Part 6

* * * * *

Myöskin palvelusväki kuiskuttelee touhunsa ja hiiviskelemisensä lomassa, kuiskuttelee, mutta puhuu jo ääneenkin navetassa ja pihamaalla.

"Enkös mä sanonut?"

"Että mitä sanoit?"

"Sitä vain että vahinko se tulee viisaallekin."

"Niinkuin ei muilla nyt olisi silmiä päässä niinkuin sinullakin."

"Silmiä päässä... tietenkin. Mutta sanopa, olisitko ensi sanomalla uskonut, että Helmi — emäntä..."

"Helmi kun Helmi ja emäntä kun emäntä. Ihminen se on niinkuin muutkin ja syyhyttää sillä niinkuin muillakin."

"Anna olla ne meikäläisten syyhytykset, mutta sanos, missä välissä nuori isäntä ja Helmi sellaisissa muhinoissa! Oletkos nähnyt tai kuullut?"

"Kolusihan se nuori isäntä siellä syystalvesta..."

"Jaa, se on syystalvesta. Mutta se ei passaa rätinkeihin."

"Eikös se vanha isäntä sitten karhannut sitä pois Helmin lutin ovelta syksyllä."

"Taisi. Mutta ennen sen on täytynyt tapahtua, — eikä ole puheita kuulunut."

"Osaavathan ne järjestää. Ja paljonko tuollainen niinkuin Helmikin, joka ei tee työtä, tarvitsee. Ei muuta kuin vähän viereen istahtaa, niin heti paksuna."

Lyhyt, tukahdutettu naurahdus. Sitten:

"Vaan entäs tällainen palvelusihminen. Saa siinä käydä yksi ja toinenkin, vaan vahinkoa ei tule kuin vahingossa."

"Itse itsesi parhaiten tiedät."

"Tiedän kyllä, mutten taida sellaisia neuvoa, joiden pitäisi itse osata konstinsa."

"Niin aina. Ja kun ei olisi vaan nuoren isännän ja Helmin puolelta edeltäkäsin harkittu koko homma."

* * * * *

Kesän tuntu on jo voittava. Vielä ei kesä varsinaisesti ole astunut esiin, mutta viileys on ilmasta kadonnut ja ruoho on kasvanut.

Helmi on valkea ja veretön ja hänen huulensa pysyvät visusti suljettuina. Synnytys on ollut repivä ja tuskallinen, hän muistaa jotakin huudelleensa ja hourailleensa, muttei muista, mitä. Milloin mies töiltään ehtii, tulee hän vaimonsa vuoteen viereen ja kätilö menee toisiin huoneisiin.

"Kuinka sinun nyt on?" kysyy mies.

Menee aikoja, ennenkuin Helmi vastaa, eikä hän silloinkaan avaa silmiään.

"Kiitos, onhan se nyt parempi."

Mies huokaa itsekseen:

"Kyllä se olikin kamalaa... en olisi sitä sellaiseksi uskonut."

Helmi pitää silmänsä edelleenkin suljettuina, niinkuin tahtoisi hän nukkua, mutta hän kuulee jokaisen sanan.

"Taisin olla niinkuin mieletön silloin", kuiskasi hän.

"En minä saattanut kaikkea nähdä enkä kuulla... Et sinä ollenkaan tiennyt, kuka olit."

"Niin kai... tuskat panevat sekaisin."

Taas hän on pitkän aikaa vaiti eikä voi ajatella. Kun hän on virkeämpi, on hän melkein kiitollinen siitä, että on niin avuton, ajatukseton ja voimaton. Hänelle saattaa nyt, hänen voimatta kohottaa sormeaankaan, tehdä mitä ikinä tahtoo.

"Minkä näköinen se poika on?" kuiskaa hän taas hetkisen kuluttua.

"Kyllä se komea mies on", toteaa mies reippaasti ja kysyy kuin innostuen: "Entä, kuule, mikäs me sille pannaan niinkuin nimeksi?"

