Part 9

Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa: Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen!

Eräälle parrakkaalle.

Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa: Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'.

Eräälle runoilijalle.

Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan: Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'.

Eräästä laulajasta.

Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu, Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin.

Eräälle maecenatille.

Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut: Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies.

Erään runoilijan haudalle.

Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa, Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta.

Eräs runoilija haudastaan.

Runoilijaks' ma ristittiin, Sanottiin Skakespeariksi, Verraksi Väinön väitettiin: Muut' en mä ollut kuitenkaan Kuin taitamaton tahruri Ja hullu viinan juoja vaan.

Eräälle kirjailijalle.

Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle, On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois!

Luonnon viittaus.

Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu, Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait.

Eräälle recensentilleni.

Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi, Ei sitä kannata pääs, kuin se on -- lampahanpää!

Toiselle.

Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan: Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun!

Loppulaulu ja Laulunloppu.

Soisitte vielä laulavan', Sanoen: vanha runo, soi! Vaan munpa täytyy tunnustaan': En enämmin mä laulaa voi.

Te tiedätte, kuin synnyttää Pimeessä koteloisessa Vähäinen luomus helmiä Punaisen Meren pohjalla.

Kalleina joita kantelee Sulotar sitten kaulallaan, Niit' iloikseen ei mato tee, Vaan kivustaan ja vaivastaan.

Juur näinpä runo-parkakin Sydämessänsä sairastaa, Ja laulaa lauluin hehkuvin Vaan kipujaan ja vaivojaan.

Näin lauloin ennen minäki, Kuin sydäntän' söi surun koi; Vaan sydämen' tul' terveeksi: En enämmin mä laulaa voi!

IX.

SATU.

(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.)

Minä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni elää. "Koitere? mikä se on?" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko tietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin laulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä saadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin, "kuulumiset." Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan miksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä niin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille en ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää; mut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja verta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi panne, että uskalsin sanoa: "olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään sallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit niin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?"

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät minuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin seitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse sitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?

_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä tytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa?

_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä.

"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'

"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi mieleemme, ja...'

"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka siksi kävisi?'

"'Muistattenko hänen nimensä?'

"'Aina, aina!'

"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi... Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö niin?'"

Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli haastanut. Sitte alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi, nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.' Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.

"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!

"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa' oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa 'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili, asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.

"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista, puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu, kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'"

Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin, että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä, mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen. Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.

"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.

"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?

"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, että ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.

"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.

"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar yhden ajoin.

"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi pakottaen, kuin ikään voi.

"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.

"'Missäs se kotisi on!'

"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.

"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?'

"Oli, oli.

"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?'

"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua! Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!

"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan montako sisarta teitä oli?'

"Viisi.

"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa löytyy --'

"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen, vaikka ei mitään virkkanut.

"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'

"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat yhteisen etsittävämme unhottaneet?

"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi emännän päälle, ja...

"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa. Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.

"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin, samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan, ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman, ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua, norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne lauloivat:

"Älä itke, armas impi, Älä, vaivainen, valita! Mi apu itkusta sulle Mikä kyynelten kylystä! Silmäsi kovin sulavi, Kerät kultaiset kuluvat, Sammuvi säteihen säihkyt, Tähtituikut tummenevat. Siitä tulvien tulosta, Siitä murehen menosta! Rintasip' on raukenevi, Syän surkea sujuvi, Povesi pakahtunevi, Ja mieli menehtynen, Niistä pilvistä polojen, Niistä huolen hattaroista! Paljon kestit, paljon kärsit, Kärsit paljoa poloa, Paljon kestit, kestä vielä, Kestä kylmiä kylyjä, Kestä kuormasi kovuutta, Kanna kaihoa katala, Sieä suuren survimista, Suuren niskan nakkeloa, Sieä syytönkin sysintä, Lykkelö kovan kovakin. -- Näetkö, kuten tulevi, Kutenka kohotteleksen Kultaisen ruson kipunat, Säihkyvät säesärämät, Nep' e'ellä ääntelevät, Eelläpä helähtelevät Tietä kirkkahan tulijan, Matkoa ison jumalan; Se sun auttavi akasta, Päästävi pahan parista; Sill' on ankarat aseensa, Väkevät varustimensa, Tappara tuliteräinen, Kalpa kaiken kunnollinen, Se on toivoa tukiva, Taivosista tänne tullut, Se on Luojan lähettämä, Valon valvova isäntä, Kahleihen kolistelija, Koston kultainen kuningas! Siitäp' on apu sinulle, Turva kaiketi tukeva. Älä itke, armas impi, Älä, vaivainen, valita, Mi lepo itkusta sulle, Mikä kyynelten kylystä!