Part 4

Se onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä, suutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen tapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain syrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat asiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika Suontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.

"Sinä et tule katumaan, Helmi", kuiskaa poika, "minä teen sinut onnelliseksi, vaikka mikä olisi..."

"Vaikkako mikä olisi!" keskeyttää Helmi tyynesti ja soinnuttomasti.

"Vaikka mikä olisi ja teen vaikka väkisin."

"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä muistutan sinua siitä joskus."

"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut, vuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko..."

Toisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika tietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja harkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot Sarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.

"Kuulehan nyt, poika", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi. "Miten sinä aiot päästä täältä pois?"

"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna hevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan."

Helmi hymähti.

"Tarkoitatko, ettei sen poismenon kanssa niin väliä olekaan?" kysyi hän.

Poika lensi punaiseksi.

"En", vastasi hän. "Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi pyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni."

Helmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi kammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.

"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä", puhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen katseensa pois. "Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi, että menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata lattialla rauhallisesti?"

"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi sellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä."

"Sinä et voi mennä sen syyn takia, josta jo kerroin."

Suontaan pojan posket hehkuivat ja silmät olivat kuin verhon takana.

"Kyllä minä koetan", kuiskasi hän, "mutta anna kun suutelen sinua ensin."

"No, suutele, mutta käännä sitten selkäsi, että saan riisuutua."

* * * * *

Lamppu sammuu, tunnit alkavat kulua. Helmin ajatus valvoo, mutta ruumis ja hermot ovat kuin turruksissa. Ah, ei uskalla ajatellakaan sitä, mitä tahtoisi. Tämä on kauheata.

"Helmi", kuuluu kuiskaus lattialta.

Mutta Helmi ei vastaa ja aikoja kuluu, jolloin kuuluu vain kahden ihmisen hengitys.

"Helmi", kuuluu uudelleen, "nukutko sinä."

Saaren Helmi painaa luomensa lujemmin kiinni ja kääntää kylkeään.

"Saanko minä tulla luoksesi?"

Ei vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen päässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän tuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka peitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee liikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman äänensä:

"Hyvä Luoja, Heikki, mitä sinä oikein teet?"

Mutta minkä pitää tapahtua, se tapahtuu.

Vasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja hänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:

"Tiedätkös, mitä teit?"

Suontaan Heikki on kalpea ja totinen eikä hän voi muuta kuin sopertaa:

"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä sinun."

Vaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee suonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.

Mutta mitä hän itkee, — sen tietää vain hän itse.

XV

Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen käskee.

Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!

Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja ja alakuloinen.

Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin, takanahan onkin valvottu yö.

Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.

Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.

Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti pois. Näinpähän on tahdottukin.

"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät kelpaisi paremmankaan näköisinä."

Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää? Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.

Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.

Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa, ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut: huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt, mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.

Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!

Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet pysähdyttää.

"Minusta tuntui kuin joku olisi sieltä tullut aamuvarhaisella", sanoo hän.

Helmi punastuu korviaan myöten, mutta voittaa heti itsensä.

"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."

Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.

"Vai niin", virkahtaa hän sitten jääden odottamaan.

"Suontaan Heikki se oli. Tuli nousun aikana ja äsken lähti."

"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen häntä ilahduttaisi.

"Kävi kysymässä, että saako hän tulla isänsä kanssa päivällä."

"Vai niin."

"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin eihän siinä muu auta."

Helmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi säpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.

"Ihmiseksi sinä synnyit", sanoo Saaren Juhani viimein, "ja ihmiseksi sinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin helvetistä."

XVI

Suontaan vanha isäntä on saita ja laiha ja saituuttaan kai hän onkin laiha. Hänen silmänsä ovat pienet ja tihruiset ja hänen äänensä kuin kitisevän saranan. Housujenkin takamustat hänellä aina riippuvat velttoina ja puku hänellä useimmiten on alapuolella keskinkertaista olevaa laatua, mutta silti hän tietää arvonsa ja tahtoo, että muutkin sen tietävät.

Mutta kun hän nyt harmajana syystalven päivänä ajelee poikansa kanssa kotiin Saaresta, on hän kuin puulla päähän lyöty eikä hänen ihmettelynsä löydä rajoja. Hän on odottanut pieniä kestejä, hymyileviä naamatauluja ja sen sellaista, mutta näin nyt on käynyt: Saaren Juhani on omissa puuhissaan eikä tule näkyviin ollenkaan ja morsian vastaa juuri ja juuri sen verran, mikä on välttämätöntä. Ainoa, joka näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta, on emäntä, mutta sekin on kai — kuka tietää — koko loppuiäkseen sänkyyn tuomittu.

