Part 5
Talvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee vastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.
"Ptruu, hevonen. Päivää!"
"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin hevosin."
"Sulhasiinpa vain."
"Vaiko vain! Milloin niitä häitä saadaan?"
"Tiedä, saadaanko ollenkaan."
"Älä nyt."
"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako meikäläisen mennäkään."
"Kannattaa sekä mennä että vaikka tuoda tullessansa."
"Nähdäänpä sitten. Terve vaan."
"Hyvästi. Onneksi olkoon."
Viheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko tämä huudettu Suontaa vain olikin. _Vain_. Laaja, matala ja harmajan ja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne niin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön puolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku renkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan asiaan kuuluvana.
"Älkää panko sitä talliin", sanoo hän. "Palaan aivan pian takaisin."
Äänessäkin on jotakin kilahdusta Saaresta.
* * * * *
"Niin, sitten minulla olisi vähän kahdenkeskistä Heikille."
Näin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat nyökäyttävät päitään, niinkuin että "niin ainakin, arvaahan sen, toimitelkaa te vaan asioitanne". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa selvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt tulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja puhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa aikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin kirkkaalta taivaalta:
"Ajattelinkin, että eiköhän olisi paras siirtää kaikkea hiukan tuonnemmaksi."
Hän oli nauttinut nähdessään, miten muut silminnähtävästi säikähtivät, tulivat totisiksi ja miten Suontaan ukon ohuet huulet mutruilivat, kun hän mielessään sorvaili jonkunlaista selitystä, tietysti mahdollisimman kömpelöä. Helmi oli siristänyt silmiään ja katsellut ukkoa pitkään ja äänettömästi. Se katse olisi voinut hyvin merkitä: Mitä sinä äijä siinä oikein tahdot, mitä sinä siinä vikiset ja mitä sinä rupeat pilaamaan asioita.
Tunnelma oli kieltämättä ollut nolo ja kiusallinen, ja talon tytär oli kiukusta punainen katsellessaan isäänsä! Mutta se oli sentään tasoittunut ja nyt Helmi istui kahden Heikin kanssa.
"Niin se nyt sitten on, Heikki", aloitti hän.
Poika säikähti ja astui askelen lähemmäksi.
"Mitä sinä tarkoitat", kuiskasi hän, "mikä on ja miten?"
Helmi laski irti hänen kätensä ja työnsi hänet luotaan.
"Istu nyt rauhassa ja kuuntele äläkä menetä malttiasi."
Mutta Suontaan poika käy yhä hätääntyneemmäksi eikä aiokaan istua.
"Sano nyt", änkyttää hän, "et suinkaan sinä tahdo... tahdo eroa..."
Helmin täytyy naurahtaa.
"En tiedä", vastaa hän, "mutten tiedä myöskään, tuleeko häistä mitään."
"No — sano!"
"Sinun pitäisi itse arvailla."
"Voi, kuule, en minä osaa, en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vaikka mikä olisi, niin minä en päästä sinua."
"Minä olen raskaana."
Poika katsoo häneen hetkisen silmät seisoen ja ilmeettömänä. Mutta sitten hän heittäytyy tytön kaulaan, suutelee häntä ja puristaa häntä itseänsä vasten.
"Rakas, rakas", hokee hän, "nyt minä uskon..."
"Oletko hullu", sanoo Helmi, yrittäen irtautua. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Tarkoitan? Sitä, että nyt varmasti uskon, että olet minun."
"Etkö sitä sitten ennen ole uskonut?"
"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta niin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa."
"Miten sinusta siltä on tuntunut?"
"Selitä sinä, en tiedä", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti: "Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä."
Helmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on mennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta. Mutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin, nousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään, mutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa itseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.
Ensi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä olkapäätään vasten.
"Huolinhan minä", kuiskaa hän, "mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme voi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?"
"Lähdetään vihille vaikka tästä paikasta."
"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on mentävä."
* * * * *
Eivät tiedä Suontaan asujamet, varmuuttako Helmin käynti jätti vaiko epävarmuutta, eivät tiedä vielä, mutta pian he saavat sen tietää.
Taivas on korkea ja sininen, kun Heikki ajelee Helmin hevosta Saareen päin, ja tähdet vilkkuvat kirkkaina ja ystävällisinä.
