Part 9

Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.

Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää kirkonkylään kaartaen.

18.

Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää — hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut, sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin, nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille, joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi. Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä — ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta, ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta, kostonhimosta.

Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen — kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä, rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi! Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen koskeekaan köyhiin mökinmiehiin...

Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:

»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja _mies_ se onkin Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta. Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante...

Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto...

Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja, tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta. No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja, mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin paljastaisi...? — oikeuden edessä... koko höskän... siitä se taitaisi ryminä syntyä... »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma? Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla...»

Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin. Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa. Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi, metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon. Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.

— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen pukkaili.

— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi kimeästi.

— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili..., selitti Hannes.

— Vai mäkiä muka laski..., murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.

Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä, ei ollut vielä tulia sytytetty.

Korkean jyväaitan edustalla petkelkyläläiset pistivät tupakan.

— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.

— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.

— Ja mukavat hällä oli ne poijat..., jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.

— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.

— Me oltiin sen Ryytin kanssa rippiskoulukampraatit, kertoi Hannes.

— Ja minä Iivari poijan kanssa! kiljui Jooseppi.

Vaan nyt on kaikki muuttunut, lausui Hannes ja nousi suksilleen.

Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä. — Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli meikäläiselle on ollunna...

Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:

»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»

Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla. Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.

— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen, puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu »Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».

— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta Mokulan kylästä.

— Sinäkö se nyt olet Ison Pappilan isäntärenki? kysyy Jooseppi.

— Ka minut valihti kirkherra tähän, virkaan, sanoo Aapo yksitotisesti.

— Mikäpäs siinä, sanoo Hannes, — kyllähän se tämä Aapo...

— Ossoon minä hevosta aijjaa ja vesiammetta kuskata. Ja siitä kirkherra tykkejää etten ouk kommuuti, selitti Aapo tosissaan.

— Vai siitä tykkejää! mutisi ivallisesti Mullimäen Juuso.

— Joo, jatkoi Aapo. — Vaan pistäysin minä tässä talvisyännä kirkherran kanssa iltamassa.

— Missä iltamassa se Aapo on käynyt? tiedustaa Harmajavaaran Hannes siivokseen.

— Ka siinä perheiltamassa, selittää Aapo tolkussaan. Ja lisää komeasti: — Sitä täytyy ihmisen näät kannattaa jottain puoluvettai.

— Niinpä hyvinkin, naukuu Ryysyrannan Jooseppi. — Nuorisoseurako se sitä perheillatsua piti vai muu hulina?...

— Nuoriso! kivahtaa Aapo sylkäisten. — En minä kommuutissa käy. En pirhana vie käykkään kommuutissa!

— Vai et käy kommuutissa? ivaa yhä Mullimäen Juuso. — Taijat olla herrojen hännystäjä?

— Häh? Minäkö herrojen hännystäjä! kauhtui Aapo ja tömähti vuoteeltaan lattiaan sirristäen silmiään. — En tottele kirkherraakaan! Ruunaa laukkuutan niin jotta kikarat lentelevät ja ammeet pirskoilevat portin pieliin, vaan kun uusi ruustinna rekkeen istunee, niin komennan kuin suojeluskuntalainen: »tpr tprr, kävelehhän Pontus!»

Pöljä-Aapo irvisti nauraen koko naamallaan, kopisti piippunsa uunin kylkeen ja alkoi ladata visakoppaa.

— Tietääkö se tämä Aapo, että onko herrat kotona? kysyi sitten Hannes.

— Kotona... missä helekutissa ne muualla jos ei kotona... koko pyhä kolominaisuus, ilmoitti pappilan renki ja lähti mahtavasti ruhoaan huojuttaen talliin ruunaansa hoitamaan. Petkelkylän miehet hajaantuivat pyrkien eri ovista virkamiesten luo. Hannes hiiviskeli kirkkoherran kansliaan. Jooseppi jumppaili apulaisnimismiehen luo vanhalle puolelle, Mullimäen Juuso kolkutteli metsänhoitajan puheille.

Valot olivat jo syttyneet akkunoihin.

Reino Rinne parhaillaan veti rullakaihdinta alas akkunan eteen. Apulaisnimismieheltä puuttui takki ja toinen saapas, kun Jooseppi tempasi oven auki ja tirkistäen iloisesti silmiin, tuuppasi kouransa.

