävällä rientää, ihmisiä eteenpäin. Sotilaspukuisia on enemmät puolet.

Kulkiessamme jäivät ohikulkijat meitä katsoa tuijottamaan, sanomalehtinojat unohtavat huutamisensa ja ajurit hillitsevät hevostaan.

Vihdoin saavumme asematorille. Asema on laaja punainen rakennus. Pysähdymme sen edustalle. Kello asematalon tornissa on neljännestä yli kuuden.

Tarkastamme ympäristöämme. Asematalon vastapäätä, torin toisella laidalla, on hotelleja. Hotelli hotellin vieressä. Suurilla kirjaimilla on kunkin seinällä nimet. Alakerroissa on suuria kauppoja näyteikkunoineen.

Oikealla nousee katu loivasti ja haarautuu kahtaalle. Katujen välissä on vehreä puistikko.

Vähän väliä seisahtuu asematalon edustalle mustat, suletut vaunut. Jokaisessa on ihmisiä. Milloin astuu niistä yksinäinen, komea ja pitkä upseeri, joka on puettu harmaaseen, pitkään päällystakkiin ja kotkakypäriin, milloin vanha mustiin puettu rouvasihminen, milloin nuori pariskunta, joista mies on sotilaspuvussa ja jotka käsikynkässä rientävät eteenpäin, milloin taas nuori poika ijäkkään äitinsä seurassa, milloin mustiin ja harsoihin puettu nainen. Ihmisiä tulee joka suunnalta, sekä jalan että raitiotiellä. Kaikilla on kiire. Sivumennen vilkaisevat he meihin ja katoovat suureen asemarakennukseen. Harvoilla on aikaa jäädä katselemaan meitä.

Vihdoin tulee pieni sotilaskomennuskunta. Noin kaksikymmentä miestä. He seisahtuvat aseman edustalle ja komennetaan lepoasentoon.

Aika kuluu vitkalleen. Vasta neljännestä vailla seitsemän lähdetään meitä kulettamaan kiertotietä asemalle. Siellä odottaa juna. Meitä ja englantilaisia varten on varattu kaksi neljännenluokan vaunua. Ei tarvitse sentään härkävaunuissa matkustaa.

Asemasillalla vaihtuvat vahdit. Sotilaskomennuskunta, jonka näimme aseman edustalla ottaa meidät haltuunsa. Niille luovutetaan kaikki meitä koskevat paperit.

Vaunut, joihin meidät sijoitetaan, ovat jaetut kahteen osaan. Seiniä kiertävät penkit. Seinällä on paikkakunnan kartta.

Englantilaiset saavat oman vaunun ja vahdit. Ainoastaan kahdeksan heistä joutuu meidän vaunuumme. Tilaa on yllin kyllin.

Vartioiksemme saamme rillinenäisen ja pitkäviiksisen, vaalean aliupseerin ja neljä sotamiestä.

Matkamääräykset ovat ankarat:

Junasta ei saa poistua ampumisen uhalla. Karkausyritys rangaistaan kuolemalla.

Kello seitsemän tienoissa lähtee juna. Hiljaa vierii se läpi kaupungin ja akkunoista koetamme tarkastaa tätä vanhaa linnoituskaupunkia Veikselin suulla. Taaksemme jäävät vanhat, jykevät rakennukset, kirkot, vallitukset, puistot. Taaksemme jäävät kadut ja tiet, joilla päivän touhu on jo alkanut.

Vähitellen harvenee kaupunki. Laajat, aukeat kentät, joilla puistotiet piirtelevät viivojaan, aukenevat silmän kantamaan. Siellä täällä vain kohoaa joku talo tai taloryhmä ja tupanen. Ja junan tehdessä laajan kaaren näkee vielä kerran Danzigin harmaana silhuettina kivitorneineen, korkeine rakennuksineen ja savutorvineen piirtyvän savusta, harmaata aamutaivasta vastaan.

Juna jyrrää eteenpäin. Silloin tällöin seisahtuu se pysäkeille ja asemille. Maisema on lakea. Laajat vehreät kentät, joilla ei ole kumpuakaan, jatkuvat yhä. Vaihtelua tarjoavat niille ainoastaan niitä leikkaavat puistotiet, taloryhmät kirkkoineen ja tehtaineen, yksinäiset tupaset tai pieni kaupunki.

