Part 2

Fransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä pitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli lähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa avaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei näkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.

Hamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti haihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin kalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa. Hän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän kujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.

Kerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen veroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa ja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli illalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän paikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin kanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen että joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti hän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä merestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin kulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi kannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.

— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.

— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.

— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan kaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.

No mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui veneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja alkoi sillä huimia Boströmiä korville.

Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. — Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta. Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen venerannassa, lopetti Hamberg.

Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä, sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti hän lakaisi lattiaa.

Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä. Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana ja synkkänä rantoihin.

Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja peruuttivat peltikukkoa katolla.

Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli mielessään hyvää kirvestä.

Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.

Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin vuoteen luo.

Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.

Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven. Kello löi juuri kolme.

Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta, muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman, tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta, sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.

Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen Skytteskäristä.

* * * * *

Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.

Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän. Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden. Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä ei päässyt. Talvi oli tullut.

Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä, tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva, kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja takissa oli koketit ja kamyyrit.

Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.

Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään, huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.

— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.

— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen kanssa.

Fanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle hamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut vartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä oli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut jotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut villityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta siitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun hän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan tapahtua, ei koskaan, ei koskaan!

Hamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on silavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja sitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien jättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut kärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi! Lopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin kattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä oli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä, muistellessa sitä jättiläissikaa.

Emil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee Hamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu teurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil kahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas täyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy vihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on kookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat raskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän välttää katsomasta.

Kun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut ensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:

— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.

Fransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil tuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas, punnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.

— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään kannattaa?

Fransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että sillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja tähtää sen hylkeeseen.

Joku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee varovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten mielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.

Ei hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.

Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!

Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella, jossa ei ole muuta seuraa kuin... kuin...

Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.

Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.

— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!

Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.

— Emil, tule tänne!

Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen, perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg hänelle vastaan:

— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes vihillä omissa housuissasi!

Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille mennessään.

Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.

— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla... alkoi Fanny uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät. Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa...

Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii aukaista suunsakin:

— Isä kulta, kuinka isä voi...

Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:

— _Sinä!_ Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä vuotta tallettanut palkkaasi!

Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta» punaisine kaulanauhoineen.

Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa kaupunkiin, on hän saanut _sen_ puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.

Siihen _toiseen_ asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa. Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille, joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut siinä vieressä astioita pesemässä.

Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä silmänsä rastaanpesään.

— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme. Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee — ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos... Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet tullakseen.

Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn. Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:

— Minkätähden te kiusaatte minua!

Ja nyyhkytysten välistä:

— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää...

Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten. Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt täytyi tästä tulla muutos!

Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.

Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän tytön suullaan sängyssä.

— Fransilja, mikä sinun on?

Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:

— Fransilja!

Nyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.

— Mitäs me heistä, Fransilja!

Ja kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:

— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei koskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat puhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän kertoi Fannyn uhkauksista.

— Vai holhoukseen!

Hamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.

— Ehkä Emilin hoitolapseksi!

Nyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat pellinnokkaan.

— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä täällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!... Mutta panes, Fransilja, perunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän lisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!

III.

Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat... pakkanen kiristyi, lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki, mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.

Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin, mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että patterin sisässä kyti jotain elämää.

Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi härmäisellä jäällä.

Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.

Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.

Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli. Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään. »Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»

— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli herrassöötinki heille laukassut!

Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja vävylle.

Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.

He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa, suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää — tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.

Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.

— Kas pahusta!

Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.

— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!

Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi. Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.