Part 2

Eikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut ulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä kiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta hän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain vähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että unettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.

VI

Aamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että hän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut aikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä asioita.

Väki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu pöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta avaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja heittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.

"Oliko se minulle?" kysyi Helmi.

"Näkyi olevan."

Helmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä hän hymähti kysyessään:

"Mitäs sitä sitten poltitte?"

Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla naurahtamatta.

"Ei se siltä ollut", sanoo hän. "Ei olisi vielä ehtinytkään."

"Eikä tarvitse ehtiäkään", vastaa isä yksikantaan.

Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä, että saa kärsiä Nikun tähden.

* * * * *

Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu. Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin erikoisempaa tapahtuu.

Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut koko asiasta mitään."

Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?

Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin, että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!

Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, — eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän vielä sittenkin huomaamatta lähteä.

Hän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: "Joudu".

* * * * *

Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä, mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu, samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää, että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.

"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen, että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen taidon.

Äkkiä hän sitten kohtaa isänsä.

Saaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:

"Mitäs se nyt kirjoitti?"

"Kuka?" kysyy Helmi vältellen.

Mutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.

"Kyllä tiedät, kuka", sanoo hän vain.

"Kertoo olevansa työssä", vastaa Helmi yksinkertaisesti.

Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät katsovat edelleenkin tyttären sivu.

"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään, puoliääneen:

"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut, jos olisit tehnyt sen ajoissa."

Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.

VII

Lunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole jäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen ja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on jo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt aitassaan.

"Eikö sinua jo ala kylmä vaivata?" kysytään.

"Mitä vielä."

"Saat pian kuoleman taudin."

"En ainakaan kylmän takia. Vedän kahdet vällyt korviini."

Jo on kummallista. Ennen tuskin juhannukseksikaan kamaristaan liikkui ja jo Pärttyliksi kiiruhti takaisin. Ja nyt! Jotakin siinä täytyy olla alla. Mutta vaikka he kuinka koettavat peräillä ja vartioida, eivät he huomaa mitään, joka poikkeaisi tavallisuudesta. Jonakin iltana huomataan kyllä isännänkin myöhään liikkuvan pihamaalla ja aittojen vaiheilla, mutta voihan hän yhtä hyvin liikkua omillakin asioillaan. Tai olisiko hänelläkin epäilyksensä?

Kukaan ei tiedä.

Ja päivä päivän jälkeen kuluu.

* * * * *

Mutta syyttä suotta väki pitää silmänsä ja korvansa auki ja itseksensä aprikoi, ja suotta Saaren Juhani pimeän tullen kulkee pihamaalta aitoille ja takaisin. Ei Helmi vielä ketään odottele eikä hänellä ole muuta seuraa kuin omat ajatuksensa ja tunteensa. Milloin ne lähtevät liikkeelle omasta painostaan ja kulkevat tavallista latuaan, milloin niille antaa sysäyksen joku Sarkan Nikulta tullut kirje.

Tänä iltana Helmi tulee aittaansa tavallista aikaisemmin, sytyttää kynttilän ja alkaa uudelleen lukea saamiaan kirjeitä. Joka kerta kun hän ottaa ne esille tuntuvat ne uusilta ja joka kerta antavat ne hänen elämälleen uutta vauhtia ja toivoa. Sitten hän ne taas kätkee arkun pohjalle.

Tuossa on vielä se kynttilänpätkä, joka paloi silloin viimeisenä yönä. Helmi punnitsee sitä hetkisen kädessään, katselee sitä miltei hellästi ja käärii sen sitten paperiin laskien sen kirjeiden viereen, ja paperossin tuhkastakin on vielä tuskin huomattavaa hiutaleita jälellä. Ilmavirta on vienyt suurimman osan, mutta jotakin on sentään jäänyt. Siinä se on, harmahtava tuhka, ja silloin kun se tippui lattialle, silloin keskusteltiin asioista ja tulevaisuudesta. Voi, kun se Niku nyt pian saisi ne hommansa päätökseen ja kun se ei ottaisi niitä kovin perinpohjaisesti. Aika vain kuluu ja he tulisivat lopultakin niin vähällä toimeen.

Kun eivät vaan ihmiset ennättäisi huomata. Mikseivät, jos osaisivat tai arvaisivat tarkata, jo voisi sitä tehdäkin.

