Part 10
Eikä puhettakaan että Ryysyrannan Jooseppi olisi pyllistänyt Mullimäen Juusolle tai manuuttanut tätä todistajaksi, vaan täydessä sovinnossa taas keskustelivat naapurukset, vieläpä Juuso, jota koko kirkonkylä tympäsi, suostui viemään mukanaan osan Joosepin tavaroistakin — Juuso näet läksi vielä yön selkään painelemaan kotiinsa päin yhdessä muutaman Pahka-Pekan kanssa. Kauppa-asiansa siis näin loistavasti taas klareerattuaan tunsi Ryysyrannan Jooseppi itsensä vapaaksi lähtemään Hanneksen kera suojeluskunnan iltamaan, jonne mennä liehtoivat paitsi piikatyttöjä ja solttuja kaikki herraskaiset ainekset keskuskylältä — sinne ne toki olivat porhaltaneet nuoret virkamiehetkin poroillaan ja sinne ajaa kalkutti aisakellossa ja hirventalja reen perässä kirkkoherrakin rouvineen, lapsineen. Sinne tuppasivat mennäkseen Maakunnan herra ja rouvakin koettaen kiireen vilkkaa päästä irti pyhäostajista, tuosta kaukokorven ikuisesta painajaisesta. Oikein kiiltokauluksiin ja patiineihin kiepsautti itsensä Helge Huttunen ja pikkuinen pirteä rouva Huttunenkin haiskahti hajuvesiltä.
— Lähetäänpä ilkeyksissään me Petkelkylän haisunäädätkin porvalien paalisalonkiin! innostui Jooseppi, varsinkin kun Maakunnan kaupanhoitaja oli luvannut kustantaa piletin, jos kerran Kenkkunenkin ilmestyisi valkokarvaisten juhliin.
Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää, koska ei vielä ollut omaa taloa.
* * * * *
Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen, johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.
— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.
Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla äänellä kaikkien kuullen että:
— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee...
Johon Jooseppi iloisella äänellä kehahti vastaan että:
— Vaan _minä_ en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen saapi kirkkoherra uskoa...
Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään...
Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt... — anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan, kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille, joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.
Oli siellä toki Koskeliinin rouvakin, kaunikki ylimys hänkin, mutta Kenkkuselle se sentään paiskasi laupiaasti kättä ja mukavasti mulkoili mustia silmiään — lieneeköhän tietänyt ne miehensä ja Kenkkusen hyvät välit? — kaippa se hyvinkin tiesi, koska sanoi: »Sääli ettei Carolus ole täällä!» ja liehahti samalla pois Joosepin näköpiiristä.
Jopas vihdoin sattui Jooseppi vastatuksin metsänhoitaja Räkhalssinkin kanssa eikä malttanut olla salakaunassa tokaisematta että:
— Herra hosmestari ajaa karautti minun päälleni siellä emäpappilan törmän alla...
— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa silloin Räkhalssi seisten piipunnysä suupielessä hajalla säärin keskellä lattiaa, väriverkaiset säpikkäät julman pitkissä koivissaan. Ja kun Harmajavaaran Hannes kaverinsa puolesta oli antanut säädyllisen selityksen, loppui tämä selkkaus vihoviimeinkin siihen että metsäherra ystävällisesti tarttui Jooseppia käsikynkästä ja vei kahvitiskille komentaen iltaman yliemännän, vanhan postineidin, kaatamaan kukkuraisen kupin nisukahvia.
— Juo, Kenkku, juo tuplakupit sulhasmiehen sottaan, ja anna anteeksi että se minun härkäni, Tatu, ei arvaa pysähtyä, vaikka edessä seisköön itse Mokulan keisari...