Helmi puristaa huulensa yhteen ja hänestä tuntuu niinkuin viimeisetkin voimat nyt olisivat lähdössä. Mutta kun mies katsahtaa häneen vastausta odottaen, huomaa hän, että vaimo on avannut silmänsä ja että ne katsovat häneen kuin jostakin kaukaa, mutta ankaroina ja totisina.

"Nimeksi!" kertaa vaimo kuin itsekseen. "Sano minulle ensin yksi asia."

"Tietenkin minä sanon."

Miehen äänessä kuvastuu hämmästys.

"Sano minulle sitten: tahallasiko sinä tämän teit? Toivoitko sinä tämän tulevan silloin, muistatko?"

Mies häkeltyy yhä enemmän.

"Tietenkin minä toivoin", vastaa hän, "että meillä olisi poika. Sehän on selvää. Vaikkeihän sitä osaa sanoa, että sitä niin juuri, sillä kohdalla..."

"Annetaan sille sitten nimeksi Heikki."

* * * * *

Mutta kun kätilö taas tulee, on vaimon kuume noussut, hän on melkein kuin tiedoton, hän vaatii lasta viereensä ja puhelee sanoja, joista kukaan ei parhaimmalla tahdollaankaan osaa asettaa toistensa kanssa järjelliseen yhteyteen.

"Se taisi tulla vähän niinkuin kesken?" kysyy mies kätilöltä, johon tämä vastaa:

"Niin tuli. Mutta on se silti hyvin kehittynyt ja jää elämään."

"No, sehän se onkin pää-asia."

* * * * *

Ja lapsi kastettiin Heikiksi.

Mutta kas, eikö pidäkin äidin taas juuri ristiäisaamuna sairastua ja kaatua vuoteelle. Ei voi olla edes samassa huoneessa, missä ristiminen tapahtuu.

Ja lapsella on ruskeat silmät, — mistä se ne on saanut?

Rovasti ottaa nyt ja selvittää asian.

"Ruskeat silmät", sanoo hän hitaasti ja pyyhkii lasejaan. "Ne ovat aivan luonnollinen asia, vaikkei isällä ja äidillä olekaan. Ellen minä muista väärin, niin Suontaan vanhalla emännällä oli ruskeat silmät. Eikö niin ollut?"

"Minä muistan niin vähän isoäitiä", vastasi Heikki.

"En minäkään aivan varma ole siitä. Mutta jostakin edellispolvesta ne tulevat. Sellaista sanotaan atavismiksi."

XXIV

Syksy tulee tänä vuonna tavattoman aikaisin.

Ensin se tulee aikaisten yökylmäin muodossa, joita aurinko päivisin koettaa voimiensa mukaan korvata, mutta sitten se muuttaa tapojaan ja heittäytyy sateiseksi, myrskyiseksi ja tuuliseksi. Se temmeltää vainioilla, metsissä ja puutarhoissa, kaataa huojuvat puut ja hajoittaa kuhilaita, jotka vielä sattuvat olemaan pelloilla. Se nostattaa Hirvijärven veden yli äyräittensä, kohottaa talojen kattoja ja viskaa huonosti kiinnitetyt veräjät tiepuoleen.

Saisi tulla joku päivä, jolloin se osottaisi edes oireita hellittämiseen.

Mutta sitä se ei tee. Kuutamoisina öinä, jolloin ei sada, ajelee se pilviä kuin levottomia varjoja pitkin taivaanlakea, kiljuu jonkun mökkiläisen uuninpiipussa, niin että asujain säikähtää, ristii kätensä ja lukee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan rukouksensa. Öljylamppu on paras sammuttaa ja korjata pois ikkunan edessä olevalta pöydältä. Ei ole lainkaan varmaa, milloin myrsky lyö huonosti asetetun ruudun sisään, lampun säpäleiksi ja antaa koko talon haihtua liekkeinä tuuleen. Vielä se ei sitä kuitenkaan tee. Se löytää jonkun tuuliviirin, vinguttaa ja rämisyttää sitä, niin että viiri lopulta epätoivoissaan irtaantuu salostaan, joka sitä vuosikymmenet on kunnialla kantanut ja viskautuu rämähtävästi maahan saaden kuulijat hätkähtämään.

