Part 7

Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin, ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs tästä pääset...? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä... eiköhän vain naura vallesmanni?... no kaikenlaisiin sikolätteihin se Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!

— Syyti, Vekku, syyti!

Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä miehisillä miehillä.

— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni silmillään nauraen.

— Ka tämä, tämä se on se _kuuluisa!_ korostaa Jooseppi. — Ja nyt saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.

(Jooseppi tavoitteli kai juristia, vaan turisti siitä tuli.)

— Ja miksei ilkeäisi..., kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.

Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita... Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen savuke hampaisiin...

Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut vasiten vallesmannia varten.

— Panehhan, vallesherra, talon tupakka!

Hän — Jooseppi — korosti sanan _talon_, jota aniharvoin taisi tapahtua tässä mökinrähjässä.

— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus — peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»

— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»

— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia. Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan. »Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään tympääntymystä...»

Kaisa-Reeta kaasi kahvia rikkolaitaiseen kuppiin.

— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät...

— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?

— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä... Mutta Jooseppi käy kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä pölyt sormellaan ja sanoo:

— Kun on näin korkea vieras matalassa talossa, niin isäntä juo tuusasta.

Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui takkinsa.

Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi silmää ja virkkoi:

— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.

— Eläkä vie vierasta, hätäilee emäntä, — minä lasken kahvia.

— Pikajalkaa me takaisin tulemme, naukasee Jooseppi.

Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.

Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman punehtunein kasvoin.

— Semmoinen se on vanhan kansan peräpöksä, puhelee Jooseppi.

— Mikäs vikana, hymyilee vallesmanni, savuke hampaissa.

Emäntä kaataa toiset kahviannokset. Hänellä on jotakin sydämellään — tekisi mieli puhua siitä nimismiehelle suoraan, vaan ei saa ulos.

— Tämä vallesmanni jääpikin nyt meille yöksi, toimittaa Jooseppi. — Kylvetään ja tarinoijaan kuin ryssän vossikat. Aapeli ja Irmeli — juoskaahan kohentamaan kiukaan pesää, jotta tulisi hyvä kylpy...

— Saatanpa jäädäkkin, sanoo vallesmanni. — Saunan lauteilla nukun — onhan se runollista.

Jooseppi pärskähtää nauramaan.

— Runollista! Vaan se se vasta onkin _runollista_, kun herra päävallesmanni oikasee pitkät koipensa Ryysyrannan karstasaunan lauteella!

Kaisa-Reeta katsahtaa nuhtelevasti aviomieheensä: tuo Joosepin tuttavallinen puhelu virkaherran kanssa jollakin tavoin kiusaa häntä. Käviköhän nuo peräisessä naukkaamassa?

— Ei ilkiäisi pyytää vallesmannia yöksi näin kelvottomiin kötyksiin, sanoo Kaisa-Reeta syvän harkinnan jälkeen. — Meillä on rähjä sauna ja tässä russakkapirtissä ette ilkiä nukkua...

Sekä vallesmanni että Jooseppi ehättivät yhtaikaa vastaamaan:

— Elkäähän emäntä kulta — kansan palvelijan täytyy tottua tilanteisiin.

Jooseppi puolestaan tiuskasi:

— Elä sinä, Kaisa-Reeta lossaa! Nämä on niitä miesten meininkejä...

Emäntä tahtoi kaataa kolmannen kupin vallesmannille.

Jooseppi iski silmää ja pinkasi rahilta.

— Vaan kehikkohan se mulla äsken jäikin näyttämättä. Pistäyhhän, vallesmanni, ennenkuin pimiä lankiaa, jotta tutustut kaikkiin pokseihin.

— Päästään vialle kai se on tullut koko mies, murisee Kaisa-Reeta Joosepin hyppyyttäessä vierastaan taas ulos ovesta.

Mutta viiden minuutin kuluttua he taas palasivat pirttiin.

