Part 12

Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa — maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa, suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa, grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä, pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa, hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta — koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!...

Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän, kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa kunnanlehmää.

Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän? Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän? Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen? — Salaviinankeittäjän?

Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä palttinapaitaa... Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita... Pikku Kurlilla ei lullutäkkiä... Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista... kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää... Akkunoissa ei ehyttä ruudun sipaletta... Ritilät vain, ritilät vain...

Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista törmää... Oi Jumala — koti?

22.

Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta, mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä, luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin jääneet töröttämään?

Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja, uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja...

Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä puussa ja nakertelee käpyä.

Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee. Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?...

Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa, Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä...

Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä, virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle. Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?

Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan ilmiannot... ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa, kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä...? Komiasti kuin ministeri ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo — kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin — tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija! Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.

Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee — siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee..., arvelee iltikseen Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.

Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina eilleen...

Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas hupaisesti huppelehtia:

»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti, ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan puoliksi sitä spirtun sekulia... Ja siihen katsoen että kun sitä ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä, jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta läkkimukista.

Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää, näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.

Hän lipasi partaansa kolmannen koeryypyn ja virkkoi juurevasti pojalleen:

— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa, jotta ei nälkään kuolla.

— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.

— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin sieltä Maakunnasta...

Vekku törmän päällä haukahti ja sekös Jooseppia säpsäytti:

— Eihän vain...

— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään kahahti harmaja Jaakko.

Kraa, kraa! kuului ylhäältä.

— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.

— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan kodan kynnykseltä.

— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo siihen nyt asettui kärkkymään?

— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.

— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen, niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.

— Elähän mene, kielsi isä poikaansa: se on haltijavaris.

— Mikä haltijavaris? kysyi Aapeli.

— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. — Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha...

Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä...

— Isä hoi, mikä se on ukko Jaakon akan nimi?

— Vappu Repekka tuo lie! naukui Jooseppi.

Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun terästä.

Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa. Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla...

Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.

Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä, vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia, kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.

Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa, jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli...

Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta...

— Isä!

— No mitä?

— Mikä se niin oudosti ääntelee? kysyy Aapeli heristäen korviaan.

— En minä kuule...

— Vaan minä kuulen...

Jooseppi Kenkkunen kuuntelee ja sanoo:

— Jos lienee itse Paha. Morsiantaan itkeskelee näin kiiman aikaan. Pelottaako sinua, Aapeli?

— Eipähän pelotakkaan, vastaa poika, — niin vain kummalta kuulostaa.

— Minäpä kerron sinulle Pahankorven tarinan.

— Ka kerro!

Ryysyrannan Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja alkoi jutella:

— Siihen aikaan kun tässä pitäjässä ei vielä ollut ristinsielua, asui tuolla korkealla kalliolla kulkurihiisi nimeltä Paha. Se oli tullut tuolta Utajärven puolelta pakoon ihmissukua, jotta saisi rauhassa pyytää kalaa ja metsänriistaa. Puolangan kautta oli vielä hiihtänyt ja kun Rämsänrannan vaarat alkoivat siintää, niin karvapohja kalhullaan oli potkaissut ukko ja lylyllään luiskunut oikein pitkään — tiedäthän sinä Aapeli Lylykylän — ka siitä sekin kylä maineensa perinyt. Asua retosteli hiisi ensin tuolla Huhmarniemessä, vaan kun jälestäpäin liukui lappalaismatkue, niin huhmarensa siihen heitti niemen kärkeen ja järveen petkeleen paiskasi — siitä Petkeljärven nimi. Piilopaikakseen sitten valitsi tämän korven, missä nyt olemme, ja kauvan kuului kuvatus tässä oleilleenkin. Kivilinnassa tuossa kallion huipulla! Ei hällä ollut akkaa eikä perettä — eihän paha naista tarvitse — vaan ikävä taisi ilkiälläkin tulla yksikseen motkottaessa. Moniaana keväänä sitten oli virittänyt ison rysän nurinpäin tuonne Mullijoen nivaan, viekkaus mielessä. Laski kaunis lappalaistyttö ruuhellaan suoraan rysän nielusta sisään — Paha pajupensaan takaa passasi päälle ja pelasti tytön. Lipokielin vei linnaansa aikoen akakseen naida! Rupesivat sammalvuoteelle, niin morsian kirkumaan: karvainen kyöpeli! karvainen kyöpeli! Ja suinpäin alas uruun syöksyi tyttö apua huutaen. Pahastui Paha, purki vihapäissään linnansa ja paiskeli pakenevaa paatereilla perään. Vaan siinäpä ehättivät lappalaisukot joukolla jousipyssyineen tytön puolesta — ja Paha läksi käpälämäkeen tuonne Kurkikylän puolelle. Siitä mokomat nimet: Pahakolo, Pahakorpi, Pahalampi, Pahakallio — Pahapuro, vaikka kyllä näillä sen naimahomman mukaan oikeastaan on karkeammatkin nimet — niinkuin sinä, Aapeli, sen hyvin tiedät. Sen pituinen se!