Saaren nuoren isännän vanhin poika ja perillinen parkuu. Se on terve, mutta levoton lapsi, joka vasta keskiyön tullen hetkeksi rauhoittuu. Helmi saa kannella sitä päiväkaudet ja käy laihaksi ja kuluneeksi, joskus isäntä tahtoo ottaa sitä käsivarsilleen ja hyssytellä sitä.

"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi", sanoo hän, "minä tässä nyt vuorostani..."

Mutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän joutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai pariksi ummistaa silmänsä.

Ulkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana kohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se ei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä tuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt temmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä taimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon ihmisen, joka suhteessa hyvän.

* * * * *

"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään", sanoo hän Heikille, "alan todellakin olla kovin väsynyt."

"Olenhan sanonut", vastaa mies, "että sinun pitäisi säästää itseäsi."

Lapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja rauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta on kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on mustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.

"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen", sanoo Helmi vetäen uutimen paikoilleen.

"Olehan huoletta, kyllä se vielä alkaa uudelleen kun ennättää."

Heikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin hän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.

"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes muutaman tunnin nukkua."

Verkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä ja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään aavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän, Helmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.

Mitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän ummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla Heikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän hän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin, mutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää tuolla kopassaan.

"Hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi ja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki."

Näin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään. Päivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti ja rauhallisesti sanoisi: "Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen Nikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä", niin hän vastaisi: "Se ei ole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään."

Suontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa käsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa, sielu sen taas havahduttaa hereille.

Kun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä kuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen, että joku löi seinään.

"Heikki", sanoo hän, "joku liikkuu puutarhassa."

"Ole vait. Mikä siellä kuleksisi", vastaa mies unisesti.

Mutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja vaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.

"Mikä perh...", aloittaa hän.

Hän ei kuitenkaan pääse lauseensa loppuun. Ulkona on hiljaista ja pimeää, sisällä on vielä pimeämpää. Silloin kajahtaa kuin veitsellä viiltäen läpi pimeyden:

"Panitko sinä sen nimeksi Nikolai!"

Helmi kiljaisee, sitten kuluu sekunteja, jolloin hän ei tajua mitään.

Mies nousee istumaan vuoteen reunalle ja haparoi sähkönappulaa. Mutta hän ei ehdi sitä löytää.

"Helmi!" kuuluu toisen kerran. "Panitko sille nimeksi Nikolai."

Siinä on valitusta ja uhkaa ja raivoisaa ärjymistä. Ruudut rämähtävät, on aivan kuin huutaja jo olisi sisällä huoneessa. Lapsi alkaa parkua, mutta Helmi ei voi sille mitään, hänen ajatuksensa ovat seisahtuneet, hän on kuin halvauksen saanut.

Huone tulee yhtäkkiä valoisaksi. Mies on kavahtanut pystyyn, löytänyt nappulan ja on jo menossa herättämään renkejä. Seinältä tempaa hän pyssyn mukaansa.

"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"

Nyt se tulee kuin hiljainen valitus, joka häipyy pimeyteen.

Helmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa minut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.

Vaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja rauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta hän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen on selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen kyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole ansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

Hän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu sisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin itseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä kysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen, ovat ne melkein iloiset.

"Onkin sitä kaikenlaista", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. "Ellen olisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei jälkeäkään puutarhassa."

Hän aikoo tyynenä heittäytyä vuoteelle, mutta Helmi parahtaa itkuun.

"No, älähän nyt", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen vyötäisilleen, "pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain huonommaksi."

