Part 7

Se olkoon sillä aina työ, Nyt mestari sen siksi lyö. Maast' ylhäällä se riippukohon Kumussa sini-taivahan, Ja ukon kanssa kaikukohon Se läsnä tähtimaailman; Se sieltä ääni ihmisille, Kut maassa täällä matavat, Ja oppi olkoon syntisille, Ett' luojoansa muistavat. Tuo vakaisia virkkakohon Ja pyhiä sen vaskisuu, Ja hetket lyöden lausukohon Kuink' armon aika karkoittuu. Se vaiheist' onnen vankukohon, Vaikk' itse ompi tunnoton, Ja kumeasti kaikukohon Maanmatkaajitten kohtaloon. Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt, Jo kohta hiljenevi taas, Se neuvokoon: kuin pysyväistä Ei ole luotu maailmaan.

Nuorin vahvoin nostakatte Kellomme nyt kuopastaan, Äänten maahan auttakatte, Ylös taivaan ilmahan. Nosta, nostakaa! Jo se kohoaa! Riemun kaupungille kantaa, _Rauhast'_ ensi äänen antaa.

VII.

Porthanin kuvapatsaan paljastettua.

(9 p. Syyskuuta v. 1864.)

Olettenhan nähneet, näätte nytkin, Syksyn tullen, lehden kellastuen, Koska päiväkulta poikkenevi Poies Pohjan puolelta ja valtaa Perimään palaavat yö ja talvi, Kuinka luonto lapsukaisiansa Utarilla ruokkii uhkuvilla: Elon kultaa pellot pöllyävät, Puut ja pensahat ne painumassa Ovat maahan marjakuormistansa; Ladot, aitat täytyy ahtamalla Maan ja meren riistan rikkautta, Sekä maanmies mielin tyytyväisin Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.

Tämänlainen runsas, täyteläinen, Hedelmällinen ja viljanraskas, Suomen tiedonnälkää sammuttava, Ol' sen miehen elinkerran syksy, Jonka muodon, vaskehen valetun, Tässä nyt näemme edessämme.

Louhi, vanha Väinölän vihaaja, -- Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena, Muinaisia tarkoin muisteleva, Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen Hänet kaiken kansansa keralla Raskaasen unehen uuvuttanut, Salaisesti silloin Sammon vienyt, -- Hänp' ol' kostanut Kalevalalle, Nukuksihin kansan nuudutellut: Vierastapa täytyi sen totella, Vierasta ja vierahan lakia, Vierain kielin kirjoitettua ja Vierain kielin hälle lausuttua; Vieras vieri päällä niinkuin kerma, Herana vaan kansa alla hautui; Sävyä ja kieltä Suomalaisen Ei niit' oppihuoneissa osattu, Eikä koskaan kouluissa kysytty; Vilun varjossa ne värjöttivät, Sydänmailla synkeill' asuivat, Savutuvissa vaan tuhraeli, -- Niinkuin kurja orpo lapsipuoli, Isintimän valtaan joutuneena, Pimeissä piilee soppiloissa, Vaikka kaikki kartano ja karja Oman on vanhempansa vaivannäkö.

Sinua, Porthani, Suomen kieli Kiittää arvohonsa auttamasta! Sin' otit tuon orvon lapsintiman, Korjasit pois kaihosta sijasta, Poveasi vasten painallutit, Vaivaista poloista vaaliellen, Sinä oksat karsit, tien osotit, Miltä puolen polvi uusi vasta Löytävä ol' Suomen kansan kehdon, Sinä tutkit tarkalla älyllä Niitä Luojan luomia lakia, Joita myöten Suomen kieli kulkee Niinkuin virran hohtava hopea Polvitellen reunojansa myöten. Sinäpä sukelsit virran alle, Aarteen löysit sieltä simpsukoita, Joista Kalevala, Kanteletar Kudottihin sitte Suomen kielen Tukevaksi turva-, taikavyöksi.

Hajallaan ja kaikki hämmentynnä Oli Suomen kansan aikakirjat, Niinkuin rauneikko raivaamaton, Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä Telmäessään louhenlohkareilla, -- Mitä matkamiesi muukalainen Taukoo kummastellen katsomahan. Tietäjän ikuisen into liikkui Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit, Hajaltansa louhet liikahtivat, Muotojen mukahan järjestyivät, Hiitten hirmurauneikko rakentui Suomen aiantieto-temppeliksi.