— Niin, semmoinen se on köyhän kehikko — nytkin oisi tarpeen vieraskamari, vaan kun ei koskaan saa tulipesää, visertelee Jooseppi.

— Vaan jos näistäpuolin jotenkin saisi, lohduttaa vallesmanni hymyilevänä ja punaisena kasvoiltaan.

Hän vähän maiskuttaa suutaan hörppiessään kolmatta kahvikuppia.

Mukavaa seurustelua jatkuu. Mökin lapset käyvät rohkeammiksi. Einari Jaakoppi, pieni räkänokka, tulee ihan vallesmannin eteen ja Liisa-Valpuri keimailee myös lähettyvillä.

— Niistätkö nokkasi, toruu äiti. Vaan eihän Einari Jaakoppi ole tottunut hoitamaan nenäänsä. Vallesmanni naurahtaa ja sanoo:

— Räkänokasta se mies tulee eikä tyhjän naurajasta.

— Oikein! oikein! riemastelee Jooseppi ja lisää sitten vallesmannin puoleen kääntyen:

— Lystit lapset minulla on. Tanssihhan Liisa-Valapu vieraalle setälle sitä Pupu-Jussia.

— Jos isä laulaa! tuumaa tyttö. Jooseppi on sillä tuulella että raskii laulaakkin. Ja vallesmanni katselee paperossiaan vedellen, kun mökin pikku tyttö tanssia töpöstelee mustalla, puhkinaisella, epätasaisella lattialla Joosepin hartaasti veisatessa kimakalla äänellään:

Pupu-Jussi se metsässä nukkuu kuusen alla...

Liisa-Valpurin liinaharja leiskahtelee ja veitikkamaisesti hän vilkkuu vieraaseen setään että miten tähän taidenäyte vaikuttaa. Ja vaikuttaahan se!

Vallesmanni kaivaa liivintaskustaan nikkelisen markan rahan ja tarjoaa tytölle. Tyttö luulee saavansa karamellin, mutta saatuaan kolikon kouraansa jää hämmästyneenä tuijottamaan, sormi suussa. — Rahaa — hänelle? — pikku Liisukalle — tämä tapahtuu ensi kerran hänen elämässään...

— Annappa kättä hyvälle setälle — kiittele — niksauta! komentaa äitinsä.

Ja Liisa-Valpuri niksauttaa ja tuppaa kätösensä. Likainen se tosin on, mutta rehellinen.

Carolus Koskelin hymyilee. Hän tahtoo näyttää että hän on ihminen eikä mikään koppava herra. Yhtäkkiä hän saa mielijuohteen, sieppaa paljaita pikku jalkojaan pystyyn potkivan Kurli Rustaavan ylös kätkyestä, puristaa rintaansa vasten ja kantelee ympäri pirttiä. Pikkuinen tenava on niin hämmästyksissään että sen silmät palavat kiinninaulattuina vieraan herran kaulukseen ja kimmeltävään kravattineulaan eikä muista huutaakkaan.

— Lapsia minäkin rakastan! sanoo vallesmanni ja laskee Kurlin takaisin kätkyeeseen. Silloin vasta tyttö hoksaa että jotakin epätavallista ja muka kauheaa on tapahtunut ja parahtaa vimmattuun parkunaan.

Kun Kurlista taas on selviydytty, käy Jooseppi itse viimeistelemässä riihisaunan kiuvashiiloksen kohennusta, ja palattuaan järjestää asiat niin että Kaisa-Reeta ja lapset ynnä ämmä kylpevätkin ensiksi, sitten huuhdellaan sauna huolellisesti, lisätään hienoja leppähalkoja kiukaaseen ja varustetaan kylpy kunniavieraalle ja Joosepille.

15.

