Part 8

Tuonkaltaisia sankaria, nuoret, On keskessänne, kumppalinanne. Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset He ovat tulleet joukossanne juur Viiskymmenvuotisia seppeleitään, Jo vaalenneita, vereksempihin Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan. He seppeleensä syillä suuremmilla Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te: Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet Elämän korkeata koulua, Ja kaikki koetukset kunnialla Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet. He päivätyönsä päättäneet jo ovat; Työn raskahan hikeä, hellettä, Nyt illan viileässä istuskellen. He jäähdyttävät pois, ja katsovat, Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden Rakkaita rantasia rusoitsee; Ja odotellen lepokellon ääntä He muiston satakieltä kuuntelee.

Ja vuosia kuin viisikymmeninen On vierryt edelleen, niin vuoronne On Teidänkin jo tänne tulla taidon Verestä seppelettä saamahan. Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat, Ne silloin ovat melkein harvenneet, Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet, Nykyinen aamu illaks' muuntunut; Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku, Niin notkeasti nouse jalka ei, Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet On hallan hartioille laskeneet. Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne Toiveille uskolliset olitte, Jos valanne on vahva silloin vielä, Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte, Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin, Se sykkää lämpimästi silloinkin, Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee; Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori -- Nyt vielä kauan syntymätöinkin! -- Jon kanssa silloin seppeleenne saatte, Se Teille kunniata kumartaa, Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi: Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!

Nordenskiöldille Suomesta.

(Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)

Mik' ihme, mikä uljas rohkeus: Kolumbus lähtee länttä kohti, Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus, Atlantin aallot alta hohti; Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy, Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.

Ja yhä eess' on viittomaton tie, Joll' itä laivaa lykkää lieto, Ja toivo häntä määrän päähän vie -- Ei toivo vaan, myös varma tieto. Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!" Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!

Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties'; Pakkaista, pimeytt' ei pelkää, Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies; Ja laskee pitkin hyistä selkää. Mut Louhipa, ei hellä vierailleen, Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.

Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät! Taivasta talv' ei salli lauhaa; Jääkarhut ympärillä kämpivät, Puhuri täysin palkein pauhaa, Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa, Ja revontulet läikkyy, roihuaa!

No, viimeinkin taas Suvi hengähtää, Ja päivyt paistaa korkealta, Pois hiukee hanki, irti on jo jää, Pohjemmaks' poikkee talven valta; Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa, Behringin salmeen tulla tupruaa.

Kas näin tie tuntematon tuttu on, Ja Pohjan ukset ummest' aukes' Uus' väylä aukes' aavistamaton; Jo Louhen valta maahan raukes', Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan, Se juurrettu on Altain kultalaan!

Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas Maanpiiri yksin suin nyt kiittää, Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas; Ja Suomi äänens' yhteen liittää, Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa Poikansa kaukomielen kunniaa.

Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin, Palaten, keulaas kääntää voinut! Ett' tervehdys vaan meren yli näin Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut! Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan, Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!

Ruotsalaisille.

(Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)

Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta, Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta, Hartaasti meissä teitä tervehtii. Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin Ja tornit Thorkelin ja Oolovin Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin, Nyt meidän kautta teitä tervehtii.

Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat, Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet; Ikuiset muka liitot ratkesivat, Tapausten tulvaa ei ne estäneet. Kas, meidän maan ja mantereenne teidän Jo rajapyykit oudot eroitti; Koettu kumppal' täytyi jättää meidän! Se sydäntämme silloin kirveli.

Kov' onni, joka teidät, meidät voitti, Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin; Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti, Uus' ala laajempi nyt aukaisiin: Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet, Nyt veljinänne teihin yhtyivät, Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet, Seljäksi yhden rungon sääntyivät.

Ja me? Me rajoin uusin veljiämme Ja Suomen syntysanat löysimme; Tuo kansa, ollut vihamiehenämme, Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme; Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja, Kerroksin uusin nousee, leviää; Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa Valtikka vakava ja lempeä.