Ei ota Suontaan isäntä tätä käsittääkseen. Hyvä, että tuli vaan asia myönteiseen suuntaan toimitetuksi.

"Ei näytty paljon merkitsevän", vikisee hän pojalleen. "Anna, jos olisi pitäjässä parempia ollut, niin ei muuta kuin ajele koreasti vain kotiisi, ajele pois!"

Poika ei nähtävästi kuuntele isänsä puhetta, murahtaa vain jotakin epäselvää niinkuin kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta.

"Minä jo mennessämme ajattelin", jatkaa äijä, "että puhun nyt koko asian valmiiksi loppuun asti..."

"No, tulihan se puhutuksi", tokaisee poika väliin.

"Tuli niinkuin tuli. Mutta minä ajattelin puhua niin, että sinä olisit päässyt Saareen kotivävyksi. Meillä kun on jo sellainen entuudestaan ja Saarikin alkaa jo tulla vanhaksi ja tarvitsee hyvinkin apulaisen..."

Pojan äänessä soi hieno iva, kun hän vastaa:

"Vai olitte te ajatellut niin pitkälle."

"Niinpä. Mutta menepä siinä juttelemaan, kun Saaren Juhani ei pidä sen vertaa arvossa, että tulisi näkyvillekään."

"Ajatteli kai", sanoo poika samaan tapaan kuin äsken, "että kahden kauppa, kolmannen korvapuusti."

Suontaan ukko ei pitkään aikaan vastannut mitään. Hänestä oli koko kohtelu Saaressa ollut ällistyttävää, tuskinpa, että juuri ja juuri vastata viitsittiin. Paitsi emäntä tietenkin, mutta sehän olikin aina ollut sellainen pitkälle ajatteleva ihminen. Mietteissään hän sivaltaa hevosta nopeampaan juoksuun rosoisella ja jäätyneellä, lumen hyvin vähän peittämällä tiellä.

Mutta isän puheet olivat saaneet pojan ajatukset käyntiin. Ne olivat uinuneet onnessaan viime tunnit, nyt ne heräsivät.

"Asia on niin", virkahti hän, "että jokainen nai itselleen. Kun minä menen naimisiin, niin otan vaimon itselleni enkä teille. Onko selvä?"

Ukko hellittää ohjaksia ja luo pienillä tihruisilla silmillään häneen kysyvän katseen: Mikä siihen nyt meni?

"Jos miniä on teille mieleinen", jatkoi poika, "niin sehän on sitä parempi asia. Mutta ellei sattuisi olemaan, niin sitä ei voitaisi auttaa."

"Häh! Mihin sinä oikein tähtäät? Kuka sen on sanonut, ettei Saaren Helmi olisi meille mieleinen."

"Siitähän juuri onkin kysymys ja minähän jo sanoin, että sitä parempi. Mutta mitä te siihen sitten sekoitatte kotivävyyttä ja sen sellaista!"

"No mutta saa kai sitä katsoa eteenpäin asioita."

"Saa kai, mutta minä katson nyt itse omat asiani."

"Katsot, mitä katsot", murahti ukko puoleksi itsekseen. "Nulikka olet niin ikäsi kuin järkesikin puolesta."

Poika kuuli kaiken, muttei ollut kuulevinaan, jatkoi vain kuin muina miehinä:

"Ellemme me Helmin kanssa mahdu Suontaahan, niin en minä rupea liioin tunkeilemaan Saareen. Ettäs sen jo valmiiksi tiedätte! Ellei kaksi tervettä, rakastavaista ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, elä missä maailman kolkassa tahansa, niin sepä sitten on ihme."

Tämä on Suontaan vanhalle, kitsaalle äijälle aivan uutta oppia eikä hän voi käsittää, mistä hänen poikansa on saanut sellaista päähänsä. Varmuuden vuoksi hän ohimennen kysäisee:

"Sinä meinaat, että olisit ottanut Helmin, vaikka se olisi ollut tyhjä kuin... kuin ravistunut saavi?"

"Niin."

95

Silloin vanha, laiha Suontaa tulee siihen johtopäätökseen, että tämä nyt sitten on sitä rakkautta. Ja hyvä on, että se osui Saaren Helmiin.

Miettiväinen hän on, kun hän kääntää hevosen taloon vievälle tielle.

XVII

Ei näy arkinen viihtyisyys menestyvän Saaren talossa. Ennen siellä aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan ja illan tullen jokainen meni tyytyväisenä levolle. Päivä toisensa jälkeen kului tasaisena ja rauhallisena.

