Part 1

SAAREN HELMIN KUNNIA

Romaani

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

I

Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy huoneeseen.

Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua, ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.

Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.

Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä. Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.

Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut pienintäkään aihetta.

Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai, ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.

Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.

Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat. Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii, muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.

Kunnes hän nyt, tänä yönä, tapaa tuon miehen tyttärensä aitasta.

* * * * *

Kun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän päänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja hän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä heittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat tavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee vieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että teillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan enää tule näkemään toisianne.

Ja nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä, tytärtään.

* * * * *

Aurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei huomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on turtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä vasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten ulkopuolella.

Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle sanomista.

Väki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.

"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani. "Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."

Ja hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.

"Kun ei Nikua vielä kuulu", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia kuppeihin.

Saaren Juhani otti sikarin hampaistaan.

"Ei", pääsi häneltä, "se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle."

"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut."

"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan."

Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin ajattelemista.

Tuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa, Saaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja minkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan ja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut isänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja uskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.

* * * * *

Väet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan ei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin naulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada varmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä ällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden. Ja samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella toimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä joitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa pullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei tiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.

Samassa ovi avautuu ja Helmi tulee sisälle.

II

Saaren isäntä kohottaa katseensa ja hän tuntee, että silmät kipenöivät ja että veri alkaa nousta kasvoihin. Mutta hampaat pureutuvat yhä tiukemmin sikarin päähän, savut käyvät yhä sakeammiksi ja suu vaikenee. Vain katse seuraa tyttären liikkeitä ja kasvojen ilmeitä.

Helmi seisahtuu oven suuhun ja tarkastelee, onko tuvassa muita kuin isä. Sitten hän menee tyynesti kaatamaan itselleen kahvia ja istuutuu pöydän alapäähän. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja sen näköiset, kuin hän äskettäin olisi itkenyt, mutta muuten niillä on rauhallinen, miltei iloinen ilme. Aivan kuin hän olisi vapautunut raskaasta taakasta ja aivan kuin hän olisi nyt valmis kestämään, tuli mitä tuli.

Ja Saaren Juhani nouseekin penkiltään. Sikari heitetään lattiaan, suu avautuu, huulet värähtävät ja kädet puristautuvat nyrkkiin, mutta samalla hän taas painuu istumaan ja raskas huokaus tunkeutuu esiin:

"Voi taivaallinen isä! Tätä minä en toki luullut ansainneeni."

Enempää hän ei sillä kertaa sano eikä tytär kuule edes sitäkään. Mutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka isä on käynyt vanhaksi ja hiukan kumaraksikin, kahvikupillinen jää kesken ja hän luo puoleksi pelästyneen, puoleksi rukoilevan ja kysyvän katseen isäänsä.

"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun takiasi eikä miettiä näitä ajatuksia."

Niin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on valmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä ollut mitään vastaamista.

Pitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella, ettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet tuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne jäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin vaikeampaa.

Tuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello soida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja menee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat. Siitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään, mutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet ja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen, vieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja rauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.

Mutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian. Ensimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee porstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä oleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei olekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.

III

Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois, vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.

Ja kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.

Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.

Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.

Viimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.

"No", sanoo hän, "mitä sinulla oikein on sanomista?"

Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä: "Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin edeltäpäin, ettei saisi vastausta.

Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!

"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?" tuli toisen kerran.

Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken rohkeutensa ja vastaa:

"Minä rakastin häntä!"

Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan katseen.

"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.

"Rakastin", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.

Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.

"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti, "vai oliko se vain kiimaa?"

Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren Juhani ei vastausta odottanutkaan.

"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä, että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo muutenkin..."

Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:

"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin... me, vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet teillä viimeksi oli?"

"Me rakastamme toisiamme."

Jo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.

"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden."

"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla minua sitten hakemaan, ellen itse mene."

Värit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.

"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen. Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu kärsimään."

Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.

"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee häneltä.

Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:

"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?"

"Ei", vastaa Helmi hätäisesti, "ei vielä."

"No ei sitten."

Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä rakasti.

IV

Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään, joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.

Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta siltä kai tuntuu aina.

Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain, että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.

Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi perusteellisemmaksi.

"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat lähtöpäälle."

Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.

"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta näyttänyt. Ja hyvä työmies."

Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan, nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:

"Hyvä työmies se oli, hyvä."

"Ja sellainen tanssija!"

Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen, muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa innostuneena:

"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko, tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin mörökölli..."

"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli sinustakin."

"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta."

Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin, mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi häneltä huokaus.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?"

Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.

Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.

"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."

Kuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan hämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo nauramaankin.

"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä vaan ole tarvinnut lähteä kävelemään."

"Joo, mutta sitä on ero asiassa", inttää emäntäpiika.

"Eropa tietenkin. Meinaan, että Helmi kyllä tuntee arvonsa liiankin hyvin."

Nyt emäntäpiika jo suuttuu.

"Tuntee minkä tuntee", tiuskahtaa hän. "Mutta ihminen se on hänkin ja luonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys, hä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat pelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!"

Eipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä olisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli oppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi siitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja puheenaihetta tulee riittämään.

Helmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen, silmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.

"Mitä hauskaa teillä nyt on?" kysyy hän niinkuin monasti ennenkin.

"Ilman aikoja tässä vain arssinoimme."

"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti. "Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."

Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän vastaa:

"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin emmehän me sille mitään voi."

Sitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.

V

Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt, niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää aikaa.

Tulee takaisin!

Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa. Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.

Mitä, tuleeko joku?

Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.

Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja koputtaisi.

Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois, tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.

Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis lähtemään.

Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin pöytä katettuna. Ja sitten... Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja mielessänsä rakennellen.

Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa. Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella heitä silmiin.

Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun. Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä. Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.

Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.

Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut: "Me panemme sille nimeksi Nikolai".

Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen, hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja toivorikkaaksi.

Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan. Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.

Samalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa Sarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo tuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin kauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin säilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä oli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.

Vaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen vällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten oli levännyt.