Part 11

Vielä viimeinen tuikea silmäys ja agentti riensi tanakoin askelin ovelle.

Mutta samalla hetkellä, kun agentti avasi oven, livahti ulkoa pimeästä porstuasta sisään koira — Ryysyrannan pörhöinen Vekku.

20.

Koira oli nuuskinut isäntänsä jäljet käyden tarkalleen kaikki paikat, missä Jooseppi oli kulkenut, se oli haistellut isäntänsä istumat järven jäätanterella, poikennut Karihtaniemeen, jolkutellut kirkonkylään, kierrellyt kaikki pihat ja nurkantaukset, missä isäntäkin oli kiekuroinut, oikaissut ulahtaen häntä koipien välissä Isoon Pappilaan, näyttänyt hampaitaan Pöljälle Aapolle, tutkinut kuono syvällä lumessa Joosepin lankeemukset ja kontat ryssäntiehaarassa, tunkeutunut Maakunnan pirttiin vieläpä puotiinkin kohottaen etukäpälänsä tiskille, laukannut kuono kiinni maassa Rämsän kartanoon ja palannut Työväentalolle, josta nyt vasta näin myöhään haistoi jäljet Sepän pirtille.

Se törmäsi suoraan Joosepin polvien väliin, nuoli kiihkeästi hänen känsäisiä käsiään ja tirkisti kysyvästi, pelokkaasti ja häpeillen isäntäänsä silmiin, surkeasti vinkuen.

Ryysyrannan Jooseppi hätkähti: Lempoko vai itse Jumalako koiran tällä silmänräpäyksellä jälkeen lähetti? Tässä oli kaksi vastakkaista ilmestystä: tuhat markkanen ja tuo Vekku! Hän pisti sukkelasti setelin piiloon kiinnittäen sen nuppineulalla paidan sisäpuolelle vasten paljasta rintaa, myhähti lauhkean sanan uskolliselle koiralleen ja kellahti pirtinpenkille etupuoli seinää vasten, nykäisten takkiresunsa päänsä ylitse.

Siinä huppupäissä nyt alkoi miettiä Ryysyrannan Jooseppi. Koko mies höyrysi hikeä ja sydän takoi kuin mikäkin kivitaltta.

»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan? Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon, turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa... Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois. Tässäpä vain ollaan... Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä! Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit... Vaan sitä jenkiä niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi, niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan taakse tallustaa... Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin tienestin tyhjästä kuin suurikin herra... Halituli julli karassoo!»

Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.

»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen — Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies...» Ylijängältä, Alajussilan Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä. Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että: »Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii torakka!»

Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:

Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää, kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari käskemäs!»

Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa. Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua, huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa, häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa. Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» — »Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski: »Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»

Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla äänellä yli Siperian kenttien:

»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!» Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen, josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru — Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!» Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa — maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —

* * * * *

Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä — karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin, ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta ja pudottanut lattialle?

Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?

Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit — minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla — kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä... Eikö sitä vielä... niin — eikö sitä vielä...?

Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen, joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden, puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!

Kello oli täsmälleen 6.

Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin Työväentalolle.

Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain kiiluivat kuin karhun silmät.

— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä pelkää että kellenkään puhun...

— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin ryysyt...

21.

On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.

Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä, mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa, ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.

— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin, vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi... Ikäloppu kunnanlehmä katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa sorkkelehtia?

Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee. Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen kyydissä!

Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan — minkähän tekevät?

Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen jarrutusasentoon.

Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen, veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen, hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt. _Siellä_ oli ollut niin hellä nuori emäntä, _sen_ emännän kesäyölaulut tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka. _Silloin_ oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä, Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon kesälaitumilta?

— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen nuorasta.

Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä. Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili. Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau...»

Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti. Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.

— Elähän, äikkäpää, käsistä karkaa!

Ja viittatielle taas järjestyi matkue — Jooseppi etunokkaan — Prinsessa kemputellen keskelle —ja Vekku punaista kieltään roikuttaen peränpitäjäksi. Hyvin mentiinkin kolmisen sataa metriä, mutta siihenpäs taas Prinsessa pysähtyi — se ei mitenkään lähtenyt sivu Karihtaniemestä. Se ei ollut milläänkään, vaikka Vekku siveellisessä suuttumuksessaan puri sitä kumpaankin takajalan kinttuun. Mistä ihmeestä sillä, nälällä rääkätyllä elukalla, riitti vastustusvoimaa? Sen suurissa silmissä välkkyi kostea kimmel — itkiköhän orjuuttaan?

— Ei nyt tullut tolokkua! äyväsi Jooseppi hikipäissään Vekun kärhämästä kiihoittuneena ja yhä pahemmin tuskastuen, kun Karihtaniemen vastaotettu koirakin hyökkäsi haukkuen kinttuihin. Jooseppi ei olisi halunnut millään tavoin sekoittaa karihtaniemeläisiä taas tähän juttuun, mutta mikäs auttoi — kunnanlehmä teki tenän. »En lemposoi leväytä sitä sittenkään Karihtaniemen navetassa», päätteli Jooseppi. Jo näkyi tulla humpsuavan Amanta alas avannolle — ei kuulunut Kusti olevan kotona — lapsia kurjissa ketineissä rienteli äitinsä perään, — olihan oikea ihme, kun vierasta lehmää kuljetettiin mökin ohi.

Jooseppi selosti tilanteen. Ei ollut tullut otetuksi Aapeli poikaa mukaan lehmän ajajaksi — hankalaksi kävi yksin kiskoa kantturaa — eikös Amanta mitenkään joutaisi ajajaksi vaikkapa Mullimäkeen asti? Kyllähän palkasta sovittaisiin. Perillä olisi vähän vettäkin väkevämpää — anteeksi ettei eilettäin ollut riittänyt akkaväelle...

Amantan silmät leimahtivat — ähäts, jopas tarvitsee taas Ryysy-Jooseppi varkaaksi haukkumansa akan passuuta — pannaanpa hampaan koloon! Ja Amanta liepsahti takaisin mökilleen ja himphamppua hankkiutui lehmänajajan munteerinkiin, pitkän koivuvitsankin kujasta sieppasi piiskakseen.

Kaksi koiraa nyt asettui airueeksi, Jooseppi kuskasi — kunnanlehmän sorkat panivat marsmars ja Amanta ripsutteli vitsallaan Prinsessan häntäpuolta.

— Hyväpä lehmä taitaa olla? puhelee Amanta lipevästi.

— Kyllähän se on semmoinen luuska että talja orteen joutaisi kiikkumaan, vastaa Jooseppi, jotta ei suinkaan herättäisi Karihtaniemen väen tunnettua kateellisuutta.

— Jos oisi vaihettu piteitä..., lirkuttaa Amanta sieltä Prinsessan hännän takaa.

— Ei niitä saa panna vajeuksiin kunnan syöttiläitä, sanoo Jooseppi jyrkästi.

— Annahhan tupakka! pyytää Amanta käskevästi sieltä lehmän hännän takaa.

Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.

— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin. Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle siinä keskellä järven selkää.

— Anna tulitikkua... Seiso tuulen päällä...

Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin, kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin sielussa...

Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?

Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan loppakorvien takaa:

— Mene hele...

Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa...

Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit — tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli arvojensa... Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin selkärepussaan!