Mutta entä nyt! Tytär on miehelle menemässä, ainoa tytär kaiken lisäksi, tuleva vävy on niitä mieluisimpia ja talossa pitäisi siis olla iloa ja touhua. Vaan sen sijaan on talon elämä kuin pysähtynyt ja asukkaista tuntuu ikäänkuin he vartioisivat toinen toistansa. Hiiviskellään, supatellaan, katsellaan toisiaan syrjäsilmällä ja ollaan kuin odotettaisiin jotakin ikävää.

Isäntä on aivan kuin hänellä ei olisi asian kanssa mitään tekemistä.

"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen", kertoo emäntä ja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä aikaa.

"Vai niin. Mitäs Helmi?"

"Lupasi", vastaa emäntä äänen kuvastaessa riemua.

"Vai niin."

Siihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei olisi tapahtunut.

Eikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on päinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan ollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä sana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä kihlautumista se sellainen on.

Muutamana päivänä sanoo Suontaan Heikki hänelle ujoisesti ja tapaillen:

"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä tulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi."

"Se on käsitettävää", vastasi Helmi hyvin arkisesti. "Teillähän on siellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana, tietenkin lupasit yrittää."

"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele minnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa tahansa."

Helmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole mitään huomannut, vaan jatkaa:

"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle kerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään ylläsi, niin... Mutta mikä sinun on?"

Saaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.

"Ei se mitään ollut", vastasi hän. "Minusta vain tuntui niin oudolta, että minua noin rakastat."

Ja hetken kuluttua hän lisää:

"Mene jo taas, Heikki. Olen todellakin hiukan huonovointinen."

Siltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää hän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja menee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta nyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.

Sellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on lamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän vähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä kostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee vuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki häntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän äänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden tapaista:

"Mitä siinä töllistelette? Kuolleistako luulitte minun nousseen?"

Välkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat hiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän kuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.

Vaan eräänä iltapäivänä käskee hän emäntäpiian mennä hakemaan taloon neulojan, Söterin Maijan ja hänelle jonkun avuksi. Alusta viikon jo saisivat tulla.

Humahdus käy läpi talon.

Näin siis Saaressa alettiin valmistella häitä.

XVIII

"Kun et sinä koskaan käy talossa", sanoo Heikin sisko kerran ollessaan Saaressa Helmin luona vieraisilla. "Lienetkö koskaan käynyt meillä."

"Olen toki, vaikka taitaa siitä olla aikoja."

"Kävisit nyt. Eikö se kuulu vähän niinkuin asiaankin."

Helmi hymähtää ja punastuu lievästi ja toinen käsittää sen väärin.

"Ei oikein tahdo olla aikaa", vastaa Helmi viivytellen, ja Heikin sisar nyökäyttää ymmärtävästi.

"Arvaa sen", nauraa hän.

Tosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin aikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan, hänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen tapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin itsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.

Mutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa kauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja tähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se on? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja kertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka riville, muttei sitä, mitä pitäisi.

"Ole kärsivällinen kanssani, rakas Niku. Ehkä kaikki muuttuu piankin."

Edellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on otettu ja se on peruuttamaton.

"Älä vastaa", lopettaa hän kirjeensä. "Se vain pahentaisi asemaani."

Kuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva. Vai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta. Helmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat ajatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii asiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä auttamassa.

Nytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen vain ja asia olisi selvä.

"Käy nyt katsomassa", nauraa Suontaan Heikin sisar, "että tiedät, minkälaiseen paikkaan joudut."

"Jos haluaisit niinkuin peräytyä", jatkaa hän sitten.

Helmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä on kysymys.

"Heikkihän voi tulla tänne", sanoo hän. "Suontaassa kai on isäntiä jo kaksittainkin."

Tulevan kälyn silmät välähtävät tyytyväisyydestä.

"Arveletko, että niin olisi parempi?" kysyy hän.

"Niin, en minä tiedä. Vaan ei kai teillä kolmea isäntää tarvita — eikä emäntää myöskään."

Tämän sai Suontaan Heikin sisar ottaa aivan miltä kannalta itse tahtoi. Helmiä tuskastutti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi käydä Suontaassa. Vaikka hän oli mennyt näin pitkälle, niin niin pitkälle hän ei kuitenkaan menisi: Suontaan seinätkin saastuisivat, jos hän astuisi niiden sisäpuolelle.

Mutta Heikin sisar on onnellinen. Hän nousee ja tekee lähtöä. Parempaa vaimoa ei hänen veljensä voisi saada, ei missään tapauksessa. Eikä hän voi olla sanomatta sitä Helmillekin.

