Part 3
Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä ruuanlaittopuuhissa.
"Miten niin, että Suontaahan?" kysyy Helmi välinpitämättömästi.
"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan."
"No jos tiedät jotakin, niin kerro!"
Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse karttaa puhujaa.
"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä katsomassa?"
"Heikkikö?"
"Heikkipä tietenkin. Enhän minä sitä heidän vävyään tarkoita."
"On tainnut käydä. Vaan en minä sitä ainakaan ole nähnyt."
"Ovatpa muut nähneet."
"Vai ovat."
"Joo. Isäsikin. Isäntä, tarkoitan."
"Oho."
"Vai ei Helmi sitä nähnyt!"
Emäntäpiika on pelkkänä kysymysmerkkinä.
"En. Mutta äänen minä kyllä kuulin — oven takaa."
Nyt ei emäntäpiian ällistys löydä rajaa.
"Ettäkö Helmi antoi Heikin kärvistellä oven takana! En usko korviani."
"Entäpä! Miksei kulje päivällä?"
"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?" kysyy emäntäpiika sitten veikeästi.
Helmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän katseen puhujaan.
"Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Kun kertovat Heikin käyneen kaupungissa. Eikö liene ollut kihlojen ostossa."
"Kihlojen ostossa!"
Saaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten hänen on pakko purskahtaa nauruun.
"Vai kihlojen ostossa!" toistaa hän. "Silläpä asialla kiirettä ja salaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään."
"Mutta", lisää hän sitten vakavammin, "jos hyvinkin lienee käynyt ostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa tavallisesti kuuluu tarvittavan."
Emäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä kysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki leikiksi.
"Kyllä Helmi osaa", sanoo hän, "mutta niinhän sanotaankin, että tyynessä vedessä isot kalat kutevat."
Helmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on, että puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.
"Ja kaikenlaisia arveluita sitä syntyykin...", jatkaa emäntäpiika topakasti.
"No?"
Helmi on pelkkänä korvana.
"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja muodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain on silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin olisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan..."
Helmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja kovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.
"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta tuntuu — yliolkaisesti.
"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."
Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.
"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin, kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli..."
"Mistä sen tiedät?"
"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin oikeassa."
"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin."
"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti... ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä takia se oikein lähti?"
"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.
"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna."
On kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa, ennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.
"Puhutteli", kertaa hän miettien. "Niin, — hän tiedusteli, olisinko minä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten."
Helmille on vaikea lausua edes Nikun nimeä vierasten kuullen.
"No kas siinä se nyt sitten oli." — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. "Ja juuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai alkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä."
"Eipä tietenkään."
"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi sattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet."
* * * * *
Lumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta ja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja pilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa, — ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli siitä tulee.
Vielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne ovat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa kirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman sitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä Jumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.
Entä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman tulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin ystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä, mutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi mahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät kuluvat.
Saaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa sen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi lähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan rakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.
XI
"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti."
Tällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että edessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut kirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen edessään levällään pöydällä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin ehdi eikä pystykään", luetaan siinä, "mutta tiedät, että teen kaiken, mitä voin."
Helmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua ja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa päänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren tyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.
"Kuitenkin", lukee hän edelleen, "jos sinun on siellä paha ja vaikea olla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei kaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin valmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että haluaisit tulla."
Aamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä nöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin tavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla..."
Hän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen on _pakko_ mennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä huomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua armoille.
Kenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan avannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi... Ei, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja myöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus astuu esiin.
Ja Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen sattuessa kohdella.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla..."
Jossakin yhteydessä isä oli kerran sanoa tokaissut aivan samaa.
"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä ansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja vaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta riippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään, katselitpa asioita miltä kannalta tahansa."
Eikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt, niin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.
Kirjeen lopussa oli vielä:
"Kun yhdessä on syntiä tehty, niin kaipa yhdessä on kärsittäväkin!"
* * * * *
Helmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on tummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy Saaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon likaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja metsän takana ylenevä kukkula.
Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä, kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta marraskuussa.
Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut pitää suutaan kiinni.
"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.
Kun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:
"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin."
Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.
Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut.
Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea itkuu.
"Yhdessä kärsittäväkin!"
Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen: kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta, lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin itsetiedottomasti kynään.
Hän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen. Mutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä toistaiseksi menee.
Kun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja kova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi nyyhkytyksiä.
XII
"No ei siitä Suontaan Heikistä sen koommin ole mitään kuulunut?"
Asia on nähtävästi Saaren emännän omallatunnolla ja hänen terävät silmänsä katsovat totisesti tyttäreen.
"Ei ole", vastaa Helmi hiljaisesti.
Äiti yrittää hymyillä.