Kynttilän valossa Helmi tarkastelee kasvojaan kuvastimesta. Eivätkö hänen silmänsä ole käyneet värittömämmiksi ja kuin hailakammiksi? Ja eikö katse ole jonkun verran harhaileva? Mutta sehän voi johtua unettomuudesta ja jännityksestä. Entä posket, eivätkö ne ole kuopalla ja kasvojen väri kalvakampi?

Ei, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on väsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee hänenkin puolestaan.

Helmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja hengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella lähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei suinkaan se vaan ole...!

Askelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat portaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti lyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla mahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.

Silloin kuuluvat ensimmäiset koputukset.

Helmi nousee puoliväliin seisomaan eikä uskalla hengittää.

Koputukset uudistuvat. Ei, tuolla tavoin ei Nikolai koputtaisi.

Nyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle juuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän lähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja alati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.

"Heretkää jo!" tiuskaisee Helmi vihdoin. "Kuka te olette ja mitä te haette?"

"Onko se Helmi?" kuuluu hiljainen, pehmeä ääni oven takaa. "Avaa toki."

Helmi koettaa tuntea ääntä, ei muistu mieleen. Nyt hän jo suutahtaa.

"Oletteko te hullu!" sanoo hän kärsimättömästi. "Laittautukaa tiehenne sieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta."

"Älä nyt suutu", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. "Minä se vain olen, Heikki."

"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai... minä... minä haen isän."

"Kuule nyt... älä nyt. Suontaan Heikki minä olen."

"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän aikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi."

"Avaa nyt ovi ja anna kun vähän selitän."

"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin kunnon ihmisten sopii."

Näin hän sanoo. "Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!" Helmiä melkein puistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli kunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen tulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies ja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen kanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä oli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren ainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä rikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen, että hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja kunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo hänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin tavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin samalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä, luotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu melkein kokonaan.

"Kuule nyt, Heikki", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, "etkö sinä ymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla."

Hän sanoo sanansa aivan kylmästi ja kuin ulkopuolelta itseään.

"Ei suinkaan se siitä kärsi, että niinä tulen", kuuluu oven takaa rauhallisesti.

Helmi säpsähtää ja tuntee vihlaisua. Tiesiköhän Heikki jotakin.

"Mitä, mitä sinä tarkoitat?" kysyy hän kiivaasti ja kokoaa kaikki voimansa.

"Sitä vain, etteivät syrjäiset pysty sinun ja minun välisiin asioihin."

"Asioihin!" Helmi on jo rauhoittunut. "Mutta eihän meillä pitäisi olla mitään asioita."

"Ei kylläkään, mutta... Kuule, etkö voisi avata?"

"En. En sinulle enkä muillekaan."

Olikohan tuo valhe synti? Ja tekisikö hän suuren vääryyden, jos avaisi kuullakseen, mitä Heikillä oli sanomista. Ei, hän ei voisi sitä tehdä. Miten hän sen sitten Nikulle selittäisi.

"Vaan ethän sinä siitä pahene, jos avaatkin", kuuluu taas melkein pyytävästi.

"Vaikka kohta."

Hiljaisuus. Hetken perästä Helmi kysyy:

"Mistä sinä sait tietää, että vielä nukun täällä?"

"Otin selvän. Mutta ethän siitä suutu?"

"Turhia puheita vain sellainen herättää ihmisten joukossa."

"En minä sitä suoraan kysynyt, otin vain selon muussa yhteydessä. Anna minun edes istua kynnyksellä, täältä on niin vaikea puhua."

"Voi, hyvä ihminen!" pääsee Helmiltä tuskastuneesti. "Anna minun nyt olla tai sano sanottavasi lyhyesti. Minulle tulee vilu."

Helmi kuulee, että Heikki on istahtanut portaille ja että hän raskaasti hengittää.

"Pitääkö minun nyt näin", kuuluu viimein kuiskaus. "Sitä minä vain, että rakastan sinua... olen jo kauan aikaa..."

Helmi ei tiedä, mitä vastata. Pitikö hänen itkeä, nauraa vaiko loukkaantua. Heikki! Suontaan Heikki! Viimein hän sanoo ynseästi ja jokapäiväisesti.

"Jaha."

Ja kysyy:

"Oliko muuta sitten?"

"Ei", vastataan alakuloisesti. "Pyydän vain, että viitsisit ajatella asiaa. Hyvää yötä sitten, Helmi."

"Hyvää yötä."

Askelet etenivät. Helmi ajattelee, että taas hänelle tulee uneton yö, mutta vastoin tavallisuutta tuleekin uni nopeasti ja yllättämällä. Ehkä yökin oli jo kovin pitkälle kulunut.