"Jos jollekin vääryys tapahtuu", ajattelee Helmi, "niin Heikille tapahtuu verrattomasti suurempi vääryys. Voi taivas, millä minä voin sen edes joskus korvata."
Ja hän purskahtaa itkuun.
Mutta Suontaan Heikki käsittää väärin hänen itkunsa syyt, soimaa itseään ja kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.
"Älähän nyt", kokee hän lohduttaa, "älä itke nyt. Kyllä tästä tulee hyvä."
Kun tulet alkavat vilkkua Saaresta, nousee hän reestä.
"Älä nyt vaan ajattele tyhmyyksiä", sanoo hän jäähyväisiksi. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan ja järjestän asian."
* * * * *
Kun Helmi tulee kotiinsa, menee hän suoraan äitinsä kamariin.
"Menemme Heikin kanssa lähiaikoina vihille", sanoo hän tylysti.
Äiti ei käänny häneen päinkään, katselee vain johonkin pisteeseen vastapäisellä seinällä.
"Niin ettette puuhaile mitään häitä", jatkaa tytär samaan tapaan kuin äskenkin.
Saaren emäntä ei vieläkään vastaa mitään. Huulet vain vetäytyvät tiukemmin kiinni.
"Kuuluttamisestakin on jo huoli pidetty", lopettaa Helmi ja kääntyy lähteäkseen.
Nyt Saaren emäntä rävähdyttää silmäluomiaan.
"Vai huoli se sinut", sanoo hän. "Minusta nähden ei olisi ollut väliä, vaikka olisit tehnyt lapsesi yksin."
"Miten niin?" kysyy Helmi kuivasti.
"Eikös sen isäkin ollut yksin tehty?"
"Ei", vastaa tytär hyvin sävyisästi. "Kaksihan sellaisiin hommiin aina tarvitaan. Pitäisihän äidin se tietää."
Kääntää selkänsä ja menee
XX
Pitäjäläiset ovat odotelleet häitä, joita Saaressa kuuluu valmistellun, mutta niitä ei kuulukaan. Sensijaan saavat he jonakin päivänä tietää, että Saaren tytär ja Suontaan poika ovat hiljaisuudessa pistääntyneet vihillä ja että Suontaan Heikki on muuttanut Saareen.
Yleinen ällistys. Mitä tämä nyt on ja mitä siinä on takana? Pitäjän isännät ja emännät heräävät kuin unesta ja hierovat silmiään.
Vihdoin saadaan selvityskin, Helmin asiat eivät ole oikein mallillaan.
Ällistys kasvaa yhä suuremmaksi. Siitäpä asiasta ei ole halaistua tavua kuulunut ja mahtaneeko siinä edes olla perääkään. Helmi! Joka aina on ollut vähin niinkuin enkelin kuva.
Mutta — ja nyt puheen sävy muuttuu — joskin nyt näin on käynyt, niin kylläpähän Heikin niinkuin Helminkin kunnia näkyy sen kestäneen. Itse ovat saaneet vastata ja hyvin ovat näyttäneet asiansa järjestäneen. Vaikka eihän sitä, sen puolesta, mitenkään olisi uskonut...
* * * * *
Tällaisina saapuvat puheet Helmin korviin. Ei hän niistä välitä, tiesihän hän, että puhumaan tultaisiin. Hän vain odottaa joka hermollaan, eikö puheisiin ala sekaantua muuta, mutta mitään ei kuulu.
Joulu on jo mennyt vanhoine tunnelmineen ja päivät alkavat valjeta. Miten tämä joulun aika oikein on mennyt, sitä ei Helmi voi käsittää, jos hän sitä oikein muistaakaan. Jotakin siinä on ollut vanhaa, turvallista ja kodikasta, mutta siihen oli koko ajan sekaantunut aavistusta peloittavasta, joka armottomana pilkisti esiin alkavien arkien takaa. Ei mitään tietoa Nikulta. Helmi melkein iloitsi ajatuksesta, että Niku ehkä muiden takia jo oli hänet unohtanut. Niin olisi helpompi ja paras. Mutta ehkä isä oli vain yksinkertaisesti kortin tai kirjeen hävittänyt. Sillä Niku ei voinut häntä unohtaa, hän vain teki työtä ja uurasti. Suuri rakkaus ei puhkea valitteleviksi sanoiksi. Jos sen on kärsittävä, niin se kärsii hiljaisesti.