Saakurin mukava mies siis oli tuo Räkhalssi ja viimeinenkin kauna katosi Joosepin sydänalasta siinä pullakahvia hörppiessään Rämsän pirtin seinäpenkillä. Vanha postineitikin niin muikeasti irvisti ja, räpytellen silmiään rilliensä takaa, virkahti:
— Mistäs nyt tuulee, kun herra Kenkkunenkin on kekkereissä? Sitten se vanhapiika ruotsiksi sinkautti metsäherra Räkhalssille että:
— Forstmästarn är bra snäll, som trakterar så'na där struntar! mutta tätä viimeksi mainittua lausetta Ryysy-Jooseppi ei oikein ymmärtänyt, vaikka vaistosikin että tuo kärtyinen mamselli piti häntä, köyhän perheen isää, jotakuinkin halpana olentona. Kummaltakaan puolelta ei vielä oltu unhoitettu postitoimistossa sattunutta kipakkaa kohtausta, jossa Kenkkunen oli saanut vasten naamaansa aivankuin märillä housuilla... Mutta koska Harmajavaaran Hannes puolestaan sattui olemaan postineidin erikoinen suosikki, jolle vuorostaan postineiti pistouvasi kahvit — niin tätä Hanneksen läsnäoloa kai huonohuutoinen Kenkkunen saikin kiittää ettei Lottien yliemäntä miekkosta ihmisten kuullen sen enempää letkauttanut. Mukavahan täällä oli olla, kerrassaan mukava, kun herrat voitelivat kermakahvilla korven kyöpeleitä ja Maakunnan Huttunen ryysyiselle ystävälleen ovirahankin oli suorittanut.
Kahvitupa tyhjentyi — yleisö siirsihen toiseen pirttiin. Lavalla seisoi apulaisnimismies suojeluskuntaupseerin puvussaan ja luki paperista asiallisesti ja hätäilemättä. Jooseppi höristi korviaan:
»Suojeluskunta — on — tasavallan varmin — turva. Valtakunnan rajalla se merkitsee — suorastaan — pelastusta — isänmaan pahimmasta painajaisesta — kommunistien myk-mykräntyöstä. Me nimitämme punaisia veljiämme myk-mykriksi, koska ne — kaivavat maata — jalkaimme alta. Jokaisen suojeluskuntalaisen — velvollisuus — on — pitää rajaseutu — puh-puhtaana — myk-mykristä..
Reino Rinne tankkasi hauskasti mykrä sanaa.
Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.
Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:
See oli yksi lauvantaki-iilta, kun sii-nuo oo-tootin: jaa oo-too-tin niin kauvan, sun rei, sun rei, sun fralilalilei että keel-lo oli kyym-mee-nen!
Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:
Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen! Seen soat sinä ottaa poik-keen, sun rei, sun rei, sun fralilalilei — ja an-taa paa-rem-mill!
Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta hihasta ja kuiskaten tälle:
— On tämä suojeluskunta sentään eri poikaa.
Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan — nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi, kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli kuin sopulia saloille.
»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen kansan ryysykerjäläislapsia — _sitä_ historiaa ei liene paperille kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu...!»
Jooseppi oli lysähtämäisillään lattiaan mielenliikutuksesta, hän pyyhkäsi riekaleisella hihallaan kyynelen silmäkulmasta sekä katsahti avuttomana, ikäänkuin oudoksuen ympärilleen: missä hän oikein olikaan? Kyssähti sitten istumaan kylmän jättiläismuurin juurelle ja kuunteli siinä nöyrästi esitelmän loppuun saakka... Ja Ryysyrannan Jooseppi muisti, kuinka itse jo pienenä penskana oli silkkaa petäjäistä jyrsinyt ja varsinkin mitä isä-vainaja oli kertoellut nälkävuosista Petkelkylälläkin — miten moniaana pyhäaamuna seitsemällätoista kelkalla oli vedetty ruumiita syrjäiseen hautuusaareen ja miten vetäjistä vielä kolme oli tuupertunut nietokseen...
Kätten räikeä Iäpytys havahdutti Joosepin jälleen todellisuuteen — kah, suojeluskunnan illatsussapa näyttiinkin oltavan eikä siellä pimeällä Petkeleen perukalla — jumalankiitos...
Jooseppi kapsahti ylös ja meni Hanneksen viereen seisomaan. Nytpä seurasi ohjelmassa ihan toisenlainen numero, joka ei ollut sukuakaan kirkkoherran esitelmälle. Lavalle näet kiepsahti sanitäärivääpeli Veitikainen, tukkijätkäksi pyntättynä, ja hattu takaraivolla alkoi vedellä hanuria sekä laulaa rallattaa sekaan että... voi kiesuksen kierukka, mitä ryönää se poika ryöppyikään — ei tuota iljennyt kuunnellakaan, vaan vaikea oli olla kuuntelemattakin, kovin, kovin se oli mukaansa tempaavaa ja vähän niinkuin liiaksi tuttua:
Illalla mänin minä Iitan aettaan ja oven minä panin säppiin. Mutta Iita se sano että: out sinä tuhma, kun et ies yhtää häppii. Jala-jailaijaa, jala-jallaijaa, kun et ies yhtää häppii!