— Terve! huusi Ryysyrannan Jooseppi.

— Tu-tuttu mi-mies-pä tuli! saneli verkalleen ja matalalla äänellä apulaisvallesmanni, joka hiukan änkytti.

— Tuttu! naukui Jooseppi yhä kimeämmin ja huusi yhteenperään kohteliaasti, kuten oli tottunut herroille tekemään: — Annahhan anteeksi apulaisnimismies, jos satuin pahaan aikaan.

Mutta Rinne ei tehnyt pienintäkään elettä häiriöstä, vaan änkytti:

— E-eihän tä-tämä mikään paha aika ole — ju-juodaanhan kahvit. I-istuhhan Jo-Jooseppi!

Nuori virkamies kuukkasi toisella saappaallaan sisähuoneen ovelle vaimoansa puhuttelemaan, josta oli se seuraus että nuori rouva pian näyttäytyikin kansliassa, mutta huomattuaan, millainen vieras hänen herrallaan oli kahvitettavana, nyrpisti nenäänsä ja teki halveksuvan liikkeen munansoikealla, verrattain kaunismuotoisella päällään ja niskallaan.

— Ei ole valmista kahvia, sanoi rouva kirkkaasti.

— Ke-keitä! pyysi aviomies.

— Ei ole kermaa.

— Ke-kelpaa se ke-kermattakin, selitti nimismies kansanomaisesti.

Jooseppi, ymmärtäen tilanteen, pinkasi ylös tuoliltaan oven suussa ja kumarsi syvään.

— Hyvää iltapäivää spruustinna! — Joosepin äänessä kilisi sekä kohteliaisuutta että sala-ivaa.

Mutta »ruustinnaksi» puhuteltu vältti tarttua Joosepin ojennettuun käteen. Hän vain katsahti kauniilla silmillään ryysyiseen asiamieheen, tavoitteli parfymeerattua nenäliinaansa ja livahti aivastaen toiseen huoneeseen. »Fy va' han luktar illa!»

— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.

— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä» jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli Reino Rinne, rahvaan mies.

— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.

— En minä, esteli Jooseppi. — Pikanelli se on mun tupakkani.

— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut pi-pikanellia.

Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen, mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle pienen, herraskaisen taskumattinsa:

— Otahhan tuosta.

Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan Joosepin pullon suusta.

— Tattis.

Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän vasta alkoi purkaa sydäntään.

— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin vaivaisen, vuoroni?

— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti piippuaan.

— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran! tiuskasi Jooseppi.

— Pir-Pir-Pirhostako pelkäät?

— Sitä! kimahti toinen.

Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.

— Siinäpä se on, sanoi Jooseppi kynsien niskaansa.

Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua. Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua toinen pullo...) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä...

Jooseppi oli tuskassa ja tuijotti polttavasti nimismiehen silmiin.

Reino Rinne virkkoi yskän ymmärtäen:

— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään. Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka mies mikkoa nappaa.

— Ja tässä kyllä on vanha kettu, kehui Jooseppi.

— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli apulaisnimismies.

— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.

— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen soikeata päätään sisähuoneen ovelta.

Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta. Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin sisäpuolelle — — —

19.

Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä, piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi alas pimeänsiintävää törmää... Mutta törmän alle asti jo onnellisesti päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa, niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua kaveriensa perään että:

— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi... hei, hei saatara — ottakaa kiinni suksen sukkula!

Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien tulta tikulla ja sähisten:

— Senkö hornan rooppiin reuhka hävisi?

— Mikä tuli? huutaa Hannes kaukaa pimeydestä.

— Piru! purpattaa Jooseppi kontallaan kinoksessa. — Piru vei virkalakin Rämsänrannan konsulin päästä...

— Häh, Iankesitko? huutaa Hannes, vaan samalla Jooseppi jo kopeloikin lumisen lakkinsa kopriinsa ja sai sen häthätää päähänsä, kun samassa — eikös lempo siinäkin ollut pelissä proletaarin pilkaksi — nuori metsäherra ajaa hurahutti poroineen pulkkineen perästäpäin alas törmää ja pulkan perä räppäsi Jooseppia peräpakaroille niin että mies uudestaan tupsahti hankeen, kajahti jättiläiskokoisen metsäherran naurunrämähdys, mutta kun Kenkkunen kääntyi kirotakseen urheilijaa, livisti metsäherra jo kaukana, ja porotiuvut vain helskivät horisontissa, pitkin haka-aituuksen vierustaa.