Saaren Helmi havahtuu. Mitä hän nyt tässä taas istuu mietiskelemässä.
Heikki tulla tömistelee sisälle suurine saappaineen ja tyytyväisine, vilpittömine kasvoineen. Mutta ovelta hän jo kääntyy takaisin ja palaa uudelleen porstuaan harjaamaan pois liiat lumet. Hänen liikkumis- ja esiintymistavassaan on itsetietoisuutta ja varmuutta, niinkuin hän aina olisi ollut talossa, eikä Helmi saata olla sitä itsekseen ihailematta. Vaan kun ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla, tunkeutuu hänen mieleensä, karkoittaa hän sen väkivoimalla pois. Jotakin hän silloin menettää itsestään, mutta sen kai onkin mentävä.
Ei hän myöskään rupea muistelemaan, kuinka tämä muutos on tapahtunut. Ja mitä muistelemista siinä onkaan: hän oli siihen jo ennakolta niin väkevästi totuttautunut ja se oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta, aivan kuin unta nähden. Hän seisoo rinnakkain Heikin kanssa papin virkahuoneessa. Ulkona on jo hämärä ja hämärä on huonekin, lämmin, pehmoinen ja hämärä. Siinä tulevat sitten sisään papin rouva, vanhahko, pyöreä nainen, ja hänen hiljainen, vanha renkinsä. Yhä vaan hiljaisempaa ja hämärämpää. Helmi pelkää itsekseen, että jokohan se sytyttää valot, mutta pappi siinä vain kävelee muutaman kerran edes takaisin, sanoo harvakseen jonkun hiljaisen sanan, joka hukkuu nurkkien pimeyteen, pysähtyy lopuksi heidän eteensä ja huokaa: "Niin no..." Siten se käy, hiljaa, niinkuin varkain, hän vastaa jotakin tahdottomasti ja koneellisesti, ja kun tullaan ulos, ollaan vihitty aviopari.
Sen kummempaa ei ollut kotonakaan. Isä istuu tavallisella paikallaan ja panee lehden sivuun, kun he tulevat. Juodaan kuppi kahvia niinkuin ainakin, kun tullaan kauempaa, ja Heikki valmistautuu lähtemään kotiinsa. Saattaahan hän huomenna tulla hakemaan Helmin. "Niin sitten."
Mutta Saaren Juhani miettii. "Minnepä tästä enää lähdet", sanoo hän,... "tarvitaan kyllä tässäkin."
Enempää hän ei sanonut ja siihen se sai jäädä. Eikä Saaren isäntä millään tavalla sanomiaan perustellut. Hän muuttaa emännän kanssa eteläpäätyyn, siellä on kolme kamaria, jotka sopivat aivan parahiksi. Tässä jää tilaa yllin kyllin. "Joo, niin se on. Hyvää yötä." Niin alkavat päivät kulua. Heti huomenista saa Suontaan Heikki seurata mukana ja käydä töihin. On ihmeellistä, miten ihminen näin yhtäkkiä voikin perehtyä ventovieraaseen paikkaan. Vaikka onhan kyllä niin, että paikkahan se on Suontaakin. Ehkäpä perehtyminen ja sitä seuraava toiminta onkin veressä.
Emännän puheille ei Saaren isäntä tytärtään eikä vävyään vie.
"Kun se nyt kävi noin", sanoo hän ja katselee muualle.
Hän puristaa tapansa mukaan huulensa yhteen, mutta Helmiä vihlaisee, kun hän näkee, miten Heikki syyllisyydentuntoisena punastuu ja miten hän on aikeissa sanoa jotakin, muttei saa sanaa suuhunsa. Vasta isän mentyä Heikki kuin vihoissaan itselleen mutisee:
"Kyllä se olikin kurjaa, ettei sitä ajoissa huomattu."
Ja Helmi kuulee tämän, mutta hän ei anna kasvojensa värähtää eikä päästä kyyneleitä silmiinsä, ennenkuin Heikkikin on ulkosalla. Hän vain huokaa, mutta se huokaus tulee raskaasta rinnasta ja on aitoa. Ah, kunpa senkin oppisi hillitsemään ja oppisi pian!