Lopetti Jooseppi tarinansa ja maistoi kuumaa viinaa läkkituopistansa.

Mutta Aapeliin tämä yksinkertainen tarina oli syvästi tehonnut, ja laajennein silmäterin, jotka kiiluivat kuin kissalla, hän pöllisteli ympärilleen — koko maisema oli isän jutun varjossa muuttunut pojalle joksikin muuksi kuin mikä se ennen oli ollut. Oma mielikuvitus vielä lisäsi muinaisten pahojen henkien seikkailuja korvessa, ja jos ei Vekku koira olisi hiipinyt makaamaan siihen tulen loimoon, niin olisi poika varmaan uskonut näkevänsä pöpöjä joka näreen juuressa ja kuulevansa lappalaistytön hätähuutoja urun hämäristä. Ihan varmasti se siis oli ollut Paha, joka äsken äänteli tuolla pohjan puolella huuhuillen kadonnutta morsiantansa — karvainen kyöpeli. Jollei ollut huuhkaja — mutta saattoihan Paha parahella senkin roitsalinnun suun kautta...

Jooseppi askarteli ankarasti savottansa ääressä, mutta Aapeli vain vahtaili erämaan ääniä, yhdessä he uskollisen koiran kanssa siinä höristelivät korviaan — jukolauta, taas se sieltä huuhuili »hu-huu! hu-huu!» ja vesiväkkärä siinä lähellä piti omaa pulinaansa...

— Alahhan Aapeli kerätä kapistuksia, määrää vihdoin viinankokki, — pelkään että täytyy kanneksia pari kertaa tänä iltana ja vielä kolmas kerta aamuyöstä...

* * * * *

Mainiolla tuulella ja repäisevä elämänusko ryysyjensä alla saapui Jooseppi poikineen ja koirineen kotiinsa illan hämärissä, mutta äkkiä hänen mielialansa mullistui, kun Kaisa-Reeta lieden äärestä ehätti ilmoittamaan että:

— Pirhonen tässä pistäysi...

— Mitä sanot?

— Sanonpahan vain mitä aina sanonut olen — huonosti taitaa meijän mökille käyvä, jos et vain...

Joosepilla kuumat väreet nousivat pitkin selkärankaa päähän, kun akkansa tarkemmin selitti. Oli tosiaankin pistäytynyt poliisi paluussa Ylijängän kylältä. Siinä iltapäivällä se oli ilmestynyt hiihtäen takkala-kelillä pitkin Petkeleen selkää. Poikennut oli Ryysyrantaan ja tievustanut Jooseppia: Akka oli pahanpäiväisesti säikähtänyt, ihan veret seisotti... mutta kun poliisi oli kysynyt että missä Jooseppi on, niin Kaisa-Reeta oli rauhallisesti vastannut että: ka siellä halontekotyömaillaan kai se on Aapelin kanssa ja tulee se kotiin yöpuoleen. Poliisi oli tingannut että missä asti se on se halkopaikka, johon ämmä oli antanut selityksen että: eikö se Pirhonen tiedäkkään sitä Petkeleen perukkaa, ei sinne ole kuin pari virstaa Mullimäestä mutkaa vasempaan, sopii sinne poiketa, vaan jos ei Jooseppi enää siellä ole, niin kai se sitten on hiihtänyt Tuomivaaralle, se oli puhunut muka jotta pitäisi sielläkin käväistä ennen pyhiä Tuomi-Ransulta hevosta pyytämässä. Vai niin, jassoo — oli poliisi siihen sanonut ja sitten se oli supattanut jotakin kaverinsa korvaan ja sitten lähtivät ulos pihalle ja kurkistelivat navettaan, kotaan ja saunaan.