— Sata seihtemänkymmentä sarvipäätä!

— Halloo! huutelee Harmajavaaran Hannes. — Tuletko sieltä vai —?

Jooseppi juoksee nilkuttaen toisenkin suksensa perässä, jonka pulkka on sysännyt liukumaan jalaksen rataa, ja saatuaan sen jalkansa alle, ottaa huiman lylyluijun Hanneksen luo, joka on pistänyt ensimäisen karkurisuksen pystyyn tiepuoleen.

— No voi satavuotinen Rokonvaara! jurnuttaa Jooseppi läähättäen, — enhän minä akkaani hakenut, vaan kun lipsahti lakki takaraivolta, niin siinä se tuli sen mokoma pupujussin paletti että tallukat vain taivasta kohti ja sitten tuo juupelin hostmestari kurahutti petrallaan ja eikös kuvatus sillä sikoruuhellaan ruipannut rumppaan, niin että vieläkin ronkassa kihelmöi — kipurahat, kipurahat siltä kiiliäiseltä kiristän ihan näissä käräjissä ja _sinä_ olet todistaja!

— Vaan enhän minä, veli veikkonen, nähnyt pyhäsen pölähtävää! ilmoitti Hannes säpsähtäen.

— Et, et sinä kyllä nähnyt, vaan annahhan kun päästään tuonne Kanervavaaralle ja housuni lasken alas Maakunnassa, niin sitten on ihme jos et usko että hosmestari Räkhalssi ajoi ihan pahki per... Ja saa sen mustelman mönsträtä toki Mulli-Juusokin ja Maakunnan tirehtöörskä, ja elähän huoli, jos ottaisi poliisi Pirhosenkin haistamaan viinarokarin häntäpäätä, hehheh...

Nauratti jo Jooseppia itseäänkin omat häränpyllynsä ja härkätaistelunsa emäpappilan törmän alla, ja saatuaan suksensa hän rivakasti paineli Hanneksen jälessä — Juuso jo mennä huijotti toisen mäen loivaa myötälettä ja jäi vasta siellä rämeen liepeessä vartomaan tovereita päästettyään muristen metsänhoitajan poroineen sivutseen. Siinä se ajaa remusi Räkhalssi, kansanomainen herrasvosmestari, joka ei sentään Mulli-Juuson mieliksi arvannut virkaansa hoitaa — eipäs taaskaan ollut luvannut puupökkelöitä Juuson tarpeisiin valtion metsästä — ei ne herrat köyhälle suvainneet keinottelua, vaan tullappa kirkonkylän koiraturkki porho, niin sille kyllä keksittiin keino, ja Vongankylän pursut suorastaan varastivat ukkoruunun mehtää — eikä koskaan saatu todistajia käräjille, kun köyhempi pelkäsi rikkaampaansa — iänikuisella metsänvarkaudella siellä rajakylissä olivat rikastuneetkin kaikki napatalot, päätteli Mulli-Juuso mielikarvaasti sylkäisten pitkän syljen metsäherran pulkan perään.

Hiiteenkö kaverit olivat jääneet?... Juuso jo ehti panna tupakankin ennenkuin näki kaksi mustaa pilkkua, vaan kun se toinen pilkku tuli aivan lähelle, niin valoiseksi se muuttuikin — vielä kolmannen kerran näet oli kupertunut Ryysyrannan Jooseppi, kun Jänismäessä suksi oli päässyt irti väljentyneestä varpaallisesta.

— Ne on piruja täynnä nuo emäpappilan törmät ja nikamat tänä iltana, selittää Jooseppi puistellen kintaallaan lumettunutta takin selkämystään. — Vai niinköhän tuli otettua napsuja, jotta selvää miestä heiluttaa... Sitä oltiinkin, kuules Juuso, vähän niinkuin tapernaakelin kaikkein pyhimässä... Jooseppi iski silmää Hannekselle, vaan Juuso ei ollut suuresti huvitettu naapurinsa herroissakäynnistä, tirskautti vain hammastensa välitse ja murahti:

— Pyhät naakelit-saakelit!