* * * * *

Mutta kun Suontaan Heikki parhaillaan irroittaa hevostaan, valaistaan hänen kasvojaan. "Vai niin. Sinäkö se oletkin."

Ääni on Saaren isännän.

"Joo, minä", toteaa Heikki yksinkertaisesti.

"Mitä sinä asioit tähän aikaan?"

"Helmin puheille yritin päästä, mutten päässyt."

"Etkö sinä voisi asioitasi päivällä toimittaa?"

"Kyllä, kyllä ne hyvin päivänvalon kestävät."

"Paras on sitten, että päivällä..."

"Niin kai sitten. Hyvää yötä."

Saaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti, sähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit rämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet kappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.

VIII

Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.

Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut, milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.

Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.

"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.

"Mikä sinua oikein vaivaa?" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.

"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään vaivaa."

Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä voisi jotenkuten... mutta nyt.

Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan, parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:

"Kummallista. Kummallista vähän..."

Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa mahdollinen loppu.

Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien kuvioita.

Saaren emäntä alkaa taas puhua.

"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän. "Taisi käydäkin?"

"Kävihän se."

"Et sinä ottanut sen asioista selvää?"

"Mitenkäs minä... Silloinhan oli yö."

Kuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää, hyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.

Viimein:

"Olisihan saanut kuulostella, mitä sillä oli sanottavana."

"Voi tulla puhumaan asiansa päivänvalossakin."

"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti työtä..."

Helmi naurahtaa väkinäisesti.

"Syystyöt ovat lopussa jo", keskeyttää hän. "Sitten: kyllä meilläkin tehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten."

Taasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai kuinka hän voi puhua näin. "Tarvitaan yöt lepoa varten." Hän ei saa sitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren emännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen liikkumattomana tyttäreen.

"Sinulla on ehkä käynyt muita kopistelijoita?" kysyy hän.

"Ei", vastaa Helmi kirkkaasti ja melkein kovasti.

Äidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta saattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän alkaa puhua.

"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella liikkuu, että on koko talon väen herättää."

"Liikkukoon päivällä."

"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon kestävät."

"On voinut sanoa."

"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä kulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin."

"En kai minä sitä koskaan ole epäillytkään."

"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."

Helmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.

"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti, "tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren isäntä?"

"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa."

Helmi ei vastaa mitään.

"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.

"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään."

"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme olet turvassa."

"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni myöskin."

Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän saisikin ne voimat.

"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan, niin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan. Ja vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään Suontaan Heikkiä vastaan."

"Yhä te vain tuota. Minä en rakasta Heikkiä."

Saaren emäntä naurahti, hiljaa ja vaisusti.

"Rakasta!" toisti hän. "Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat rakkaudeksi."

Jälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun sinun kanssasi voisi edes puhua.

"Se tulee kyllä silloin kun tarvitaan", jatkaa Saaren emäntä.

"Mutta tehän nyt olette", puhuu Helmi päättävästi ja samalla tyynnytellen. "Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt olla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja puhellaan sitten."

"Ajattelin vain", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, "että jos niin sattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen... Parastasi minä tarkoitan."

Helmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän näkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen häntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin eikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.

IX

Tapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja jonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa Nikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta vielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi hänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi ja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku jouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa, kenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa ja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla kuulemassa eikä kärsimässä.

* * * * *

Suontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut Heikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan hän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän suuntaan.

Vaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko se rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas, mutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?

Nyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva. Vaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan yksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.

Annahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja punastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut häntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta muisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään. Ja kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt tuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän kuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan Heikki tullut hänen luokseen. — "Jospa minä nyt kerran veisin sinut kotiin", oli Heikki sanonut. — "Mitä hulluja", oli hän, Helmi, siihen vastannut. "Sinullehan tulisi nelinkertainen matka." — "Mutta tulisin mielelläni, jos vain seuraasi huolit." — "Miksen huolisikin, mutta aiheetta vain vaivaat itseäsi."

Jotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä ajatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä jotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki niin viaton ja lapsellinen.

Ja nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä kosimaan, — oikein vakavissaan.

Helmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan perilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä onnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.

"Kuinka voisi toisin ollakaan", ajattelee Helmi. "Häntähän minä rakastan ja hänen last..."

Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa hurmaa.

Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin, hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.

Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt, valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa puuhailla jotakin tuvassa.

X

"Vai Suontaahanko sitä Helmiä."