Part 4

Ja sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle kalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa, mutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena oli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä pyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa... Onni ei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut — silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta hyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää vankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti tulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän voisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan hökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta ja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.

Neljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan kotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei puhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa perustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä hänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa tuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia ikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän ei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen salmen ja toi aina kaupungista viinaa.

Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.

— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään. Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!

Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi...

Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat hirret ja muut tarpeet... Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen. Ja jos ei sitäkään... ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella koko kesän... Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan potkaiseekin!

Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä, kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!

Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.

Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä. Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!

Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön kuusien takaa.

Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle viinatuulelleen vaikka yritti.

Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa. Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun. Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä...

Oli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä astui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se näytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja oli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren tuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään ja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran nyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään perunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin rouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja tuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut hylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.

Kun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti kunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi, veti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa uutisrakennukselle.

Aavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen mustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili kädellään... Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama! Kivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli yhdessä kohden jo lahonvika!...

Silloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään... ei koskaan hän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa! Kaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski kirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se alushirteen vai seinään vai kiveen.

Kuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka riehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.

MESTARIVARAS

Kun lounaistuulella nousee Skoglannin vesiltä aavalle merelle ja on päässyt Husön reimarin tasalle, jonka itäpuolella kyömyselkäinen laine ilmaisee Pirunkiven kätköpaikan, alkaa Husön ja Ormgrundin välistä punertaa kalastajatupa eräällä rantakalliolla. Kun viimeisellä luovilla laskee Husön ohi, aukee karien välistä tyyni sisäsatama veneineen, ranta-aittoineen, verkkosalkoineen. Lampaat, jotka ovat Ormgrundin puolella suolaheinää syömässä, kokoontuvat tavallisesti ulkonokkaan purjehtijaa katsomaan, vesikarilla tiirat nousevat pesiltään vauhkoina ilmaan kuullessaan veneenkeulan kohinan ja kirkuvat siipien varassa kunnes vene on kadonnut nokan taakse. Mutta tuvan ikkunanpielestä tähtää ohipurjehtijaa usein musta, ilkeästi tuikkiva silmä.

Tämä on Husön Vesterbergin eli Varas-Vesterbergin koti, vaikka siinä nyt asuvat mestarivarkaan jälkeläiset toisessa ja kolmannessa polvessa.

Entiseen aikaan oli puheentapana että siinä talossa elettiin toisten leivillä ja varastetuilla siankinkuilla ja että Husön hevonen ja lehmät syötettiin varastetuilla heinillä ja tupa lämmitettiin varastetuilla haloilla. Ja Vesterbergillä oli jo puolet ikäänsä ollut saaristolaisten kesken nimenä Varas-Vesterberg, vaikkei sitä saanut sanoa hänelle vasten naamaa, kun todistukset näet puuttuivat. Sillä Vesterberg oli mestari peittämään jälkensä ja pitämään varansa niin että hän pääsi livahtamaan joka kiikistä kuin kettu. Häissä ja hautajaisissa hän istui täytenä miehenä Kalle Krokströmin ja Hambergin rinnalla ja kilisti partaansa pyyhkien heidän kanssaan, niinkuin ei koskaan olisi kajonnut heidän tavaraansa. Mutta toisten sisuksissa kierteli kiukku ja posket alkoivat usein elää.

Naapurit häntä pelkäsivät kuin ruttoa. Jos Vesterberg oli saaressa, ei saanut olla varma mistään, ja sillä aikaa kun hän oli tuvassa siirrettiin usein omat veneet syrjemmälle ettei niistä katoaisi köysiä ja ankkureita. Vanhalla Hambergilla oli tapana äännähtää verkkokuteensa takaa, kun hän ikkunasta näki Husön mustan tamman talvitiellä:

— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!

Ja muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse semmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.

Hänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui tarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa, sillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten rikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä kyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin sievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian palkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat, joita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari Rosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle keksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen harpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen kohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään todistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet oli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat kulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön susi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi Vesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä kaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut herännyt synnintuntoon.

Toisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista lukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin päästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan ilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut nähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari todistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa mittaa uusiin saappaisiin.

Loppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin luo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja suurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli ollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.

— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt, jolloin toinen oli pala suussa tokassut: "Kun hyvin syöttää niin hyvää saa!" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan julkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin ruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli sanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:

— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!

Jolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan eikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja toisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä se jäi.

Vesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä niksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat suun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista. Mustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.

Eräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan silmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas kala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista päin vetäen suurta heinäkuormaa.

— Hoi Vesterberg, varhainpa sinä olet liikkeellä ollut, huusi Hamberg miehelle, joka pysytteli kuormansa suojassa. — Mistäs heinät ovat?

— Kaupungin torilta, vastasi Vesterberg rykäisten rohkeasti, mutta Hamberg nauroi partaansa liikkuessaan keväisellä hangella, joka häikäisi silmiä. Vesterbergin kuormaan oli ahdettu irtoheiniä suoraan ladosta, jotavastoin torilla myydään niputtain! Se kettu ymmärsi palata retkiltään kaupungin kautta, jolloin kaikki mitä kuormassa oli, kävi ostoksista! Vaan eipäs ymmärtänyt aina pitää varansa puheissaan!