"Voi, Heikki, voi..."

"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko, jos saadaan."

Ja Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa pimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on turruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät, mutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne tuntuvat iankaikkisuudelta.

Tuvan puolella aletaan jo liikuskella, ja Helmikin valmistautuu menemään sinne.

Mutta äkkiä siellä aletaan kirkua ja metelöidä. Helmin ja Heikin makuuhuoneeseen vievä ovi lennähdytetään selälleen ja joku piika ilmestyy ovelle peittäen kasvonsa käsillään.

"Tulkaa pian, isäntä ja emäntä", huutaa hän itkunsekaisesti. "Emäntäpiika on jo tainnoksissa."

Helmi jähmettyy paikalleen, mutta Heikki kavahtaa pystyyn.

"No, mikä nyt taas", ärjäsee hän.

"Herra Jeesus, se Sarkan Niku, joka oli täällä renkinä, on hirttänyt itsensä kuistinoven ulkopuolelle..."

"Hä, jumalaut...!"

"Joku lappu sillä on rinnassa, se on emännän kirjoittama..."

Suontaan Heikki syöksyy ulos.

"Jää tänne!" karjasee hän piialle mennessään.

Helmi ei kuule enää mitään, hän on kuin eloton kasa lysähtänyt lattialle.

Saaren talon ovipielessä roikkuu tosiaankin Sarkan Nikolai, ja rintaan on neulalla kiinnitetty Helmin viimmeinen kirje.

* * * * *

Kun Heikki tulee sisään, on hänellä kirves kädessä ja hänen katseessaan kuvastuu tuli ja veri, mutta Helmiä ei saada millään virkoamaan. Vain kerran hän avaa silmänsä ja mainitsee erään lääkärin nimen, saman, jonka luona hän oli käynyt, huomatessaan olevansa raskaana Sarkan Nikolaille.

Sitten hän taas on pitkät ajat kuin kuollut.

XXV

Herra tohtori on kutsunut Heikin vastaanottohuoneeseensa.

"Tämä asia", sanoo hän, "kuuluisi kyllä oikeastaan papille eikä lääkärille."

Heikki seuraa häntä vastahakoisesti. Hän on kolkko ja harmaja, hän on parissa viikossa vanhentunut vuosia ja hän tuntee olevansa kuin jääpuikko.

"Kuoleeko hän?" kysyy hän istuutuen.

"Ei, ei ainakaan tähän tapaukseen", vastaa tohtori verkalleen ja sytyttää sikarin. "Joku olisi kenties voinut saada halvauksen tai muita seurauksia, mutta vaimonne näkyy olevan tavallista voimakkaampi."

Heikki naurahtaa katkerasti.

"Niin kai."

"Mutta mielentilaan", jatkaa tohtori välinpitämättömästi, "tämä tietysti vaikuttaa, niin, voin kai sanoa: lähtemättömästi."

Suontaan Heikki ei vastaa mitään, mutta hän ajattelee: "Se vielä puuttuisi, ettei vaikuttaisi." Äkkiä herra tohtori kohottaa katseensa: "Kuinka on", kysyy hän, "rakastitteko te vaimoanne?"

Nyt Heikinkin katse ikäänkuin kirkastuu ja eräs ajatus välähtää hänen mielessään. Hän muistaa taas kirjelipun, vaimonsa kirjoittaman, joka oli kiinnitetty ruumiin rintaan.

"Luuleeko tohtori, ettei se ole ollut niin vaarallista... se hänen ja sen vainajan välillä?" kysyy hän.

Herra tohtori ei emmi vastatessaan.

"Tahdon sanoa teille, että se suhde on mennyt niin pitkälle kuin sellainen ylipäänsä voi mennä. Lapsi, joka teillä on kotonanne, ei ole teidän."