Sillä aikaa kun muu väki viipyi saunassa, saivat vallesmanni ja Jooseppi rauhassa syödä. Ei ollut tippaakaan maitoa, mutta sitä he eivät kaivanneetkaan — raikkaat pontikkaryypyt korvasivat ummessa olevat lehmät ja antoivat vauhtia mökin ruuille. Pahkakupit höyrysivät kukkuroillaan lihapottua, tuores ohrarieska oli imelää, voitakin oli hankittu naapurista. Carolus Koskelinista karisi viimeinenkin ennakkoluulo ja vastenmielisyys Ryysyrannan rähjämäisyyttä kohtaan. Korkeat asiat taisi matkaansaattaa supisuomalainen ruislikööri. Ja vilkas oli se keskustelu, joka virinnyt oli:

— Pistelehhän Karolus, jos kelpaa.

— Vaan minähän poika pistelenkin.

— Taitaa ne ministöörit ja tiploomit siellä Helesingissä syöskennellä eri hienosti! tokasee Jooseppi.

— Näin hyvänmakuista ei syö presidenttikään! vakuuttaa vallesmanni.

— Elä, elä. Outko syönynnä resitentin kanssa samassa pöyvässä?

— En minä nyt ihan samassa... Vaan olen tuota hänet _nähnyt_ syömässä...

— Onpa sitä siinäi! laulaa Jooseppi pullikoiden puulusikalla pahkakupistaan.

— Pistäysin lähtiessäni tänne sisäministerin luona, kertoo vallesmanni.

— Vai pistäysit! Antoiko tuo kahvit? kysyi Jooseppi.

— Kahvitko? Ei se anna kahvia aina pääministerillekään, selittää vallesmanni.

— Liianpa ylevämielinen kuulostaa olevan, arvelee Jooseppi.

— Ei se ylpeä ole! kokee vallesmanni väittää.

— Ylypiä, ylypiä se on, joka ei kahvikuppia alamaisilleen tarjoo, väittää Jooseppi.

— Ei siellä joudeta kahvin kanssa huushollaamaan, vakuuttaa vallesmanni edelleen. Siellä on miestä kuin helluntai-epistolassa — ministereillä kiire niin ettei sylkäisemään kerkeä.

— Jottako niin on kiire? ihmettelee Jooseppi. — Ei se sitten taija se ministöörin salakku ollakkaan mikään herrasvirka?

— Ei ole! Miehellä on aina kuin palava tuli pöksyissä, kertoo Koskeliini.

— Tai niinkuin sontiainen hännässä! parantaa Jooseppi nauraen.

— Juuri niin!

— Vaan nyt on minusta ruokaryypyn hetki, esittää Kenkkunen.

— Kiproiskis! vastaa Koskeliini.

— Out sinä meleko mukava valtesmanni! tunnustaa Jooseppi hihallaan suutaan pyyhkäisten.

— Tavallinen tasavallan kansalainen! räpyttää silmiään Carolus Koskelin kultakehyksisten rilliensä takaa.

— Vaan sanoppa vallesmanni — kun tässä näin satuttiin nenäkkäin tietävämmän kanssa — että mikä se oikein on tämä _tasavalta?_ Konsta veli kun aina hankaa riitaa ja loruilee jotta ei se sen kummempi ole kuin kuningaskuntakaan.

— No miten sinä Jooseppi sen puolestasi olet käsittänyt? kysyi vallesmanni.

— Minä meinaan että tasavallassa on valta pantava _tasan_ kaikkien kansalaisten kesken.

— No näyttääkö sinusta valta olevan tasan tässä maassa? kysyi vallesmanni terävästi ja nauravin silmin.

— Ei se varsin vielä, vaan että se on siksi tarkoitettu ja lopuksi tuleekin, selitti Jooseppi.

— Kyllä sinä nyt olet perinpohjaisesti erehtynyt, rakas veli, oikaisee Koskeliini. — Ei tasavalta tarkoita _tasan_ pantavaa valtaa.

— Mitä helevettiä se sitten tarkoittaa?