"Jos sinä sen liiaksi peloitit", sanoo hän.
Helmikin koettaa naurahtaa.
"Ei miehen pitäisi vähistä säikähdellä, jos hänellä on vakaat aikomukset."
"Niin", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä, "onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin vain..."
Keskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä, että hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin ilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän pelkää.
"Sekö siellä luonasi on istuskellut?" tulee sitten äkkiarvaamatta.
Helmi säikähtää.
"Miten niin istuskellut?" kysyy hän, tuntien, että katse käy epävarmaksi.
"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?" tulee toistamiseen, näennäisen rauhallisesti.
Nyt Helmi tuntee, että hänen poskipäänsä kylmenevät.
"Kuka siellä olisi istuskellut", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen saattaisi sanoa: kärsimättömästi.
"Älä salaa, minä tiedän kyllä!"
Ei tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja ei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään pystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.
Saaren emäntä on hetkiseksi kiivastunut, nyt hän lauhtuu. Mutta hänen katseensa pysyy edelleenkin tutkivana. Huoneessa vallitsee raskas, painostava hiljaisuus.
Mitähän tässä oikein on tulossa. Äidin katse vetäytyy pois tyttärestä ja kasvot saavat miettivän, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Niin kuluu pitkiä hetkiä.
"Haepa minulle puhdas nenäliina tuolta kaapista, Helmi!"
Helmi rauhoittuu täydelleen. Se oli vain sitä tavallista. Ehkäpä tästä pian pääsee lähtemään.
Vaan kun hän palaa vastapäisellä seinällä olevan vaatekaapin luota, ei hän ole tuntea äitiään. Kellertävät kasvot ovat käyneet kaamean kalpeiksi, silmät palavat kuin tulen liekki, hän on noussut puoliväliin istualleen, ja suupielet nyähtelevät.
"Tyttö!" tulee käheästi ja raivokkaasti. "Sinun... nyt minä huomaan sen... sinun asiasi eivät ole oikealla tolalla."
Helmi kalpenee, alkaa vavista ja pysähtyy auki levitetty nenäliina kädessään keskelle lattiata.
"Mi... mitä te oikein tarkoitatte?" sopertaa hän.
"Mitäkö tarkoitan!"
Saaren emännän ääni on enemmän kihisemistä ja vinkumista kuin kiljahdusta.
"Mitäkö tarkoitan!" parkaisee hän toisen kerran. "Et kai sinä ole niin vastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi."
Tässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa, ennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.
"Se ei ole mahdollista", sanoo hän sitten kuiskaamalla.
"Mahdollista! Mutta kuka... kenelle...!"
Saaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut mielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, että _vielä_ on syrjäisen melkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa, mutta varmaa ja — totta epäluuloa.
"Sano minulle heti", huudahtaa äiti kiivaasti, "kenelle sinä... Voi taivas!"
"Te olette sairas, äiti", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen. "Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan."
"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja poliisia vielä lisäksi!"
Nyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset täplät.
"Joskin niin olisi", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, "niin minkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!"
"Sinä... ulos, mene paikalla tiehesi ja käske isäsi tänne!"
Helmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salin kautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa. Porstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo. Hän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.
* * * * *
Vasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen hermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.
Ei tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi yönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.
Mutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin kylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie asemalle on pitkä.
Erehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja taivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.
XIII
Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.
"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?"
Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.
"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."
Helmillä ei ole mitään vastattavaa.
"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?" kysyy isä vähän ajan kuluttua.
"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta... ja sitten käy niinkuin käy."
"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen keskuudessamme... Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä vastasit ynseästi."
"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä."
"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa hoitaja muualta."
Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain odotettava, mitä tulee.
Vihdoinkin:
"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."
Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.
"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."
Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat suoraan eteen.
"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein neuvottomasti.
"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin tavalla sovittaa."
"Niin, mutta miten?"
"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen puutetta puoleltasi."
Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.
"Oliko teillä puhetta siitä, siitä...?"
Helmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.
"Ei ollut", vastaa hän.
"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet."
Taas hän empii, ennenkuin jatkaa:
"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee, muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."
Painaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.
Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.
Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.
Näin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi. Tulkoon nyt, mitä tulee.
Aamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja väsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä niin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen kummeksien.
XIV
Saaren Helmi odottelee eikä hän itsekään tiedä, mitä hän odottelee, mutta jotakin vaan, joka pakosta on tuleva. Hänen hermonsa ovat paatuneet, hän on valmis vastaanottamaan mitä muuta tahansa kuin häpeän ja siihen kuuluvat ihmisten katseet. Sarkan Nikolaille on hän kirjoittanut, pyytänyt häntä olemaan työssä ja touhussa, mutta kirjoittamaan harvemmin. Kirjeet herättävät huomiota, oli hän sanonut. Eikö työ ole surun paras lääke? kysyi hän itseltään vaatiessaan Nikulta yhä enemmän ja enemmän työtä. Sillä jos Nikolai rakasti häntä niin, niinkuin hän uskoi, niin suuri oli se suru, joka oli Nikua kohtaava.