Suontaan Heikki on jo tähän ajatukseen tottunut, mutta hän ei tahdo sitä uskoa. Hänet oli kaksinkertaisesti petetty ja lisäksi hän oli vedetty vastaamaan toisen synneistä. Hän oli ollut yksinkertainen ja tyhmä. Nyt puoli pitäjää häntä sääli ja toinen puoli hänelle naureskeli. Silmät ovat pullistua ulos kuopistaan ja kädet puristuvat nyrkkiin, kun hän tätä ajattelee.

"Tiedän tämän asian jotenkin tarkoin", jatkoi herra tohtori tylysti, "sillä vaimonne kävi luonani huomatessaan, että oli raskaana sille... kas, kun en nyt muista hänen nimeään. Luullakseni vaimonne silloin häntä rakasti..."

Heikki rykäisee, mutta se on enemmän karjaisemista kuin rykäisemistä.

"Jos herra tohtorilla on minulle jotakin asiaa vaimoltani", keskeytti hän, "niin olisin halukas kuulemaan sen mahdollisimman pian."

"Ehdimme kyllä tulla siihen", vastasi lääkäri tyynesti. "No niin, mies rakasti myöskin häntä, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siinä oli kaikenlaista, jonka ehkä tiedättekin. Sitten tulitte te..."

"Ja Helmi ajatteli, että kas siinäpä oikea aasi syntipukiksi..."

"Hyvin mahdollista, että hän niin ajatteli, mutta luultavasti hän ei hakenut teitä käsiinsä, vaan te hänet."

"Ah, jospa tuon olisin tiennyt..." mutisi Suontaan Heikki tuskallisesti, "mutta minä rakastin häntä. Voin vaikka vannoa, herra tohtori, että ennen häntä en ollut kajonnut naiseen, tuskinpa paljon katsonutkaan."

Lääkäri otti silmälasit nenältään, pyyhkieli niitä huolellisesti ja katsoi sitten pitkistään mieheen.

"Ettekö siis kysellyt ollenkaan vaimoltanne hänen entisyyttään?"

"Sellainen ei olisi juolahtanut mieleenikään."

"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis tulemaan teille?"

"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua. Katsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut ja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain."

"Olisitteko ollut onnellisempi, ellette olisi saanut mitään?"

"Julkista häpeää ei ainakaan olisi tullut."

"Mutta häpeähän ei ole teidän."

"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua sormellaan ja sanoa naudaksi."

"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo. Tottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan paljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa ja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä saadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä."

"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen antaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi niin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo hiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa hän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää."

"Aivan. Se on täysin riittävää. _Niinkään_ paljon, sanon minä, ei voi jalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?"

"Tehdä työtä ja unohtaa."

"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski minun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja häpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän poikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse itsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te viljelisitte hänen kotitaloaan."

"Saatanhan tehdä sen kotoani käsin."

"Niin, te itse parhaiten ymmärrätte, kuinka se edullisimmin tapahtuu."

Herra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi hänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri oli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.

"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?" kysyi hän äkkiä.

"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja ilmitulemisen pelkoa."

"Vaan minä tiedän, että hän nyt rakastaa teitä."

"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa minua ja nyt se toinen kuoli hirteen."

"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta _siitä_ ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten sitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On kuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja minä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin, tarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa itseensä."

Suontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli tapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin. Suonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa jotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.

"Kun te menitte naimisiin", kysyi hän, "niin kummanko rakkauden varaan te sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?"

"Omaani, luonnollisesti", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään, mitä vastasi.

"Ja sekö on loppunut nyt?" kysyi tohtori uudelleen.

Saaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne monet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että joku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen vannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä astui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä kuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli ollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama ja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin. Mutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet laskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen äänensä tyyni ja rauhallinen. "Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun hän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan", lausui hän. "Koetamme saada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo tarpeeksi rangaistu."

"Niin", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, "mikä tuomari minä olen. Kun hänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä paljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin tehdä... Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä olleesta muistuttaa."