— Djah! jahkasi vain vallesmanni.

Ottivat taas piskuisen paukun.

— Minkälainen pelivärkki se oikein on se kansan etuskunta siellä Helesingissä? tinkaa taas Jooseppi nousuhumalassa.

— No niinkuin Kajaanin höyrymylly! vastaa leikillään vallesmanni.

— Ja mikä se on miehiään se Lex Kallio?

— Eihän se mikään mies ole, hymyilee nimismies. — Lakiehdotushan se vain on.

Jooseppi joutuu taas ymmälle. Koskeliinin täytyy selittää seikkaperäisemmin:

— _Lex_ on latinalainen — roomalainen — sana, merkitsee suomeksi _laki_. Lex Kallio tarkoittaa = edustaja Kallion ehdottama laki.

— Piruuttaanko hyö sen niin ovat ruomiksi ristineet? arvostelee Jooseppi lopuksi.

— Kansainvälinen tapa se on, puolustaa Carolus Koskelin. — Jos sinä esimerkiksi olisit kansanedustaja ja...

— _Minä_ — kansanedustaja? kiljahtaa Jooseppi.

— Niin, jos _sinä_ olisit kansanedustaja ja esittäisit uuden lain — sanokaamme kieltolain korjauslain — eduskunnan puheenjohtaja nimittäisi sinun asiasi: _Lex Kenkkunen_.

Joosepille kirkastui latina!

— Mylly, myllypä taitaa olla, naukui hän, mutta vallesmanni tarttui pikariin ja kilisti:

— Pohjanmaan kautta siis, »Lex Kenkkunen»!

Samassa kuului ulkoa kahinaa ja ryminää eteisestä, ja toinen toistensa kintereillä juosta hilppoivat lapset mikä aatamin alasti, millä vain lepattava paidan rääsy yllään — jo lennätti Irmeli sisko punaisena läähättäen pikku Kurlinkin käärössä kätkyeeseen, sitten tulla kompuroi lääpällään ämmä, tukka takkuisena tihkuen, ja vasta tovin ajan kuluttua emäntä Kaisa-Reeta, aina yhtä masennuksissaan vatsanvaivoineen.

Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului ääni heidän selkänsä takaa:

— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni. Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?

— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt läiskin... Minä!

— — —

Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä, joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.

— Annahhan minä ropsin vastalla!

— Elähän hätäile, ensin on hikoiltava.

— Vaan otetaanhan pienet tärskäykset ensin!

— Otetaan vain. Nyt se vasta maistuukin.

— Tämmöinen se on mulla sauna. Outko ennen kylypennä riihessä?

— Enpä totisesti.

— Vaan nyt kylyvet!

— Niinpä vain.

— Vieläkö tahot löylyä?

— Roiskauta!

Ja Jooseppi tonttu hyppäsi alas ja lyödä roiskasi haaleata vettä kiukaalle. Kiuvas kiljahti, höyry hulmahti ja sitten kuului pitkä sihinä, joka vähitellen hiljeni.

— Ah-ah kuinka tuntuu hyvältä syntiseen nahkaan. Ihan puree.

— Pyllähä pempullesi! komensi Jooseppi.

Ja vallesmanni pyllähti.

— Terästetäänkö?

— Lyö hiukkasen...

— Vieläkö?

— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.

Sinne kiipesi taas Jooseppikin, hyväksi haudottu koivuinen vasta kainalossa.

— Huh, huh, taisipa sitä tulla... Joko minä nyt annan korkean ruunun miestä selekään?

— No anna häntä..., suostui veikeä vallesmanni ja pyörähti mahalleen.

Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä — kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut. _Ihmisiä_ he vain olivat tässä tilanteessa eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi — eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.

— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja sääriin, sitten rintaan ja polviin...

Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi, Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus — Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.

Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut, niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset, jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä täyteläisyydestä.