— Saitko pölkkyjä? kysyi Jooseppi.

— Saitko sinä satalappusia? kivahti vuorostaan Juuso.

— Ei puhuta! sanoi Jooseppi naukuvalla äänellä, mutta Juusosta näytti että Joosepin herroissa käynti oli kokolailla onnistunut ja pieni kateen kimmellys välähti hänen synkeään silmäänsä. Vaan Jooseppi sammutti tuon tulen taitavasti kertomalla toistamiseen, kuinka tuo edellä porhaltava metsäherra taki tahallaan oli ajanut häneen pahki ja — tästä nousee käräjäjuttu.

— Jahka housuni heitän tuolla Maakunnassa, niin saat tulla sinäkin todistajaksi, toimitti Ryysyrannan Jooseppi.

Mutta Mullimäen Juuso kirosi yhä synkemmästi ja vastasi:

— En jukoliste reissua käräjiin sinun hännänhaistajaksesi!

Tuosta hännänhaistämisesta sukeutui nyt kirkonkylään palatessa piskuinen riidan kahakka noiden kahden petkelkyläläisen naapuruksen kesken, kun näet Jooseppi, sanaan tarraten, alkoi penätä, että:

— Minunko hännänhaistajaksi — vai ei kelpaa naapurille — vaan jos minä pyllistän ja samalla tämmyytän sinut lautamiehellä tai herrastuomarilla, niin tasavallan perustuslain ja kraahvin mukaan sun on pakkolähteminen — jos ei muuten, niin naru kaulassa...

— Pyllistä minkä pyllistät, intti Mulli-Juuso silmiään muljauttaen, — vaan kun ummistan silmäni ja kiellän näkeväni peräpukamiasi, niin tämmääppäs, tämmyytäppäs sitten, jos kehtaat!

Johon Ryysyrannan Jooseppi taas kimakasti naukuen laukasi lonksuvin leuvoin että:

— Pidätkö sinä pirhanan jukuripää sitten minun häntävärkkiäni niin halpana että...!

Jumalatiesi, kuinka arveluttavaksi hyvien naapurusten kinastelu olisi kehittynyt, mutta siinä samalla tulla suhisti ja helskytti täyttä laukkaa toinenkin pulkkaporo kolmen hiihtäjän takaa, ja näiden täytyi kiireesti väistyä tieltä — apulaisvallesmanni Reino Rinne siinä porhalsi kylälle päin hänkin, puuhkalakki ja suuret koirakintaat käsissään, poroaan hoputtaen ja sille karjuen, koreanylpeä rouva sylissään — ja hiihtäjät vaikenivat tyystin. Kun taas liukuivat kovalla tiellä, otti Harmajavaaran Hannes puheenvuoron ja sanoi siivokseen:

— Saatetaanhan sitä, Juuso, Maakunnan pirtissä miehissä tarkastaa, jotta tuliko tähän Kenkkuseen siinä päälleajossa ruumiinvikoja, ja jos tulikin, niin eiköhän liene parasta sopia metsänhoitaja Räkhalssin kanssa kirjallisesti nämä asiat — niin sanoakseni perheasiat! toimitti Hannes sivistyneesti.

— Ka niinpä taitaa olla..., luikkasi silloin muikeasti Jooseppi itsekkin ja siihen jupakka raukesi — eikä tullut Kenkku-Joosepilla Maakunnan pirtissä riisutuksi housurisojaan, vaikka muuten kenkutteli pirtin ja puodin väliä tai istua hyssytteli tiskin reunalla pieksujaan heilutellen ja monenlaista kauppaa hieroen Maakunnan kaupanhoitajan kanssa, kovasti tinkien kengäksiä ja pohjanahka-hylkyjä, toisin vuoroin kiikutellen kynsissään kullankirkasta kahvipannua vieläpä hypistellen hyppysillään kirjavaa hamekangasta, jotta nyt muka viimeinkin ostaa porauttaa eukolleen sen hamerustingin... jota ei tietystikään vieläkään ostanut, kun rahat hupenivat jauhoon, kahviin, sokuriin, pikanelliin, nahkapalasiin ja johonkin vikanaiseen pataan, joka myötiin polkuhinnasta.