Toisen kerran oli Vesterbergin naapuri Husössa, Mattson, jonka kanssa hänellä oli yhteinen navetta ja kahtia-jaettu lato sen edessä, poikennut Krokholmiin ja kertonut kuinka hänen akkansa oli aamulla, navettaan mennessään, nähnyt köydenpään longertavan esiin heinien alta, Vesterbergin puolella. Akkapas ei malttanut olla kiskaisematta köydestä, jolloin heinistä ilmestyi julma leipäkimppu. Varmaankin satakaksikymmentä leipää hän oli laskenut ja oikeita suuren talon leipiä olivat olleetkin! Ja sen tiesi ettei niistä rahaa oltu maksettu!

Poika Frans tuli isäänsä sekä ulkomuodossa että kaikessa muussakin, sanoivat ihmiset. Hän oli tämän oikea käsi, joka ei tiennyt mitä vasen teki. Fransin toimesta paloi Husössä tuli silloin kun Vesterberg oli öisin liikkeellä — että muka oltiin kotona! — ja Fransin avulla hän saattoi toimia yht’aikaa kahdella taholla, siten sekoittaen jälkensä.

Vaikka Vesterberg oli mestari ammatissaan ja oli osannut livahtaa monesta vaarasta, sai kun saikin hän lopulta selkänahallaan maksaa julkeutensa. Tarina siitä elää vielä vanhan polven muistona saaristossa.

Skoglannin Rosenberg oli pannut toimeen perunannostotalkoot, joihin väkeä oli saapunut salmen takaa Krokholmista ja Aspöstä Emil Andreas molempine poikineen. Oli ollut semmoinen sinisenkorkea syyspäivä, jolloin kurjet oikaisevat etelään, halki saariston, ja puolukan toinenkin kylki kypsyy.

Silloin siinä peltoa kuokkiessaan oli vanha Hamberg saanut käteensä oudon perunan. Se oli näköjään kuin ihminen ja vähän puuttui ettei sillä ollut silmät ja korvatkin oikealla kohdallaan. Kun Ulla toi sahtia talkooväelle ja istuttiin pientareella, kulki peruna kädestä käteen ihmeteltävänä ja lopuksi leikkasi Hamberg puukollaan siihen puumerkkinsä arvellen että semmoinen kummitus sietää tulla merkityksi. Peruna joutui muiden joukkoon kellariin ja hyvä vuosi oli sillä kertaa ollutkin. Mutta muutama viikko senjälkeen katosi Rosenbergiltä viisi tynnyriä niitä samoja perunoita.

Ukko Rosenberg oli kitsas ja tarkka mies ja kaikista Vesterbergin naapureista se, jolta tämä oli vähimmin saanut kähvelletyksi. Nyt hän suuttui perinjuurin, haetti vallesmannin ja lähti Husöhön Hän oli vakuutettu siitä, että tämä oli Vesterbergin työtä.

— Vai minulta, perkele, aiot ottaa talviperunasi! hän huusi. — Tule heti avaamaan kuoppasi!

Vesterberg tuli teeskennellen täydellistä tietämättömyyttä. Hän oli viime viikolla »ostanut» perunoita eräältä ohipurjehtivalta Kirkkonummen mieheltä. Kuoppaansa hän ei peljännyt näyttää vaikka tuomarille ja esivallalle, jos niikseen tuli! Hän valaisi lyhdyllään siellä olevaa perunaläjää, vaan kovaksi onneksi keksi Rosenberg siitä heti sen ihmisperunan.

— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg hyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi perunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin mukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin todistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi Vesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä apuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi poika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs lautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene takaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi, kun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin raipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi kopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.

Kaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä. Vesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan rangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi aikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni käsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi väkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa puuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin alas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa oli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.

— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku katselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.

— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan ole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka Vesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.

Mutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun kepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.

Tämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut tapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään, jotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon ja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin kalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen höyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu heräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein kaapparinloppu.

Laiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki itämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet sitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla lounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja laivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet ja käänsivät keulan merelle.

— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa tulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!

Voitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas merelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä kohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä raivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä laivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.

Ruuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen rusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin olisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia viinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat isä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään, jossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse edeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston ympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti veneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti hänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä. Fransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans oli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle. Ja jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.

Poika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi asemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas selkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri kohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine, kourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen vaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.

Aamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät kajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi Vesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty, pääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi isänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen koommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.

USKOVAISIA

Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa pidellen ja puhui itkevällä äänellä.

Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:

— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti, mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä. Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!

Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli hän vaipunut syvään uneen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.

Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!

Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.

Kenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli ajautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan tahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti antaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan kerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt rantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja siitä itäisille vesille.

Pojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt joukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi oikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta. Pian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää kohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja oksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän pitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta pisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun alahangan varpelaita tulee korjattavaksi!

— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka innoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.

— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä puutavaran kulkua.