* * *

Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen Näin seisoi Suomen poiat kanssanne; Nyt kättä lyöden, poven paisuellen, Viel' kerran liitymme me lippuunne, Vannoen valan, kilvan teidän kanssa Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa, Mink' armainnaan hän oloon saattanee.

Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille, Herra Paronille J.R. Munck.

(Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)

Jopa kaadamme vieläkin kerran Lasit laitoja myöten täyteen, Ja kunnian miehen maljan Sekä juotamme että nyt juomme, Joka seitsenkymmeisnä seisoo Sulosuuna ja suorana vielä, Ja notkean nuorison parvess' On kaikista nuorin ja notkein. Näin kankahan viimeinen honka, Joit' aikoja lauhkeat lehvät Ijän halla on harmaiksi pannut, Yhä pystyss' on pilviä kohti, Vesakolle varjoa antain; Sen jos toukkakin juuria jäytää, Sydän viel' on lämmin ja terve, Sen latvassa lintuset laulaa, Ja juurella kukkaset kasvaa.

Eläköön monet vuodet hän vielä! Ikämiesten kunnia on hän, Esimerkki on nousevan polven: Vakamielinen valtoja vastaan, Ja lempeä työntekijälle.

Eläköön monet vuodet hän vielä, Uros, ollut ja vieläkin uljas! Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt, Veren vuotaissa miekkansa välkkyi, Hän ei kuoloa karta, ei pelkää, Mut Kuolopa, kunnian tehden, Manaviikatettansa nostain Sivu astuu ja nuoria niittää. -- Eläköön monet vuodet hän vielä! Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Vänrikki Stålin laulaja.

(v. 1860.)

Me, kaikenlaiset laulajat Ja kanteloisen kantajat, Meilt' ääni vieno maahan vaipuu, Kuin tämä jättikannel kaikuu.

Kuin pitkin selkää uidessaan Vaan joutsen ääneen laulahtaa, Niin lehdon leivo, rannan rastas Pois lakastuvat laulamasta.

Kuin Vuoksen koski pauhajaa, Ett' allas' vaarini vankka maa, Jos puronen myös lirisevi, Niin ken sen ääntä kuuntelevi!

Ken kotkan kanssa koettamaan Vois käydä lentoneuvojaan? Se kiiltää pilvistä sen siipi, Muut linnut pitkin maata hiipii.

Me, kaikenlaiset laulajat Ja kanteloisen kantajat, Meilt' ääni vieno maahan vaipuu, Kuin tämä jättikannel kaikuu!

Runebergin muistoksi.

(6:na päivänä Toukok. v. 1878.)

Pois on mennyt meiltä laulun ponsi, Poissa on hän runoruhtinamme!

Kulunut vaikk' on jo vuosikunta Hetkest' aivan haikeasta siitä, Jolloin läks' hän tämän ilman alta, Valon, soinnun maahan mennäksensä, Ijäisenpä ihanuuden maahan, Niin ei tahdo suistua surumme, Kaiho Suomen kansan ei vaan laata, Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi, Laulun ponsi, runoruhtinamme.

Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin Yhä kaihoella, kaipaella: Tietäjäs hän oli tenho suurin, Taitajasi taivasta läheisin.

Ennen häntä eteläisen ilman Ihanteita ihmetteli Pohja: Italian iki-selvää päivää, Hellaan hehkuvia tuoksuöitä, Olemattomiai Onnenmaita, Joissa kansaa autuaallist' asui, Paimenet ja paimenettaretpa, Laitumella lammaskarjojansa Säännellen vaan sävelillä huilun Tahi talutellen punapauloin, Simoa ja suudelmia söivät; Taikka joissa viljavainioilla Joutuneilla joukko kumma liikkui: Talonpojista, maantyttölöistä Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne, Luonne oli hieno herrasluonne, Päällä silkkiä ja samettia, Suussa suloisia sanoja ja Sukkeluuksia ja somuuksia.

Silloin uusin runoin Runeberg jo Tuli, loihti, nosti noidansauvan, Kajahutti taikakanneltansa.

Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! -- Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, Taideniekan taulull' on ihana; Suomen maat ja maisemat ja ilma, Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot Lumoovat nyt silmäs ihanteella. Mitäs on nuo miehet sekä naiset, Edessämme aivan eläväiset, Taiturin tään tauluihinsa luomat? Liha on ne meidän, lihastamme, Veri juuri meidän verestämme: Kurun Matti Pohjan ompi poika, Savon mies on Saarijärven Paavo, Hana muinoin meill' ei harvinainen; Pistuoli, sun pirttis pimeyttä, Oloasi osa-tointa emme Kuivin silmin katsella me saata; Ihanainen Hanna ensi-lemmen Sulon muiston saattaa mielehemme; Hedan nähden näämme herttaisia Emäntiä entisiä maalla; Nuokin Augustat ja Annat, Aarot, Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa. Ja te, Suomen suuret sotaurhoot, Uskon, uljauden ja sankaruuden, Kuulun kunniamme kannattajat, Esikuvat, heikon jälkipolven Ihmehtimät, yltämättömätpä, Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut Teidät, ehompina entistänne, Kirkkaina ja kuolemattomina, Maailmalle mainioksi tehnyt, Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?

Laulusankar', sankar'-laulajamme Omamme hän oli, ominpamme, Hän, jok' aartehia aavisti ja Löysi luontehesta Suomalaisen; Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen, Petäisen purijan, povessakin Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi Kunnian ja kelvon kukoistavan.

Omamme hän oli, omimpamme; Mut voi kohtaloa kovanlaista, Että sävelillä Suomen kielen Tämä kannel kaikua ei saanut! Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan, Suomalainen, umpi-suomalainen, Sulosointua sen kuulla, ääntä Ikirunojansa ihastella, Eikä ihanuutta ihmetellä, Jolla Suomen suurin taideniekka Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!

Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras, Ruotsalainen, runotemppelinsä Pyhimpähän pystyttävä, ompi Sarjaan suurten laulusankartensa Ruotsiks' runoillehen Runebergin!

Mepä, aioiksi me ainaisiksi Sydämemme syvimpähän kätköön Taitajamme muiston tallellamme, Hänelle, hänenpä hengellensä Sulat, hartahimmat kiitoksemme Lausuellen laulamastansa, ja Odotellen, toivoellen, että Runon into, Runebergin runon, Ajan tullen, vuoron vierähtäen, Vastaistenpa polvien povista Kalevankin kansan kielellä jo Kaiun korkean ja kauniin saapi.

Franzénin muistoksi.

(30:nä p. Kesäk. v. 1881.)

Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan, Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois! Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan: Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!

Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi, Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi, Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi, Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.

Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit. Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar, Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!

Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon! Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt. Viel' äit' on pystyssä -- hän kauan seisokohon -- Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.

Ja rikas lieneekin tää armas emosemme, Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa. Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme, Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.

Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin -- Ei laulu kuolla voi -- uus polvi laulakaan! Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!

Sjöstrandin Kullervo.

Kiitos Sulle, jalo taideniekka, Kuvaamastas meille Kullervon! Tässä seisoo, kädessänsä miekka, Nyt se äärettömäst' onneton, Jok' ois ollut sankariksi luotu, Kuuluks', kunniaksi kaiken maan, Jos ois onnea hänelle suotu Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan. Vaan sen syyttään isäin veljesviha Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen, Omat syynsä sitten, oma liha Veivät rikoksesta rikokseen; Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat Povea alati poltti vaan, Raivottaret hänet valtaans' saivat, Kyisill' ajelivat ruoskillaan.

Suru synkkä, ei se taivahainen, Joka mielen nostaa, kirkastaa, Vaan se raskas mainen, maanalainen, Jonka Syöjättäret ilmoin saa, Peittää kasvot varjoll' öisen tumman. Pohjaan juonut maljan katkeran On hän, tehnyt päätöksensä kumman, Ei viel' ennen kuullun, kauhean. Miekkaa oikea kätensä vahva Paljastettua nyt kouristaa; Alaspäin jo painuu kalvan kahva, Ylös kärki tuima tuijottaa; Murehella katsoo Musti maasta Isäntänsä silmään kamalaan, Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta; Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan: "Söisitkö sä syitten' sovitukseks' Sydäntäni synkän-syyllistä?" Kirkkahasti välkkää vastaukseks' Kalpa kylmä, syöläs, terävä!

