Part 8

»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon: »Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso: kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa, ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset, ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta, jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että tirauttaa saa, milloin on nuusa...»

Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»

Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille, niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää puheen, joka alkaa:

»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa, niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»

Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat — Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua kohti ja lausuu juhlallisesti:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen rintaan...

Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää... ja ihan älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset, matalat sanat:

— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää — tule heti paikalla — Äpyli poikii!...

Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.

— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin Kaisa-Reetan perässä navettaan.

Huonosti siellä kävi — vasikka syntyi, mutta lehmä kuoli.

17.

Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa kietonut on ihmisen herkän sielun...

Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan. Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.

Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! — sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen avuttomuus.

Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa, armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side...

Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli ollut Jooseppi... Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen. Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää Äpylin tilalla, toista _sellaista_ lehmää toki ei ollut saatavissakaan. Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki, joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä hapanta piimää joukon särpimeksi.

Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.

Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja laulettu outoja lauluja... Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut Rämsänrannalla nähty...

Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty »vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla _silloin_ oli kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia laulettu...

Mutta _nyt_ —?

Miksi elämä oli niin kirotun kiristävää että se riippui lehmän utareista ja neljästä sorkasta?

Ne olivat kunnanmiehet vähin vetäneet suitansa naurun virnuun, kun mies oli tulla pouhannut hätäapua pyytämään ja sitä lehmän onnetonta poikimista suomentamaan. »Sinäkö siinä kätilönä heiluit?» Se virnuileminen vähän tuppasi kismittämään Jooseppia, vaan avustustahan sentään olivat luvanneet...

Jooseppi tallusteli ilkosillaan pitkin lumipolkua, ryysyt kainalossa, pirttiin, istahti pöydän taakse ja pyysi puhdasta paitaa emännältään.

— En ole jaksanut pestä, äänsi Kaisa-Reeta heikosti, istualtaan lattialla, lapset ympärillään.

— Kyllähän tämä muuten välttäisi vanhakin, puheli perheenisä, — vaan kun silloin mennä pyhäaamuna lehmänvereen ryvettyi.

Kaisa-Reeta ei vastannut — ja huoahtaen veti Jooseppi yllensä likaisen paidan.

— Riisuhhan se lahtari-vormusi, sanoi silloin karhealla äänellä ämmä loukosta, — käyn saunassa huuhtomassa.

Sai Irmelin toverikseen ämmä, ja sitten ripustettiin märkä paita lieden eteen orteen, jotta se aamuun asti kuivuisi.

Mutta matalalla oli Ryysyrannan mökin mieliala tänä Iauvantai-iltana perheen käydessä maata pesemättömälle lattialle. Ja öinen tuuli valittaen vinkui rikkinäisissä akkunoissa.

— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta...

* * * * *

Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen pakeni.

Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine helmikruunuineen!...

— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.

Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan liikuttaa ja hävettää.

— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.

Mullimäen Juuso murahti:

— Sulla on viini käytös, sinä out ollunna sotaväessä, perkele...

— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.

Mutta Mullimäen Juuso rypisti mustia kulmakarvojaan ja puhui:

— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan...

Hän noitui sydämensä pohjasta.

Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy tuli.

— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron...

Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin, ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.

— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu herroillakin!

Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:

— Vaan lehmäsipä sen lystin lopuksi menetit.

— Se... se siin oli ikävä kohta…, sanoi Hanneskin siivokseen.

Jooseppi tunsi puukon piston sydämessään.

— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi korkeammalta taholta työnnetty?...

Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.

— Annahhan se taskutaavetti tänne, pyysi Mullimäen Juuso miehekkäästä.

Jooseppi oli löysännyt halailevat kätensä.

— Ei hätää, niin kauvan kun sulla _tätä_ riittää!

— Niinpä taitaa olla, ilostui Jooseppi.

— Niin se on, sanoi Harmajavaaran Hanneskin.

Ja he joivat pullon pohjaan.

Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen. Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä? samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet? nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön _ihminen_.

Oli niin henu olla!

Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara olivat huomenna samat kuin tänään.

— Hei rannit, lausunko minä...?

— Ka lausu!

Mutta Jooseppi ei saanut yhtään runoa suustaan.

Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

— Hiljaa..., sopersi Hannes.

— Eipä ole ennen tänne asti kuulunut — nyt kuuluu, mutisi Juuso.

— Se on kirkonkello! ilmoitti Jooseppi ja pani kätensä ristiin.

Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään korkeiden voimien puoleen ja etsimään _sieltä_ kaiken apunsa elämän hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.

»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan lumoa vastaan: »Mitä hyötyä _minulla_ on kirkosta? Jo hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he, syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään, vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri — omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja — päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle tuottanut iloa!

— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi ajatuksissaan.

— Antaa soida..., sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät — koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.

— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä kansa koko kirkkohoitoa?

— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin, joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä taas köyhät saatanat, moukat...

— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä me teemme, siitä tässä on kysymys?

— Se on Ristuksen kirkko, sanoo Harmajavaaran Hannes leppoisasti.

— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.

— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen »historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.

Hannes ehdottaa ylösnousemusta hangesta. Noustaan hiukan retkuvin koivin.

— Käytäneekö Karihtaniemessä?

— Käyvvään kehnossa — annahhan kun. Amanta taas kahvit keittää.

— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se yöllinen kahakka.

Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin, jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti sinikuulasta sunnuntai-taivasta.

Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:

— Polttelehhan Juoseppi mustaa karhua!

— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle Hannekselle... Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin, vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:

— Myötkö märkääkään? — Aa?

— Aa! panee Jooseppikin ja supattaa ukon korvaan. — Pistäyhhän pihalle...

— Aa! mutruilee ukko yskän ymmärtäneenä ja he pujahtavat peräkkäin pihalle ja menevät nurkan taa...

Amanta silloin, ihan vihan vimmassa Joosepin suosiosta ukon rähjälle, rätkää höysteet porisevaan pannuun niin että pärskät pirskahtelevat lieteen, ja kimahtaa ilkeästi:

— Hylyky kun on taas päissään tuo Joosepin retkale.

— Ei se päissään ole, puolustaa Mulli-Juuso.

— Maistanna out sinnäi! mäiskähyttää Amanta.

— Maistettu on muorinmäärä mieheen, selostaa nyt Harmajavaaran Hannes, — vaan emme hutikassa ole kukaan.

— Kuka teijät tietää..., sihisee Amanta ja alkaa kaadella kahvia kuppeihin.

— Hiiteenkö se rojukokki karkasi? kurnuttaa Karihtaniemen äksy akka ja saa syytä pyörähtää ulos ovesta.

— Eläkä tule, eläkä tule... Pysy pirtissä! kimahtaa avopäinen Jaakko ukko heristäen vapisevilla käsillään, kun Amanta kurkkii nurkan takaa häiriten vanhuksen ja Joosepin salaperäistä kaupanhierontaa.

— Nuolkaa vasikan häntää! räivää vastaan hamettaan huiskuttaen Amanta, pistävin silmin, — minäkö mokoman roikkaan vängällä tuppaun — kahville minä tulin tuota ryysyrantalaista kuhtumaan. Juotko vai et?

— En juo! huusi Jooseppi iloisesti.

— Vai et juo! suutahti silmittömästi Amanta.

— Ei köyhän kannata hotellissa mässätä, jatkoi Jooseppi.

— Ho-hotellissa? huiskasi vastaan Amanta tuikkivin silmin. — Kenelläkähän tässä hotelli lie, jos ei ihtelläsi, rojukokilla...

Se sana »rojukokki» saitui aralle paikalle Joosepissa. Hän tempasi halon, mutta samalla Amantan pää vetäysi nurkan taa. Ukko Jaakko lököttävin housuin kämperehti pyörien ympäri tanterella ja, karhiten koukkusormin mustaa pörhöistä tukkaansa, kimahteli kähisten kuin käki:

— Senkö pir-pirhanan tähen tuo narttu taas Iaittausi hangelle kärkkymään.

— Miestä ja viinaa sen akan mieli tekee, naukui Jooseppi. Amantan virnistävä naama vilahti vielä kerran nurkan takaa, mutta ukot jatkoivat kaupan hierontaansa. Kuului aikamoinen maiskauskin, kun ukko Jaakko, pää kekallaan ja halkinaiset kinahuulet huipparassa, otti ryypyn siinä talvisen sabatin sinitaivaan alla Karihtaniemen harmaan mökin nurkan takana.

— Aa! pani ukko mielissään.

— Aa, matki Jooseppi, — koiruuksillani käsken tähän Kustinkin, niin mihinkäs Amanta pääsee.

Hän kävi tosiaankin vihjaamassa juron Kustin ulos pirtistä antaen tällekkin tärskäyksen.

Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle. Totisesti hän tämän vielä — kostaa!