Kuitenkin Helmin on tavattava äitinsä ja hän on siihen tapaamiseen valmistautunutkin. Miksikä enää paaduttaa itseänsä, on vain nöyryydellä ja tyynesti otettava vastaan se, minkä on ansainnutkin. Sieltä voi tulla tylyä ja ankaraa, mutta mitä sieltä muuta voisikaan tulla. Äiti on ankara ja äiti on rehellinen, mutta suurinta onnettomuutta hän tuskin kykenee tekemään vielä suuremmaksi. Ei suinkaan hän suin päin syökse tytärtään turmioon ja häpeään. Helmi pysähtyy tähän ja puree hampaansa yhteen.
Silloin hän näkeekin äitinsä edessään. Hän on menossa sisähuoneisiin, mutta toisen kamarin ovella hän peräytyy. Ne kasvot, jotka häneen katsovat, kellertävät ja kalpeat, ovat äidin kasvot eivätkä kuitenkaan hänen. "Tule sisään vaan!" kuuluu ääni sanovan. Mutta Helmi ei liikahda paikaltaan. Ääni on matala ja masentunut ja tulee kuin maan alta. Silmät, jotka häneen katsovat ovat menettäneet välkkeensä ja niistä katselee vain autius ja väsymys. Käsi lepää valkeana ja verettömänä tuolin käsinojalla. "Tulin tähän hiukan istahtamaan", sanoo äiti taas hiljaisesti, "ainainen makaaminenkin väsyttää. Älä ollenkaan pelkää, vaan tule peremmälle."
Ja kun tytär astuu lähemmäksi, sivelee äiti hänen käsivarttaan ja sanoo hellästi:
"Tyttö-parka, tyttö-parka!"
Ei muuta.
"Mitä sinä nyyhkit?" kysyy Heikki tuvassa.
"Minä tapasin äidin", vastaa Helmi.
"Yhä vain julmistunut? Kyllä se oli surkeaa..."
Mutta Helmi ei vastaa, vaan vaipuu yhä hillittömämpään itkuun. Kun hän viimein nostaa katseensa, on miehenkin silmissä vesiä.
Tämä kaikki on jo takanapäin, tosin vielä aivan lähellä, mutta yhä hän vain istuu tässä ja ajattelee sitä ja muutakin — häntä, joka on kaukana. Kirjoissa puhutaan, että voidaan vetää paksu, musta viiva menneen yli. Eikö hän voi sitä tehdä? Joskus tuntuu, niinkuin hän olisi sen tehnyt, yhtä usein, ettei voi sitä tehdä. Olihan hänelläkin omatunto ja ilman sitäkin, olihan hän rakastanut.
Heikki on jo tarkastanut, ettei tuvassa ole väkeä ja kaatanut itselleen kahvia.
"Helmi", sanoo hän sitten, istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen kuullut, että monet ovat miettimällä tulleet hulluiksi."
"Mutta enhän minä miettinyt. Istuin tässä vain ja odottelin sinua."
"Istuit vain ja odottelit minua!" kertasi mies melkein äkäisesti. "Sinä olisit voinut puuhata jotakin pientä sen ohessa. Monella on suurempi suru kuin sinulla, jolla ei oikeastaan enää olekaan mitään surua, eikä heidänkään sovi ruveta sitä hautomaan. Sitä tehdessään he kuolisivat nälkään. Joo, mutta kun he tekevät työtä, niin surukin lieventyy."
"Puhutko tätä itsestäsi vai ovatko muut sen sinulle sanoneet?"
"En minä tiedä, mutta pirukaan ei saa tehtyä tekemättömäksi ja kyllä elämä lopultakin on otettava sellaisenaan."
Mutta hän lievensi heti sanojensa vaikutusta, tarttui vaimoaan vyötäisiin ja kuiskasi hellästi toruen:
"Istut siinä silmät haileina ja joskus vetisteletkin. Ei sellainen sovi. Ison talon emäntä. Saattavat piiatkin pian nähdä."