Ja mi mies ja mikä miehenkunto Sinussa on silmiemme eessä! Kokonansa mies, mies kerrallansa! Jok' ei joutavia jaaritellut, Alennellut toisten ansioita, Rahan ei ajellut aartehia, Eikä herkkupöytiä himonnut Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut, Eikä kultatähtiä tapaillut, Huojunut ei joukon huudannasta, Kumarrellut päivän kuulumille. Vakavana seisoi vaan kuin vuori, Jonka juurta, runkoa, sydäntä Rautasuonet sitkeet kiertelevät, Vaan sen huippu horjumattomana Pilvein yltä välkyttää valoa; Sumut sinne, saastaiset ja summat, Eivät pääse häntä peittämähän, Juuritse vaan nöyrästi matavat Ja sen kirkkautta kiihoittavat!

Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis Jouda eikä joudu unhotuksiin. Vaivasi se Louhen vallan murti, Suomen kansan henkihin herätti, Oli uuden aian aamurusko, Uuden paljoa paremman aian.

Tämä aika, meidän aaveksima, Ole ei kuvitus Kaukomielen, Eikä piile pilvien takana; Syntynyt se on ja syntymässä Suomen kelpo poikien povissa, Sydämissä Suomen neitosien. -- Niinkuin säen, pilvistä pudonnut, Sadettenkin alla sammumatta Kytemistään korvessa kytevi, Salaisesti sammalikon alla Kulkee mättähästä mättähäsen Puiden juuret poltellen, ja viimein Ilmivalkeahan leimahtavi, Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi, Yli maan ja taivaan liekki läikkyy, Salon hongat maahan horjahtavat, Kumohonpa kaatuu korpikuuset; -- Tällä lailla Suomen Suomalaisuus Sydämestä syttyy sydämehen, Mielestä menevi toiseen mieleen, Kunne yksi toivo, yksi tunne Sydämessä kaiken kansan sykkää, Tuntehesta työksi muutaksen ja Ajan tullen, hetken jouduttua, Tuhoellen turhan vastustuksen Edestänsä esteet raivajavi.

Silloinpa tuo kurja Kullervoinen Vierahan ja viekkahan emännän Kivin-leivottuhun leipähän ei Perittyä veistään viillä poikki. Ei enämpi silloin Suomalainen Sivistyksen syrjäisen nisiä Ottolapsen almuna imeksi, Eikä tiedon tähkä-jättehiä Loisen lailla taikka mökkiläisen Poime muukalaisen peltomaalta. Omin kuokin käy hän kaivamahan Hautaa vanhan Antero Vipusen; Omin kielin syntyjä syviä, Saadut mahtipontisen povesta, Kaiken ihmiskunnan ihmetellä Ilomielin ilmoille levittää; Runolan rakentaa suomalaisen, Jossa Suomen suuret laulumiehet, Väinämöisen vöihin vyöteltyinä, Näillä Suomen soivilla sanoilla Sulokanteleita soittelevat!

Silloinp' ei enämpi kielikahle Kammeltele suuta Suomalaisen, Kaksikielisyys ei kansallemme Luuta myöten leikkele ei liha'an Haavaa haitallista, vaarallista, Johon riettaat hetken herhiläiset Munia munivat myrkkyisiä. Yksi kieli, Väinön kieli silloin Sitelevi kaikki Suomalaiset Auran rannoilt' aikain armahilta Lapin raukoille rajoille asti, Sekä valtaistuimen valosta Nokisille nuotioille saakka. Yksi mieli silloin yhdistävi Henget, keskenään nyt kiistäväiset, Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, Sopusointuisaksi Suomenmaaksi, Jossa oikeus kansaa ohjelevi, Vapautta laki vartioivi!

Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille Filosofian Majistereille.

I.

Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin, Nyt Suomen suureen oppisalihin! Tääll' on jo sija suotu sinullenkin, Vaikk' ennen vieras, outo olitkin, On suotu sija yksin arvoin ollas Kuin Muusain mainioiden muinaisten, Ja istua sä täällä saat Shaskespearen Ja Danten, Göthen runotarten luo.

Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään! Sä tosin tottunut et seuroihin, Joiss' askeleet on määrin mittailtavat, Ja sanat, taitavasti tasoitut, On kullanvaalla varoin punnittavat, Ja puku höll' ei ole muiden mukainen. Sä olet maalta, maalla kasvaellut, Maankanteletta hiljaa soitellen: Siell' ihaillut maailman ihanuutta Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi Taas hetken halaa Hämärikkää neittään, Suut' antaa punastuin ja pakenee; Tai hongikossa kankaan Kaiutarta Huudellut, kiusannut ja kuunnellut; Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut, Kuun loistain, mesinukka-nurmilla; Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa Pimennoiss' ollut piiloisillakin; Myös rannall' istunut ja ihmetellyt, Kuin Sotkottaret kultakammoillaan Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa, On hivuksia taiten hiipoineet.

Tään verta on vaan oppia sinulla, Tään verta vaan ja tämänkaltaista. Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit Nuo suuret virret Väinämöisestä Ja Sammon synnynnän ja sortumisen; Myös lauloit Lemminkäisen äidistä Nuo lempeät ja liikuttavat laulut, Ja kohtalot sä kerroit kauheat Kalervon sankarpoian Kullervoisen: Ja lauloitpa sä kanteleellasi Tuon "isättömän pirtin pimeyden" Ja "sulholtansa heitetyn" suruja Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen Ja "surujansa sukittelijan", Ja monta muuta laulua murehen; Sydämen särjetyn ja suruisen Salaisimmatkin, syvimmätkin Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.

Nää on sun suuret lauluansiosi; Niit' oudoksua kyll' Apollo tais, Ja Helikonin immet ehk' ei ensin Säveltäs synkkää tainneet tajuta. Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus, Se ijäinen ja oikea, on yks', Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen, Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen Sen sädestys käy eri karvoin silmään; Ja Suomen virret voivat viehättää Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel Ei ole lyyra, torvi huilu ei.

Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi, Ja käy vaan sisään, Suomen runotar! Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura, Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan Sinua vielä talon tyttäreksi. Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään! Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat, Ja ystäväsi nuoret, innokkaat, Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla, Ihaillen ottavat sun vastahan.

Franzénin runotar ja Runebergin, Jotk' ennen tääll' on emännöinehet Ja sua tänne kauan odotelleet, Sun siirtyäkses heidän sijaansa, Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa, Vaikk' et sä lapsi heille olekaan; Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla, Yks' suru myhähtääpi suiltanne, Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne, Yks' lempi mieliänne lämmittää. He ottavat sun lauluoppihinsa, Sä heille istu jalkain juurehen, Ja kuuntele ja ota oppiakses -- Sull' on viel' oppimista paljonkin! Sun virtes vanhat eivät aina vastaa Tään uuden aian tointa, toiveita; Jo uusin kielin laajennella täytyy Tuo kanteleesi viisikielinen, Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna Tään polven iloille ja suruille; Sun Europalt' on oppi ottaminen, Jos elämähän Europassa jäät; Sen tapoihin sun taipuasi täytyy Ja laulus, täällä alkamasikin, Jos mieli mielet viehätellä, Sun täällä soveltaa sen soittimiin.

Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret, Franzénin, Runebergin runotar, Ne voivat näitä sulle neuvoella, Ne näitä neuvoa ja muutakin. Sä kieles vaaraa ällös varaelko! He eivät laulamasta kielelläs Sun kiellä, vaikka itse vierahalla Kielellä sua oppiin ohjaavat. Vieraallako? Ei niinkään vierahalla! Sit' on jo kauan täällä tunnettu, Ja tullaan vielä kauan tuntemahan; Sit' olet oppimahan osaunut, Ja onnekses sen saitkin opituksi, Juur onnekses ja tueks', turvakses.

Kas surkeoita sukulaisiamme, Kas Voguuleja ja Votjaakkeja Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa, Joidenka heimos Suomen kansa on: He ovat omaa kieltään käyttää saaneet Ja ominaisuuttansa muutakin: Ei vieras ennen heille tungetellut Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan; Ja minkä saaliin näin he saavuttivat? Juur ominainen heillä raakuuskin On vallalla ja paksuks' pinttynynnä Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois! He pakanoina istuvat pimeinä, Tai lunastuksen lempisanoma On niin vaan käynyt heidän mielihinsä, Kuin päivän valoa käy kirkasta Hämärä haimi silmään sokealle. Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen He valon vaaroja kyll' eivät tunne, Vaan eivät valon virvoitustakaan; Ei taiteen lahjat lohduttele heitä, Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä He myrisevät mieletöintä, minkä Suu sattumoilta saapi sanaksi. Ja pian pilautuu ja mätäneepi -- Ja on jo pilaunut ja mädännyt -- Se oma kielikin, kuin lammin vesi, Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.

Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin, Jos onni ei ois toisin ohjaillut. Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa Tuoll' idän alla alkoi ikäväks' Jo käydä, mieli maata, maailmata Sen teki kauempana katsomaan. Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki, -- Saloja, sammalsoita samoten Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen Laps' inehmoisen ollut ääntänyt, Ei kirveen kolke koskaan kuulununna -- Siks' kunnes koitti hälle silmähän Ja mielen ilahdutti, ihastutti Germanian maailmasta valon koi.

Ja siitä päivin sinnepäin on silmät Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy, Sen lämmintä ja loisto' isoten. Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa, Vaan orjankahlettenpa kanssa ei; Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä, Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen Nyt järjestellä ihmiskunnaksi. Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot, Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan, Nyt alkoi kaupunkiakin kohota, Varoja koonnuttain, ja kauppamies, Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä, Nyt skandinavilaisten lakien Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla Jo Suomenlahta mielin purjehti. Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa Ja vaaroilla ja vetten vieremin Puujumalallensa pakana lausi, Kiviä kumartain ja kantoja, Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa, Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!

Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi, Ja siitä syntyi taimi, taimesta Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä. Tää kyllä maistuu vielä vieraalta: Vaan lajin kerran maassa omass' ollen Se meidän maan makuiseks' muunnaksen; Kuin meidän virrat kyllin vettelevät Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä Saa kyllin lämmittää sen lehviä, Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.

Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin, Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet, Suloisin Suomen sanoin painetahan Jo Suomen nuorukaisten kulmille. Ja opinaika Suomen runottaren Jo silloin täysi on ja ohitse, Ja Suomen kieli silloin sujuvammin Ja somemmin soi suusta laulajan, Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat: _Täss' emäntän' on Suomen runotar._

II.

Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa, Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa; Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn, Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.

Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen, Leveten se lempeästi hautain päälle veresten Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa -- -- Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!

Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee, Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee, Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!

Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan, Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan; Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii: Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.

Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin, Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin: Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.

Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin; Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa.

Elämä nyt etehenne antinensa aukenee, Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee; Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan, Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan.

Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte; Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa.

Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi: Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi, Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion.

Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa, Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa, Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa, Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa!

* * *

Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa. Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan: Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan!

Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi, Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi; Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja: Muruja on elon onni, suurin osa suruja!

Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen, Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti: Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi?

Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen; Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen! Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta; Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta!

Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar, Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar: Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään; Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään!

Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan: Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa; Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä, Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä.

Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi, Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi; Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö, Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö;

Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi, Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi, Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks' Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'.

Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys; Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys; Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään, Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään!

Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen, Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen;

Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin! Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa. Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa!

Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais! Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais, Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen!

Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus', Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen, Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen!

Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus; Menestys ja onni eivät taida häntä turmella, Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella.

III.

O isänmaa, sä kultainen ja kallis! Sä mainesi ja mantereinesi, Ja lakines ja kaikin laitoksines, Ja uskoines ja äitinkielines, Kuin oma äiti armas, armahampi Sä mielest' olet miehen vapahan!

Sun päältäs rasitusta poistaaksensa Tuo Ruomin kelpo poika Curtius -- Ei auta muu! -- Manalan auenneesen Kitahan syöksi nuoren itsensä.

Sun vapauttas varjellaksensapa Leonidaskin päänsä seppelöi Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen Rivihin vihoillisen verrattoman Ja kaatui itse kaikin miehineen.

Sun valtas suojana, sun sortajatas Ja vihamiestäs voittaaksensapa Borckhusen, uros uljas suomalainen, Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä; Ilolla, isänmaa, sun edestäsi Mies mieheltä ain' asti viimeiseen He kamppailit, hän Karjalaisinensa, Ja tervehtivät Tuonen tyttäret Myhäillen morsiamikseen ja käärein Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8]

Som' on ja suloinen sotahan kuolla, Ja kaunis kuolla miekankalskeesen, Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen, Ja miekkas torjuu sortajata pois: O, ihana ja ilonkin väärti On kuolo kuolla edest' isänmaan!

Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks' On elämä sen etuin etehen: Sen elämä, ken työssä ahkeroipi, Lakia, lempeyttä noudattaa, Velvollisuuksiansa täyttäessään Ei katso puolelle, ei toiselle, Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu, Mi totuus on ja kohtuus, oikeus; Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle Maan, kansan saa, on kaikki hävittää, Vaan alkaa uudellensa hankkimahan, Mink' otti onnettuus ja kohtalo, Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta Ja mielenmukaisinta hedelmää, Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen, Mi saada mahdollist' on milloinkin.