— Tässä me istumme, ihmisenpojat, virkkoi vallesmanni, — ja taidammepa olla pikkusen tuppurassa, mutta niin kauvan kun maailma on seisonut, ovat kuolevaiset huumanneet itsiään väkevillä juomilla, eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan myös taivaan herrat. Kreikan Olympon jalot jumalatkin — kuulehhan Jooseppi — taivaan keinuissa aika-ajoin pitivät lystiä, germaanien Walhallassa ritarit remusivat viinisarkat käsissä, ja muinaissuomalaisten suurissa juhlapidoissa kallisteltiin ahkerasti päihdyttävää olutta — sanoppa Jooseppi Kenkkuilen, miksi siis emme me, kaksi syntisäkkiä, sinä ja minä, tänä lauhkeana lauvantaiehtoona saisi kannua kallistella? Ketä se haittaa? Puhu!

— Ei kerrassa ketään se haittaa! riemasteli Jooseppi, — minä en tunne maaliman historioita, mutta sen minäkin muistan lukeneeni pipliasta että viina on _viisaan_ juotava eikä tuhmille tuotava ja että antootten viinaa _murheellisille_, ja muistelenpa kuulleeni sellaisenkin pykälän, jotta viina ilahuttaa _ihmiset ja jumalat_...

— Salomoni sanoo: »Antakaa _väkeviä juomia_ niille, jotka hukkumaisillaan ovat ja _viiniä_ murheellisille sieluille, että he joisivat ja _unhottaisivat ahdistuksensa_ eivätkä enää johdattaisi mieleensä viheliäisyyttänsä.»

— Ja Syyrakki sanoo...

— Kaikki ne sanovat! keskeyttää vallesmanni pehmeästi, — ja tiedätkö, Jooseppi Kenkkunen, mitä itse oppi-isämme Luther näistä asioista on arvellut?

— Mitähän lie Marttikin meinannut? uteli Jooseppi, silmät loistaen.

Carolus Koskelin, alaston vallesmanni, alkoi korkealla äänellä lausua runoa:

Ken lemmi ei viiniä, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

— Voi herttainen, tulenpalava totuus! huutaa Ryysy-Jooseppi, — sehän on aivankuin Petkelkylän pitkästä katkismuksesta; vaikka minä olen moukka ja kälmi kettu, niin sanonpa että siinä runossa on ilmilausuttu meikäläistenkin pieneläjäin tunnussana. Terve Kalle Karolus — saneleppa sitä lut-hee-rusta kuin tuomari valankaavaa, niin minä sanelen jälestä.

Ja yhdessä nyt vallesmanni ja Jooseppi saunan lauteella roikkuvin säärin ja käsillään tahtia lyöden korkealla äänellä lausuivat että:

Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua, hän koskaan......

— Vaan laulappa nyt vallesmanni oikein korea laulu, koska laulamaankin käskee Lut-heerus — sinähän, joka out ministerikoulun käynyt, osaat latinat ja hepreat.

Carolus Koskelin lauloi:

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus! Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.

Ja Jooseppi säesti täyttä kurkkua viimeistä kertosäettä:

Noos hapee-e-pit huu-uii-mus! Noos hapee-e-pit huu-uu-mus!

Saunan ovi rasahti ja tuli sammui tuijusta ja ääni kuului pimeästä:

— Sinnekö ne herrat yöksikin jäävät?

— Tänne, tänne — herrat — elkäähän hätäilkö akat — pistähän tuli tuijuun ja laputa pirttiin... Meillä on hyvä olla... Hih! hihkasi Jooseppi eukolleen ja jatkoi latinalaista laulua:

Noos hapee-e-pit huii-uu-mus!

Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan Jooseppi.

16.

_Joosepin uni saunassa._

Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:

On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on »resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli »Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.

Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun — samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:

»Missä täällä mahtaa olla se Lex Kallion lussieri?»

»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:

_Lex Kenkkunen_ Kansanetustaja Rämsänrannalta.