Kuole, kuole, Kullervoinen, pois, Emon onnettoman ilmoin tuoma; Summattoman surkee kohtalois Sull' on julmain jumalien luoma!

M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852.

Ylioppilasten puolesta.

Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa, Aamuruskon alkoivat posket koittaa, Loistamahan jo Pohjanki maita nousi Aurinko tiedon.

Niin se auringoinenpa armahimman Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden Suomen synkän muistoja, ominais-teitä, Kieliä kohden.

Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi, Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan, Kohta hunnullaan sätehen sen tempais, Vei Manan maahan.

Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo, Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan, Miehen parhaan, tietäjän taitavimman, Ystävän uljaan.

Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt, Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, Voittomme varma.

Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme: Miehuudella lempiä synnyinmaata, Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä, Kuin teki Castrén.

Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle.

(Kokemäellä.)

Tässä saarnasi Sanoa, Lunastusta lausui kerran Pyhä hurskas Henrikkimme, Suomen piispa ensimäinen. Sana tuotti siunauksen, Kantoi kaunihin hedelmän, Jost' on Herralle ylistys, Henrikille muistopatsas.

Porthanin kuvapatsaan kantakiveen.

(Turussa.)

Suomen maan ja Suomen kansan Arvohon asettajalle Tähän kaikki Suomen kansa Muistopatsahan panetti.

Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes.

Kalevala, Kanteletar, Sanakirja, Virsikirja Kilvan kiittävät Sinua. Turun maa ja Pohjan puoli, Karjala ja kaikki Suomi Aina muistavat Sinua.

J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukokuuta v. 1885.

(Lauletaan kuin: Integer vitae.)

Surunsa suistaa Suomalaisen mieli, Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli, Snellman, kun meille hartaan työsi tuote Toivon on luote.

Miehuutta mieles' rakkautta hohti, Totuus ja oikeus toimiasi johti; Kamppaillen kansas' sortumasta estit, Kamppauksen kestit.

Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi: Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs, Sankari ylväs!

VIII.

Susi ja Lammas.

(Mukaelma.)

Kesän kuuman heltehellä Joen kylmällä vedellä Janoansa sammuttaa Rannikolla nuori lammas.

Susi julma, harvahammas, Siihen tulla hurtattaa; Sillä riippui pitkä kieli, Lammast' alkoi tehdä mieli Panna puolis-paistikseen. "Voi sinua, pöllö rukka", Hönkäsee kovasti hukka Riidan syytä saadakseen, "Minkätähden pohjaa potkit, Ja minulta, konna, sotkit Hyvän juoman kaikki näin?"

Pakohon ois lammasparka, Joll' on luonto heikko, arka, Juossut varvikkohon päin; Vaan vavisten pelkäs' sutta, Rupesipa oikeutta Tuolta vielä toivomaan. "Arvon herra", niin hän äänsi, "Mikäs vasten virtaa käänsi Veden vankan juoksemaan? Alempana kappaletta Kuin se, missä te oletta, Minä raukka vettä join; Kuinkas, vaikka potkimalla, Sotkea ma virran alla Teiltä, herra, juoman voin?"

"Vieläkö sä suurentelet Ja minulle vastaelet, Muuan tuhma, pöllöpää! Kyllä kohta suusi suistan, Niin -- ja nytpä senkin muistan", Susi julma ärjähtää, "Sanoneesi mennä vuonna, Että muk' olisin juonna Minä verta uudeltaan."

"Tyhj' on teille juoru tuotu, Kosk' en mennä vuonna luotu Minä vielä ollutkaan."

