Part 3
Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.
Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti ammottavan sylkyaukon.
* * * * *
Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty, uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.
Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona, savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä olevaan pihlajaterttuun.
— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla, Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä niin paljo kummitellut aikoinaan!
Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä Storössä sitten oli kummitellut.
Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä, jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko, jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin, palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille, mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.
Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä, kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta, kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut! Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!
Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella, olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan. Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.
Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista miettiväisemmiltä.
— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan, katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse. Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni, koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua sanaakaan.
Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.
Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi seinän takana... ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa... Fransilja katsoo silmät kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin. Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa», saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.
Sinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.
* * * * *
Kuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen ratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa ja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä. Kirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen suuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä tämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa, Hambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa tarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka varmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä terveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet silmiin.
Kun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin ja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin avioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja Apelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet kirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien soitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä kuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka pienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa. Silloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut kuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja laski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta hänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se tiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat töyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät valkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta kutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa lähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli saatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun pitkän talven ja suolasilakan jälkeen.
Mäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää saadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.
IV.
Hauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa enemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa ja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa laulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä, väliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan. Merellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten kylpylakanoita.
Häät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet silakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas viulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana, istunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja konjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle, Frans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet morsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä polskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa tahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja joka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.
Fanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut näyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.
Häiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä. Fransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa kesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja kuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa pitkin... Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei saanut enää hamettaan kiinni.
Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.
Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille. Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.
Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:
— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!
Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen, suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!
Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle tuvan lattiaa.
— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.
KALLE-KUSTAAN TUPA
Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.
Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!
Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.
Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei tullut.
Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä. Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille suuren vasullisen syötävää... Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi avoveteen...
Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.
Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina siitä uutistuvasta... Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän itsekin, kun heille vastasi ja lasketti... niin, eikö hän taaskin ollut lasketellut liikoja... kehunut, houkkio.
Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen ajatuksiaan.
Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.
Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko hän sittekin vain kerskuri tomppeli... Tähän asti hän oli uskonut onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase, hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni... Hän oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä vuotta... neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa ja luottamuksessa.
Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka selkäänkin, vaikka Sipirja.
Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen, Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen... oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän, Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta — ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi! Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora... Kun ei köyhällä ole muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.
Mutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut hänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja kylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain pitkään ja surullisesti... Se oli Tallskärin Patu.
Kalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän kalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen saakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa. He olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva, oli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella kädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä milloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala paratkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi» — mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin paraskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle muistoksi Storön räätälistä, joka hukkui... kuulutuksiinpano-matkallaan kuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut räätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää... Oli sen laita miten tahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai kaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan, nimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin, sai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin pojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän muisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä oli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä ja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän tappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea pipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä hyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi... Se oli kuin joku syntinen halu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.
Sitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä Hambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo aikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia Hänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari nousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten herännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin ja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt niin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja tulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että Hamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta ja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden kolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi usein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään paljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.
Riidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin tanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli oli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi lähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä kohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän välilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen, kutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli laihaa.
Pahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja alkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta rohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.
He olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima tuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli äkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti perässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä istuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin helpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä, niin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi: hän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään niin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin rakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi hänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska! Olisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin vasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei tuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta! Se on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren suojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut Kalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja lopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin kuin rääsy ja sinne hän nukahti.
Kotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä seuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti Storöhön.
Sitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin, Aspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö, silmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein hauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten kanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa vormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne ajat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!