Tirskahti, tirskahti siellä ja täällä Rämsän juhlapirtissä solttu ja renkipoika, ja herrat hostmestarit nauroivat ääneensä ja huusivat ravoo-ravoo, mutta kaikki tytöt punastelivat hiusmartoa myöten ja kylän rouvat mykistyivät kuin suolapatsaat...
Istuhan se Iita minun polovellen ja huastel' tätä ja sitä, käellään se kutkutti kaolan alta ja tekihän se jos vaekka mitä. Jala-jallaijaa — — —
Jooseppi pani merkille että postineidin naama oli hapan kuin seitsenkuinen piimä ja tuo siveä vanhapiika heitteli myrkyllisiä silmäyksiä iloiseen vääpeliin sekä suhisi kuin koppelo, jolta uhataan munat ryöstää pesästä juuri kun poikaset koputtavat nokillaan kuorta rikki...
Minä sitä sanon että: ihana on ilima ja ulukona lampaat miäkyy, Mut suattaa se sattoo ropsaattoo, koska varikset pellolla riäkyy, Jala-jallaijaa — — —
Kirkkoherran rouva myös näytti kuin seipään nielleeltä, mutta itse kirkkoherra, vaikka niin oli vakavan esitelmän pitänyt, älykkäänä maailmanmiehenä, ei voinut olla nauramatta kuten kaikki muutkin virkaherrat, mutta pappi koetti kaikin mokomin peittää naurunpyrskäystään painamalla komean, punaposkisen päänsä syvälle edessä hytkivän tukkipomo Rahikaisen leveän seljän suojaan:
Mut Iita sano niin että: aena sinä Jussi juttelet kaaniista siästä, Etkö sinä ossoo rakkaaven asijoeta alottoo oekeesta piästä? Jala-jallaijaa — — —
— Vaan _se_ poika se _tietää!_ tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?...
No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta, ku opettelin uamuun asti. Ja kyllä se Iitae ihmettel' ku aeka mäni mukavasti! Jala-jallaijaa — — —
Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli — Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt _sitä_ pahaa, mikä vanhaa postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.
— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. — Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.
Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt uroon takaisin Petkelkylään.
— Joo, säesti Jooseppi hyväntuulisesti, — rulettia se poika porahuttelee.
Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa. Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa päivänä... ota sinä mun pussini Maakunnasta... et kai sinä ennen päivän valkenemista kylästä...
Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni pimeästä.
Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!» Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit itse... Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle...
Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.
— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu — nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää nimittelivät.
Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi, mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua. Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla, vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.
Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.
— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.
— Se on ihanne-kaloppia..., hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:
— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen..., ja tirskauttaa suustaan väkevän mällisyljen.
* * * * *
Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika...
— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata olla valtioviisas.
— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä, jos itseltäsi ilkiät...
— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon portista.
— Kah, Kenkku-Jooseppi, tulehhan lemonaatille.
Onko sulla...?
Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen, joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan. Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.
— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen kurkkuunsa punaista lemonaatia.
— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti huvitella itsiään...
— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä, jutteli Jooseppi.
— Sieltäkö sinä tulet, oi toveri? kysyi Hetale.
— Ilman aikojani ensi kerran elämässäni pistäysin, tunnusti Jooseppi.
Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.
— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja verenimijä-porvareita.
Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja naukui vastaan seuraavasti:
— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.
— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen vallankumoustoimintaan...
— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:
— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta...
Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:
— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö olet yötä?
— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta tirkistelemään työväentalon yötanssia.
»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän: »kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan, niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».
Hän läksi seppään ja vaipui heti pirtin penkille.
* * * * *
Hän on kuorsannut kenties tunnin ajan, kun joku koskettaa hänen kylkeensä ja kuiskaa: — Miekkoinen musikka, ele sie niin julen eija kuorshamas!