— No voi tulenpalava pätsi…, pääsi Joosepilta samalla kun hän sielussaan riemuitsi ettei »savotta» enää ollut sijainnut kotitanhuvilla. Eikös hän vain ollut vaistonnut että nuuskii se vielä Pirhonen...

— Mitähän nuo löysivät? naukui Jooseppi.

Kaisa-Reeta selitti:

— Irmeli meni perään kotaan... pari tyhjää potelia oli nurkassa — niitä kuului Pirhonen haistelleen.

Jooseppi läiskäytti kämmenellään itseänsä otsaan.

— Vai haisteli! Mitä ne muuta sanoivat?

— Tulivat takaisin pirttiin, pistivät tupakaksi ja Pirhonen kysyi jotta...

— Mitenkä se kysyi? kiljui Jooseppi jännittyneenä.

— Jotta: »eihän täällä vain kieltolakia rikota?» Niin justiin kysyikin! selitti Joosepin akka.

— Ja mitä _sinä_ vastasit, eukko?

— Ka minä vain että: mistäpä me maan tollot teijän kieltolait arvaamma!

— Mitäs poliisi siihen? uteli Jooseppi.

— Eihän tuo enempää. Poikkeen ne lähtivät, vaan ovessa mennessään sanoi poliisi että »kahtokaahan vain tässäkin mökissä, jotta pysyy paikat puhtaina!»

— Vai niin sanoi! naukui Jooseppi.

— Niin se sanoi! vahvisti Kaisa-Reeta, kyynel silmänurkassa.

Jooseppi ja Aapeli hotsivat iltapuuronsa ja syötyään tuumaili viinankokki:

— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:

— Kuka sillä oli se kaveri?

— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.

— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se — santarmin kätyri...

Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään. Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille ahtaassa pirtissään.

— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla..., tervehti hän vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.

— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä tämä jo rupesi tekemään.

— Kevättä! Kevättä! naukuu Jooseppi. — Jopa halkometässä ihan pinoja kallisteli.

— Halkometästäkö tulet? kysyy Takimaisen Takalan Matti.

— Halako, halako..., vastaa Jooseppi, pieni kettu silmänurkassa, vaan kukapa sen ketun siinä puolipimeässä pirtissä keksisi — öljy on mökistä loppunut.

Mutta Luuta-ahon Lassi on jo tullessaan vähän pääsiäistuulella, se niin mukavasti öhkäilee, asettuu lieden tulen eteen ja supattaa Joosepin korvaan. Jooseppi kyllä ymmärtää yskän ja tekee asiaa ulos, Lassi painelee perässä. Ja tulee vielä Kolkkavaaran Veerukin peräiseen, jossa Jooseppi varovaisesti nostelee pulloja ja asioipi Lassin kanssa. Se on niin saakurin mukava mies tuo Luuta-ahon Lassi, vanha Lapin kävijä ja Ruijan kulkuri...

Kun taas kaikki ovat koossa pirtissä, niin vieraskahvit hörpitään ja vähän väkevämpääkin oheen viskataan, niin sanomattoman suloiselta se tuntuu näin soserasittavalla pääsiäistaipalella. Tulee silloin puheen porinassa ilmi muutkin kuulumiset.

Esimerkiksi että poliisi eilissä päivänä oli saanut hävitetyksi Vellivaaran Jahven ikimuistoisen pontikkatehtaan, vaikka ei sitä valmista tavaraa käsiinsä saanut ja että Saparossa kuuluu sauna palaneen poroksi sekä vielä että Koiranhännän Jussi nyt kuuluu kuolleen sinne savupirtilleen.

— Vai jo kuoli Koiranhännän Jussikin! huudahtaa Jooseppi haikeasti. — Piruko hänet tappoi? kivahti hän yhtäkkiä jotakin muistaen.

— Pirupa tosiaan taisi tappaa Koiranhännän Jussin, laskee leikkiä Luuta-ahon Lassi. — Se oli oikein lysti seuramies, Amerikan tuttu.

— Lysti, lysti kai se seuramies kyllä oli, tarttuu Jooseppi sanaan, — oikea kenttelmanni misteri, niinkuin amerikaanari mainari sanoo, ja pommilla se poika ilman tikettiä oli pörräillyt ympäri kaikki unioonit, ja nauraa sai niin että maha hytki sen jutuille, kun se San Ransiskon sussuista lipettiä lykkäsi — Koiranhännän Jussi — vaan se tässä minua vähän tuppaa kismittämään että kun jätti piipun maksamatta — vainaja!

— Vai piipun, no elä virka!...