XXI
Päivät ovat Helmille vaikeimmat. Askareet antavat tilaa ajatuksille ja on aikoja, jolloin hän ei voi ajatuksiaan käskeä. Silloin hänestä tuntuu kuin väki katselisi häntä erikoisella tavalla, hän säikkyy ja luulee nurkista huonon omantunnon katselevan itseään. Mutta on toisia aikoja, pitkiäkin, jolloin uhma palaa entistäkin jäykempänä. Niinkuin kerrankin, kun hän kuulee Suontaan äijän oven takana vinkuvan jollekin toiselle vieraalle, jonka kanssa ovat sattumalta jääneet kahden:
"Se pelkäsi, se meidän poika, vuosikausia, että saako se tätä emäntäänsä vai eikö saa... Minä vain kiusasin ja yllytin, että kyllä sinä kans olet mies, sinäkin... Vaan näkyy se poika osaavan asiansa järjestää niin, että saakin..."
"Voi, hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "kyllä tunnut olevan hyvä sinäkin."
Eikä hän voi olla avaamatta ovea. "Kyllä se niin on, appi-parka", sanoo hän rauhallisesti, "ettei niistä teidän Heikin hommista olisi mitään tullut. _Minä_ sen otin ja sillä hyvä."
Helmi nauttii äärettömästi nähdessään Suontaan ukon siinä istuvan häkeltyneenä ja kuin nuijalla päähän lyötynä.
"Äitiisi tullut, näemmä", yrittää hän kääntää leikiksi, "oven takana leikkipuheita kuuntelet."
"Minä kai saan omassa kodissani olla oven edessä tai takana. Tämä ei ole Suontaa."
Suontaan ukko hätääntyy silminnähtävästi. Hän ei enää yritäkään mitään. Hän lähtee käydä köpittämään niinkuin on huvikseen tullutkin, ja vasta myöhemmin Helmi huomaa, että olisihan hänet voinut kyydityttääkin Suontaahan.
Tällaiset puuskat pitävät jonkun aikaa pään pystyssä, mutta pian on kaikki taas entisellään.
Mutta vaikka Helmin unen laita on niin ja näin, ovat yöt kuitenkin rauhallisimmat. Ajatukset tosin harhailevat omia teitään ja pelko ja vavistuskin värisyttävät ruumista. Mutta Heikin selän takana on lämmin ja turvallinen olla niinkuin olisi kaukana kaikkien ulottuvilta. Iltaisin, maata mentyä, Heikki vielä lueskelee sanomalehtiä. Hän nostaa pöytälampun viereensä tuolille, kääntyy kyljelleen ja lehti alkaa rapista hänen käsissään.
"Luenko mä sulle jotakin ääneen?"
"Anna olla. Lue vaan itse."
Joskus Helmi menee puoliuneen ennenkuin Heikki alkaa nukkua. Kun hän havahtuu, on huoneessa jo pimeää. Toinen hengittää rauhallisesti ja raskaasti ja liikahtelee unissaan, sanoo välistä jonkun katkonaisen sanankin. Helmi ei voi olla tunnustelematta hänen kasvojaan ja Heikki herää.
"No, mitä sinä?" kysyy hän unissaan.
"En mitään, minä vain valvon."
"Ummista silmäsi ja nuku."
"Kun ei nukuta."
"Hm."
Mies nukahtaa taas. Ihosta huokuu lämpöä ja omituinen lemu. Helmi tulee ajatelleeksi, että ne kai ne juuri ovatkin, jotka tuovat tuon turvallisuudentunteen, melkein onnea lähentelevän. Ja hän makaa taas pitkät kotvat katsellen ikkunaverhon läpi kuvastuvan kuutamon leikkiä vastapäisellä seinällä.
Rakastaako hän Heikkiä vai rakastuuko hän häneen vähitellen, mutta varmasti. Helmi ei uskalla tätä asiaa ajatella. Toiset kasvot, eri näköiset, mutta yhtä luotettavat, astuvat silloin rinnalle ja hän alkaa vavista. Mutta hän oppii päivä päivältä yhä enemmän mieheensä luottamaan, ja kun hän on poissa, tuntee hän itsensä turvattomaksi ja yksinäiseksi ja kaipaa häntä.
Vaan entä jos Heikki saa tietää ja kun hän saa tietää...