Jooseppi kapsahti istualleen ja pöllisteli pörröpäin vierasta. Outo, tanakka mies siinä oli, eheisiin, tummansinisiin vaatteisiin puettu, urheilutakin kauluksesta pilkisti helakanpunainen villapusero. Jooseppi älysi heti että tässä se nyt oli akentti, josta Hetale oli korvaan kuiskannut.
— Sie olemas se Joosef Kenkku? Tavaritsh Hetale paajinut siusta — asia jaasno...
Jooseppi vainusi että mies ei ollut rämsänrantalaista rotua, mistä lienee ollutkin kaukaa. Jostakin syystä hän vavahti.
Agentti istahti ihan Joosepin viereen, veti povestaan leveän, litteän taskumatin ja tarjosi. Jooseppi otti kuin unessa ja kiitteli. Tavattoman hyvänmakuinen oli ryyppy. Mieluusti kulautti toisen ja kolmannenkin kerran. Konjakkia olla taisi!
— Ollah julen smirno, sanoi agentti viitaten toisella puolella pirttiä nukkuviin miehiin ja naisiin. Sitten hän vielä hiljempää supatti Joosepin korvaan: Olemas siul djengin nuusa?
— Nuusa, nuusa! nyökytti Jooseppi, jota jälleen oudosti puistatti.
— Sie tahtomas sluusit — tienest shtoo?
— Ka ei kai se pahaa tekisi, naukui Jooseppi.
— Ottamas etappi? sanoi agentti.
— Tuota noin — epatti — mikä se oikein on?
— Ei tarvitsemas snatj! Kelbuago djengi, tavaritsh?
Agentti vilahdutti kädessään harmaata seteliä. Jooseppi tirkisti seteliin — tuskan hiki nousi hänen rypistyneelle otsalleen: totisesti hänelle tarjottiin tuhannen markan seteliä.
— Ja mitä minun pitää toimitella, jos niinkuin otan rahan? hän kuiskasi kiiluvin siansilmin. (Agentin kielimurre oli sotkuinen, mutta Jooseppi ymmärsi seuraavaa.)
— Huomenaamulla kello 6 työväentalon lemonaatiputkassa saat menettelyohjeet, ilmoitti agentti lujasti. — Tällä hetkellä vaaditaan sinulta vain kolme ehtoa, jatkoi vieras. — Mutta ota ryyppy ennenkuin päätät! sanoi agentti äärettömän veljellisesti ja siveli uhriaan käsivarrellaan.
Jooseppi kulautti hyvänmakuista, hyväntuoksuista konjakkia, pyyhkäsi partaista suutaan likaisella, riekaleisella puseronhihallaan ja kuiskasi kimeästi:
— Mitkä ne kolme ehtoa ovat? Annappa varsin kuulua, pyhä veli!
Agentti katsahti ryysyiseen toveriinsa murhaavasti, juhlallisesti, käskevästi.
— Ensimäini ehto: _maltshii durak!_ Toini ehto: _maltshii durak!_ Kolmas ehto: _maltshii durak!_
— Sano perkele suomeksi! suhisi Jooseppi ryypyistä rohkaistuneena.
Agentti naurahti, puristi hellästi Jooseppia molemmista käsistä yhtaikaa ja selitti:
— A minu sanomas pafinski. Ensimaini ehto: _Suu kiinni!_ Toini ehto: _Suu kiinni!_ Kolmas ehto: _Suu kiinni!_ Panimaajesh?
Agentti vilautti taas seteliänsä. Jooseppi tirkisti ihmeissään ja syvämielisesti kiusaajaansa ja virkahti:
— Eikö muuta?
— Ei! vahvisti vieras painolla.
— Minä lupaan! livahti Joosepin suusta.
— Vannomas? komensi toinen uhmaavasti.
— Ka sanelehhan valan kaava..., suostui Jooseppi.
Ja agentti saneli ja Ryysyrannan Jooseppi, hiukan humalassa, jätkytti perässä:
— Neuvosto-Venäjän Tasavallan — pyhän kolminaisuuden — Leninin — Trotskin ja — Sinojehvin nimessä — minä — Joosef Kenkkunen — vannon ja lupaan — pitää suuni kiinni — nyt ja ijankaikkisesti — aamen.
— Harashoo! sanoi kommunistiagentti ja pisti tuhannen markan setelin Joosepin kouraan— Joosepin, joka kauhistuneena jäi siihen tuijottamaan.