"Sen sanoja jompi kumpi Sinä taikka veljes ompi, Siit' et pääse minnekään."

"Velje' ei oo mulla ollut.'

"Vaan sinulle nyt on tullut Kosto siitä, että teidän Paimenet ja koirat meidän Sukuamme surmaavat; Ja sovintouhriksensa Nuoren lampaan rasvoinensa Jumalatkin vaativat", Pilkaten sanovi hukka, Päälle käy, ja lammasrukka, Vaikk' on syytöin, kuolla saa.

Kettu ja Korppi.

(Mukaelma.)

Aamuisissa alkoi olla päivä, Aholla kuin juoksi kettu-räivä, Joka etsi aamusuurustansa, Sillä nälkä kurni suoliansa, Kuin ei eileis-päivän syömisistä Ollut paljon yhtään virkkamista.

Tuossapa nyt keksi korpin puussa, Joll' ol' aika juustokyörä suussa, Vesi kiehahtavi kielellensä, Ja hänelle iski mielellensä: "Milläs keinoin juuston tuolta saisin? Jospa häntä hiukan narrajaisin!"

Ei oo millänsäkään, eikä juokse, Hiljalleen vaan astuu korpin luokse, Ja sanoo hänelle tultuansa, Hunaja ja nöyryys huulillansa: "Hyvä huomenta, Herr Korppeliini! Voi, kuin teidän paitanne on viini! Meillä muill' on päällä nahkatakki, Mutta teill' on kiiltomusta rakki, Teill' on myös jalassa saappahaiset, Joiss' on alla aika anturaiset, Sormukset soreat sormissanne, Rengas kummassakin korvassanne: Miestä kauniimpaa ja pulskempata Ilman alt' ei taideta tavata; Ja kuin ain' isommissa suvuissa Laps' on harjoitettu lauleluissa, Niin ajattelee typerä pääni, Että teilläkin on kaunis ääni, Käen sekä leivon voittaisitte, Jos vaan laulamahan antauisitte."

Korppikos hyväksyi kiitostansa, Laulajai muk' oli luulossansa, Rykäsi -- ja äänen raikahutti, Että kangas toisen kaikahutti; Juustopa pudota putkahtavi, Ketun suuhun suoraan sutkahtavi, Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi Luuli laulaneensa, niin hän keksi, Ett' ol' suurus suustansa pudonna, Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna, Pojes juosta pötki juuston kanssa, Ja hänelle nauroi juostessansa.

Matkaaminen.

(Mukaelma.)

Käeltä leivonen kysäsi kerran: "Mist', ystäväni, mahtaa tulla se, Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon, Ei ole yhtään viisaammat kuin me?"

"Ne on pantu meille näyttämähän", Käkönen vastasi ja naurahti, "Ett' ei se paljo matkustaminenkaan Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi."

Kompia.

(Omatekoisia ja mukaelmia.)

Muutos.

Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä: Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt.

Kelvotoin lahja.

Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin, Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi!

Viisas päätös.

Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa, Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan.

Toinen.

Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli, Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt.

Miks' ei?

Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo, Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa. Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta, Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan; Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä, -- Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata?

Hetan tukka.

Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin, Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen! Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen: Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin.

Kertulle.

Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis, Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan.

Ostettu ja oma.

Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat: Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on.

Eräälle tuttavalleni.

Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi; Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi!

Joka päivä!

Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet, Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo.

Rahalahjat.

Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti: Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa.

Nuuna Naamanen.

Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä, Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä! Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa, Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa?

"Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa; Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa, Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa."

Hautakirjoitus.

Lepäävä vaivoistaan On tässä Matti Nuoli, Hän syntyi maailmaan, Söi, joi, makais, ja kuoli.

Toinen.

Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen, Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen; Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan, Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan.

Ovikirjoitus.

"Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!" Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan. Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui: "Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?"

Suomikiihkoisia nekin!

(v. 1865.)

Voi suurisuita poikanulikoita, Mit' ovat "harrastajoit'" ankaroita! He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat, Ja aina muiden käyttää tarjoavat, Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat!

Ostettu on oma.