Helmin täytyy pimeässäkin sulkea silmänsä eikä hän pääse mielikuvansa loppuun. Hän painautuu kuin turvaa etsien mieheensä kiinni. Silloin hän tulee ajatelleeksi, että kaikki lopuksi on Jumalan kädessä ja ettei hän ole muuta kuin suuri ja kauhistuttava syntinen, joka ei uskalla rikostansa tunnustaa, vaan päivä päivältä paaduttaa itsensä.
Ja sillä hetkellä hän miestään kohden tuntee tunteen, jossa on rakkauttakin, mutta enemmän sentään kunnioitusta.
XXII
Nikolai kirjoittaa aivan yksinkertaisesti, että nyt on koti kunnossa ja rahaakin on sikäli säästössä, ettei ensi hädässä tule pulaa. Eihän se koti tietenkään niin erinomainen ole, jollaiseen Helmi on tottunut, mutta kyllä siinä reilusti asuu. Sitten hän kysyy, miksei Helmi ole pitkiin aikoihin kirjoittanut, — vaikka ehkä niin onkin ollut parempi. Mutta viisainta on, ettei Helmi nyt vastaa ollenkaan, vaan lähtee liikkeelle, keritäänhän sitten puhella asioista, jotka ovat menneet. Nythän, Nikun laskujen mukaan, alkaa Helmin aikakin jo olla käsissä. Lopussa Niku valittaa, että Helmi näin on saanut odotella, mutta hyvä on, että viimeinkin päästään yhteen, ettei enää tarvitse olla peloissaan ja epävarmuudessa eikä enää koskaan erota.
* * * * *
Sellainen oli kirje, jotenkin lyhyt ja sanoiltaan vähäinen.
Maa viheriöitsee jo, koivut ovat hiirenkorvalla ja väki kevättöissä. Aurinko paistaa kirkkaana ja keltaisena ja äsken kulki Heikki pihan ylitse jyvämakasiiniin antamaan rengeille siemeniä.
Avara tupa on hulveillaan valoa ja tomuhiutaleet karkeloivat auringon valossa. Hiillos pesässä on hiipumassa, sekin pitäisi saada palamaan, mutta joku piioista tullee pian.
Helmi, Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, istuu pöydänpäärahilla kädet sylissään. Ja käsissä on eloton kirje, jossa puolitoista sivua on täynnä suuria, mustia kirjaimia. Eivätkö nuo, nuo samanlaiset ja saman käden piirtelemät kirjeet ennen uhkuneet valoa, lämpöä ja rakkautta. Nyt ne ovat siinä mustina, totisina ja vaativina. Aivan niinkuin jokaisen kirjaimen takaa tuijottelisi silmä, kysyvä, vaativa ja uhkaava silmä.
Suontaan Heikin emäntä tahtoisi laskea kirjeen kokoon, mutta käsi ei halua tehdä tehtäväänsä. Ja silmät tuijottavat herkeämättä kankeita, totisia rivejä.
"Voi, Nikolai, voi..."
Ei hän nyyhkytä eikä edes huokaile, hän vain luulee niin. Hän vain katselee kirjaimia, joiden takaa ruskeat, uhkaavat silmät kalpeitten kasvojen keskeltä iskeytyvät häneen.
Mies on rakastanut ja tehnyt työtä, hänen vartensa on ehkä käynyt kumaraksi ja hänen hiuksensa harvenneet. Ja hän on uskonut ja luottanut itseensä ja Helmiin. Yötkin on hän muuttanut päiviksi, jotta Helmin olisi hyvä ja jotta Helmi tulisi onnelliseksi. Mies on pitänyt lupauksensa, nyt olisi sitä myöten valmista. Lähde! Ei mitään eleitä, ei mitään vetoomisia, — näin minä nyt vain olen koettanut laittaa. Autereiset, onnelliset päivät ovat takana, niin myös lemmenkuumat yöt, joita silloin seurasi kaihoisa, itkettävä aamu. Niin, ja mies on lupauksensa täyttänyt, täsmälleen niinkuin pitikin. Hän, Helmi, on myöskin vannonut jotakin.
"Voi, Niku... rakas, näin sen nyt piti käydä..."