Mutta kun kerran Niku on ollut mies minut ottamaan, niin kai on mies jättämäänkin, ajattelee hän ja sydän tahtoo itkeä, mutta hän pakottaa silmänsä kyynelettömiksi.
Olenko minä hullu? kysyy hän itseltään viedessään kirjeen postiin ja toteaa tylysti:
En, vaan minuun on mennyt pahahenki, perkele.
Itse hän ei kuitenkaan niin ollut tahtonut. Hän oli tahtonut olla rehellinen ja hän oli tahtonut olla kokonainen, mutta hänen oli pidettävä kunniassa neljäs käsky eikä hän saanut ehdoin tahdoin saattaa äitiään hautaan.
Ja hän vartoo. Antaa nyt tulla.
* * * * *
Illat ovat pitkät ja ilmat käyvät yhä kylmemmiksi. Helmi istuu kamarissaan ja tulet uunissa ja lampussa palavat kauan. Eikö nyt jo ala olla maatamenon aika, lähimain.
Mutta portaissa kuuluu askelia, askelmat narisevat. Olisiko joku tytöistä tai isä? Vaan mitäpä he täältä hakisivat. Nyt koputetaan ovelle. Kukahan! Hän on ihmeellisesti vieraantunut entisistä tovereistaankin.
"Sisään!"
Ja sitten:
"Sinäkö siinä taas. Aina sinä osaat valita sellaiset merkilliset vierailu-ajat."
Valo huikaisee Suontaan Heikin silmiä.
"Anna anteeksi", pyytää hän, "en voinut olla enää tulematta."
"Olet sinäkin. Mutta istu nyt kiireimmäksi aikaa. Mitähän ihmiset oikein ajattelevat, kun tällaisella ajalla tulit?"
"Ei minua kukaan nähnyt. Olen jalkaisin liikkeellä ja kun näin valon kamaristasi ja vierasporstuan oven auki puikahdin sisälle kenenkään huomaamatta."
"Se on sisälle, mutta entä ulos."
Nuori mies painaa katseensa alas. Helmin mielikuva hänestä ei ole ollut erehdyttävä. Siinä on suoruutta, rehellisyyttä ja omalaatuisensa komeuttakin. Mutta... Helmi karkoittaa ajatuksen luotaan ja puree huultansa. Nyt Suontaan Heikki kohottaa katseensa ja katselee häntä rukoilevasti.
"Ja senkö asian takia sinä tulit?" kysyy Helmi hymyillen.
"Niin."
"Mutta etkö sinä, poika parka, käsitä, että maineeni kärsii tällaisesta. Ensin kolkuttelet aittani takana, niin että koko maailma saa sen tietää ja sitten hiiviskelet kamariini. Ei reilu kosiomies sillä tavalla kulje."
"Vaan enhän voi oriilla reippaasti ajella pihaan saamaan rukkasiakaan. Pitäähän minun toki saada edes aavistus siitä, mitä minulla on odotettavissa."
Helmi hymyilee ensi kerran pitkästä aikaa ja hänen hampaansa välkähtelevät lampunvalossa.
"Ahaa, sinä tarkoitat, että meidän sitä ennen täytyisi, niinkuin sanotaan, pitää seuraa."
"Ei", sanoo poika ujosti, "tahdoin vain saada selon siitä, huolitko minusta."
"Vai niin. Mutta tässä on kysymys muustakin asiasta: rakastatko minua."
"Olen sen jo kerran sinulle sanonut."
"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin sentapaista oven takaa."
Suontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja hänen silmänsä leimusivat.
"Älä tee pilkkaa, Helmi", huohotti hän, "sen takia, että olen ujo ja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut, minulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä, että voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan sinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan olen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon vieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi."
Helmi nousi seisomaan. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.
"Muistatko sinä, mitä sanoit?" kysyi hän nopeasti.
"Muistan."
"Sinä sanoit: vaikka elävä saatana olisi."
"Minä sanon sen vaikka vieläkin."
"Mutta et kai sinä tahdo, että piru on siunaamassa meidän avioliittoamme!"
Nyt Suontaan Heikkikin kavahti seisomaan ja tarttui Helmiä käteen.
"Helmi", sanoi hän hengittäen raskaasti, "sanoitko sinä: avioliittomme? Tuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?"
Saaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa ovat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee, harkitsee.
"Poika rukka", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, "enhän minä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää, mutta minä tahdon koettaa..."