Rautatien varsilla vilkkuvat pienet vahtituvat, suurine järjestysnumeroineen vähän väliä. Niitä ympäröi pieni puutarha tai ryytimaa.

Rataa vartioidaan tarkasti. Pienien välimatkojen päässä näkee kiväärillä varustetun vartijan, joka vartiopaikallaan astuu edestakaisin.

Meitä vartioimaan määrätty aliupseeri on sivistynyt ja huomaavainen mies. Nähtävästi joku oppikoulunopettaja. Hän kohtelee meitä suurella huomaavaisuudella ja antautuu kanssamme keskusteluun. Hän suo meille kaikenlaisia pikkuvapauksia. Toimittaa Hochenstein asemalla meiltä sähkösanoman Ruotsiin. Hankkii meille voileipiä ja tupakkaa. Tarjoo omistaankin, joita runsaasti joka asemalla jaetaan. Hän kertoo, että matkamme pitää itä-Pommeriin. Bütow-nimiseen pieneen kaupunkiin, jonka asukasluku nousee noin 50-tuhanteen, Siellä on vankileiri, jonne meidät on määrätty. Ennestään on siellä kahdeksankymmentä venäläistä. Nykyään ei siellä ole kuin kaksi telttaa, johon toiseen meidät sijoitetaan, kunnes parakit valmistuvat, parakit, joita rakennetaan yhdeksäätuhatta vankia varten. Ja hän jutustaa paljon muutakin, pistää väliin pienen kaskun ja nauraa toisten mukana pehmeätä, hyvänsuopaa nauruaan...

Danzigin ympäristöllä oli maa tasaista ja aukeata. Mitä edemmäs tulemme alkaa se kohota. Tasaisten kenttien sijaan tulee pyöreitä, kaarevia kunnaita, notkoja. Siellä täällä näkee syvänteissä pienen pyöreän järven ja toisinaan joen, joka polveilee sinisenä, leveten ja kaveten, toisinaan piiloutuen kunnasten taakse. Myös metsänkaistaleita, tosin nuorta, saa jo nähdä ja useissa paikoin on laaja maa-alue pienten kuusien ja mäntytaimien peitossa.

Pieni Berent-niminen asema tarjoo meille yllätyksen.

Asemalla on sankoin parvin väkeä. Vallitsee vilkas elämä ja liike. Punaisen ristin sisaria liikkuu parvittain. Sotamiehet saavat entistä enemmän savukkeita ja sikaareja. Ja sitten tuodaan voileipiä ja kahvia aina vaan lisää.

Me katsomme kadehtien heitä.

Mutta ei meitäkään unohdeta. Meillekin tuodaan suuret korilliset oivallisia voileipiä ja kahvia. Pienen paaston jälkeen tuntuu kuin olisimme päässeet Egyptin lihaville lihapadoille. Ja me syömme, syömme kuin nälkäiset sudet, ihan ahmimalla ja juomme oivallista kahvia suurista valkeista porsliinikupeista. Ja yhä vaan kysytään:

— Tahdotteko lisää? Täällä olisi enemmän!

Toiset ottavat varastoon. Mutta useimmat, toivoen edelleenkin samanlaisia viivähdyspaikkoja, menettelevät tyhmien neitseitten tavoin.

Olemme tyytyväisiä, suorastaan ihastuneita. Siunaamme Punaisen ristin sisaria. Joku innoissaan ehdottaa heille hurrattavaksi. Varovaisin joukosta ehdottaa kuitenkin vaikenemista. Mielenosoituksesta voisi saada suomalaisista sangen häilyvän käsityksen, Ja me vaikenemme.

Pian lähtee juna taas liikkeelle. Sotamiehille heilutetaan nenäliinoja ja lakkeja. He vastaavat huiskuttamalla omiaan.

Kohta ei meillä ole Berentistä jälellä muuta kuin hauska muisto.

VII

Kello neljän tienoissa iltapäivällä pysähtyy juna.

Tähän aikaan pitäisi meidän olla perillä. Katsomme akkunasta.

Mikä valtava ihmispaljous asemalla.

Aseman nimi on Bütow. Olemme perillä.

— Valmiit! komentaa aliupseeri.

Heitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan. Astumme asemasillalle.

Vastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet juoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.

Mutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen takana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle johtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää rautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen täynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä asemalle, on yleisöä.

Koko pikkukaupunki on nähtävästi liikkeellä.

Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.

— Valmiit! Mars!