Ja Helmin tekisi mieli taas itkeä tai — kirota. Mutta hän ei tee kumpaakaan. Hänen olentonsa vain kuin jäykistyy ja käy elottomaksi. Hän aikoo sanoa: "älä ennen aikaa kehu", muttei saa sanotuksi sitäkään.

Sulhasen sisar katsoo häneen ihmetellen.

"Älä nyt suotta sen asian kanssa itseäsi vaivaa", kehoittaa hän. "Miehelään sinä joka tapauksessa ennen pitkää olisit joutunut."

Mutta ne sanat eivät tehneet asiaa ollenkaan paremmaksi.

XIX

Kuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän aavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi, sitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain pieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain huomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä päämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan, sitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.

Mutta jotenkin seuraavasti on tapahtunut.

Saaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi ja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä tuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen pienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen ja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän karttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole kuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan kuulemaan jotakin asiaa.

Puolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän on menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään on harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti on päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen äitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu kirjekuori.

Helmi kirkaisee kauhusta.

"Antakaa sen olla", huutaa hän.

Joku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei säikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle ja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.

"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani", sanoo hän viimein koleasti, "mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi."

Helmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi tarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut polvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio, jota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.

"Te tiedätte kyllä", vastasi hän, "että vain teidän takianne olen uhrautunut."

Se oli enemmän särähdys kuin nauru, joka nyt pääsi Saaren emännältä.

"Uhrautunut!" toisti hän ja sitten taas: "Uhrautunut! Kuule, — sillekö sinä olet raskaana?"

Helmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: "Se ei kuulu teihin", tai: "Sama kenelle, itse saan siitä vastata." Mutta se olisi ollut melkein samaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut totuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja vastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa päätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.

"En", tulee huulilta hiljaa, mutta varmasti.

Vaan Saaren emäntä ei näy paljoa välittävän siitä, mitä tytär sanoo.

"Kaikkea minä uskoin", virkahtaa hän, "mutten minä sentään uskonut sinua huoraksi."

Maailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja polkaisee jalkaansa.

"Jumal'auta sentään!" huutaa hän vimmastuneena. "Pitäkää huoli omista synneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa."

* * * * *

Jotenkin tähän tapaan oli siis tapahtunut.

Oliko tämä sitten unta vai totta?

Totisinta totta se oli ollut. Kun hän virkosi, makasi hän suullaan lattialla. Äiti oli poissa, — kuinka hän oli päässyt? Ja tiesivätkö ihmiset alhaalla mitään! No niin, jos tiesivät, niin yhdentekevää.

Päivä tuntuu jo kallistuvan illaksi ja huoneessa hämärtää. Helmin ajatuksen juoksu on nyt tyyni ja kirkas. Hän tuntee miltei viihtyvänsä siinä suullaan lattialla ja kiinnittää huomionsa aivan toisarvoisiin asioihin. Kuinkahan kauan hän tässä oikein on mahtanut maata, kun jo alkaa hämärtää? Kas, miten matto vastaa lämpimältä, ennen hän ei sitä ole huomannut. Ja hän alkaa tarkastella maton väriä, sen loimia ja kuteita.

Raskaana, hän saa lapsen. Niin hän se sanoi ja niin se on, minne siitä pääsee. Sarkan Nikolaille hän saa lapsen ja Heikin kanssa hän menee naimisiin. Eikö se ole naurettavaa.

Eikös ulkona alakin jo tähdet kiilua? Nekin loistavat ja välkkyilevät, mutta eri tavalla kuin äidin silmät. Sillä niistä, äidin silmistä, katselee vain leppymätön tuomio, vaan tähdille on samantekevää, mitä me puuhailemme. Vaikkapa sitten tulisimme raskaiksikin ilman aviovuodetta. Taas paukahti pakkanen nurkissa. Ei, paras tästä on mennä levolle.

Sinä yönä Helmi nukkui raskaasti ja vavahtelematta.

Ja nyt hän on matkalla Suontaahan. Aamulla hän ei ollut asiaa ollenkaan ajatellutkaan, mutta nyt hän on jo matkalla. Hän meni vain tupaan ja sanoi ilman muuta:

"Valjastakaa hevonen."

"Jaha", vastaa penkillä istuva renki. "Pitäisikö lähteä kyytiin?"

"Ei. Minä ajan kyllä itse."

Kaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten ikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi oli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia paikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi antaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi niinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden. Niinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä päivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen. Terve vaan sitten kanssanne.

Ajatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän kiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, — mutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on senjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.