Mutta Helmi ei sano mitään, ei hiiskahdakaan, ja jos niin olisikin, niin kuka häntä voisi kuulla. Ja jos kuulisikin, niin entäpä sitten, — hän, kaksinkertainen valapatto... Kuinka yksinkertaista sentään, kun nyt jälkeenpäin kuvittelee, olisi ollut pitää sanansa.
Ruskeat silmät kirjainten takana kadottavat surunvoittoisuutensa, kysymys ja sitä seuraava uhkaus tulevat yhä pelottavammiksi.
"Nikolai, Nikolai, minä olin huono ihminen ja minä pelkäsin... Anna anteeksi..."
Kirkastuuko tuo katse, tuleeko se lähemmäksi.
"Ei, Helmi, et sinä niin huono ollut, olit vain heikko ja pelkäsit liiaksi... Katso, minä tulen ja vien sinut mukanani..."
Helmin silmäluomet värähtävät. Hyvä Jumala, ei, se ei saa tapahtua, ei vaikka kuolema tulisi. Viimeinen villitys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Ei kukaan takaa, vaikka veri vuotaisi, viaton veri.
Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, vavahtaa ja ikäänkuin herää: eikö olisi parasta, että hän katoaisi, menisi pois...
"Niin, helvettiin jo ajoissa, varmuuden vuoksi..."
Kuka puhui? Ei kukaan. Äänestä kuulosti kuin olisi se ollut äidin ääni, mutta hän on toisessa päässä rakennusta, ei pääse liikkumaankaan.
Ei helvettiin, ei...
* * * * *
Aurinko paistaa heleästi, lintujen laulu soi, ulkona on kevät. Puheen sorinaa kuuluu pihamaalta, joku helistelee avaimia.
Ja pitkät hetket kuluvat.
Katsovatko nuo silmät taas häneen kysyvästi, kiiruhtavasti ja rakastavasti.
Nikolai, älä katso enää. Kuulun sinulle enkä voi kuulua. Unohda ja ellet voi unohtaa, niin opi vihaamaan. Sinä kärsisit meistä kuitenkin vähimmän. Ja sitäpaitsi sinä olet mies.
Ettetkö voi vihata? Ah, minä en ole sinun rakkautesi arvoinen enkä muidenkaan. Sinä teet minulle suurimman palveluksen, jos vihaat minua, minun on silloin helpompi.
Ettetkö voi! Katso, piruhan minussa asuu ja minä voin opettaa sinut vihaamaankin. Näin vain!
Ja Helmi kirjoittaa Sarkan Nikolaille näin:
"Hyvä Niku!
Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.
Nyt, Niku, nyt on elämäsi reilu ja vapaa. Unohda tai vihaa, se on paras, mitä voit Helmillesi tehdä ja Helmi kiittää sinua siitä haudassaankin."
Suontaan Heikin emäntä on entisessä yliskamarissaan. Ei hän muista, miten hän sinne on tullut eikä sitäkään, missä välissä hän on saanut kirjeensä kirjoitetuksi.
Niin kuluu pitkiä hetkiä tiedottomuudessa, kunnes hän herää lattialta.
XXIII
Saaren rakennus on tosin tilava ja laaja, ääni ei suljettujen ovien takaa kantaudu talon keskustasta päätyihin, mutta siitä huolimatta liikutaan talossa hiiviskellen ja varpaillaan. Huoneet on pesty ja puhdistettu, ilmassa on lysoolin- tai karboolin hajua.
"Kuinka siellä nyt on?" kysyy Saaren vanhaemäntä mieheltään.
"Hyvin, hyvin kai siinä lopuksi käy", vastaa isäntä. "Niin se ainakin sanoi, tohtori."
Saaren vanhaemäntä nousisi kovin kernaasti tytärtään katsomaan, muttei pääse vuoteeltaan. Hän huokaa hiljaa ja ristii kätensä. Viimein hän kysyy:
"Mitä luulet ihmisten sanovan?"
"Mistä?"
"Tästä kun se tuli näin aikaisin."
Isäntä sytytti piippunsa ja mietti hetken.
"Sitäkö se sitten ihmisiin kuuluu", vastasi hän vihdoin.
Niinkuin ei kuulukaan. Ei ole heiltä pyytämistä ellei antamistakaan. Hoidelkoot he vain omat asiansa.