Part 13

— Palajoko jäi Joosepille velekaa Koiranhännän Jussi vainaa? kysyy kaksimielisesti vieras akka, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Seihtemän ja puoli markkaa, ilmoittaa Kenkkunen.

— Joo, vahvistaa Takimaisen Takalan Mattikin. — Ka se kun kuolema kenen kohalle sattuu, niin se ei kysele vanahoja piippuvelekoja...

— Ei se kysele, ei, ei...

— Surkea on lunastamattoman kuolema! ääntelee ämmäkin karsinasta.

Mutta Luutanahon Lassi on reilulla tuulella:

— Eiköhän oteta tässä sen mukavan vainajan malja? hän ehdottaa öhkäillen ja kiiluvin silmin.

— Mikäpäs siinä, otetaan, myötittelee Jooseppi.

— Elähän sinä ukkeli taas..., varoittaa Kaisa-Reeta.

— Ja sinä heikompi astia vaikene seurakunnassa! komentaa Jooseppi vaimoansa.

Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen. Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi — oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli markkaa ja julisti:

— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!

— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:

— Pistäysi se Pirhonen meilläi, vaan eihän koljatti keksinnä...

— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin...

23.

Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa. Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä, ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta. Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet siintävät vasta valjun juhannuksen takaa...

Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla — niin _siellä!_ mutta mitäs _täällä?_ — täällä ei kuulu edes maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa valittamaan.

Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt virkakunnan viskelemiin tietoihin!

Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse, hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?

Kulki veturittomina vuosisatoina satamiljoonaisen rahvaan itsevaltias läheltä hipaisten Rämsänrantaa, polki pitkiä polkuja, soudatteli itseänsä veneillä kuin paras kinkeripappi, aterioitsi puolipimeässä tallissa, puhutteli tuhmaa talonpoikaa kuin ihmistä — varmaan hänen majesteettinsa olisi rautatienkin raukoille rajalaisille antanut, jos moisia ylöllisyyksiä siihen aikaan olisi ollut esivallan hyllyltä ottaa — rauhan tiet hän sentään rakensi ja pyhät perustuslait vahvisti, ja Suomen kansan lapset saattavat vielä tänä päivänä laulaa esi-isiensä muistovirttä: ei ollut ylpiä _se_ keisari — kansan keskessä kulki — omilla silmillänsä kirotun korven siunasi!

Milloin Suomen suuret samoin tekevät? Milloin on siihen aikaa? Eipäs — eivät kulje — ei ole aikaa. Mutta Suomen kansalla siellä korvessa on kyllä _aikaa_ kärsiä, _aikaa_ — odottaa. Vuosisata siellä pohjan perillä on kuin yksi päivä etelässä — ihminen töllöttää kohtaloansa — —

Niinpä töllöttivät Petkelkylän asukkaatkin itsekukin isäntä mökissään ja talon tapaisessaan ympäri mustissa jäissään murmelehtivaa Petkeljärveä. Mainitsemme moniaita. Petkeleen talot — Lintuniemi — Huhmarniemi — Elettävä — Harmajavaara — Rääppänä — Heporanta — Joutsenvaara — Luuta-aho — Lutikka — Mullimäki — Ryysyranta.

Savu nähtiin naapurista kevätkalseata taivasta vasten — naapuria itseään vain ei näkynyt. Joskus sentään rysillään. Tai venehylkyänsä tulvan tieltä pelastamassa pajupensasten välillä. Tai rännin akka vastapäisellä rannalla ensimäistä suvipyykkiänsä survomassa, ukkonsa paitaa raikkaassa rantaporeessa huuhtelemassa, höyryävä pata rantakivillä. Siinä jo lapsetkin laivasilla mustan louhikon liepeellä, lastuja rantaporeeseen paiskelemassa. Korven kesä!

Kukin kurja kelirikon vankina eleli omaa elämäänsä. Tunkio oli vielä tönkistyksissään, peltotilkut jäässä, hevosettoman pieneläjän ei kannattanut routaista maata möyriä. Kyllä vain nyt korpirojua olisi sopinut keittää joka mökin nurkassa, jos olisi ollut mitä pataan paiskata. Ei päässyt poliisi! Vaan pannappa viimeiset jumalanviljansa viinaan — synti suuri.

Oli sentään Ryysyrannan Joosepilla puolenkymmentä pulloa valmista vietävää, vaan ei päässyt viemään— rahan puute oli kova — omat jauhot lopussa — kahvia ei viikkokausiin hörpätty — tupakan pätkää ei tuvassa. Nuusa, nuusa, kaiken nuusa! Ja sotkuinen elämä — sisältä ja ulkoa. Akka kaikesta kärmeissään, eikähän se ihme ollut. Kymmenettä lastaan kohdussaan kantoi — tässä penskain peherryksessä, niin huonossa hökkelissä, pahansiivoisessa pöksässä. Ja russakoita niin että kihisi — nyt kevääksi niitä vasta Jumala oli siunannut sikiämään — tai kukapa sen tiesi, olivatko luojankaan luomia. Ristiksi asti niitä vain ripisi — viimeiset jauhonrippeet joukkopiirityksellä valtasivat, taikinasaaviin tunkeliaat tuppasivat.

— Miksi et, Jooseppi parka, pane jäniksen karvoja lavihtan jalkoihin, jotteivät taikinaan pääse? muistuttaa Kaisa-Reeta.

— En jouvva, en — pankoot akat! kimahtaa Jooseppi.

— Vai et jouvva! penää siunatussa tilassa pullisteleva emäntä raiska, — vaan jouvvatpahan muuhun joutavaan...

Nyt se taas Kaisa-Reeta sitä yhtä ja samaa asianhaaraa penkoo, ajattelee Jooseppi. Se on niin kovin kärmeissään siitä että isäntä taas on raahannut muurit ja rankit ja tislaustorvet kotiin, vaikka selvä kai se pitäisi olla ettei poliisi Pirhonen arvaa tulla heitä hätyyttelemään, kun ei silloin pääsiäisen tienoissa retkensä onnistanut. Mikäpä siinä, koska ei Pirhonen pistäy, niin tislaa taas tinktuuransa kotikodassa. Hankalaksi se kävikin sinne Pahankolon uruun höskä hoitaa. Ja siellä lopulta niin kummitteli — se vanha kehno siellä yökaudet pörräsi ja Aapelia pelotteli. Vaan kotona ei poikakaan pöpöjä pelkää.

— Leivinuunikin rikki, jatkaa emäntä huomautuksiaan. — Eikö sinussa kehnossa ole sen korjaajaa?

— Paavo, Huhmarniemen Ukko Paavo kiukaan korjoaa, jahka kerkiää, julistaa Jooseppi, veneen hankapuuta veistellen.

— Vaan jos ennen romahtaa? väittelee vaimo.

— Ka kun romahtanee, niin minkäs sille mahtaa, sanoo Jooseppi rauhallisesti.

— Ja noilla lehmärievuillakaan ei ole lehdenlentävää syömistä, valittaa edelleen emäntä.

— Aja mehtään! tokasee Jooseppi.

— Aja! Kolmatta päivää jo taivasalla — mitä ne sieltä löytävät? Petäjän kylkiä jyrsivät, sammalia tuuhkailevat turvillaan. Ja ammonnan mölinällä tullaan kotiin aivankuin oisi mörkö kintuissa.

Kaisa-Reeta karisteli koppelon siivellä russakoita taikinasaavin reunoilta.

— Ka kesähän tässä on kynnyksellä! naukasee Jooseppi iloisella äänellään.

— Juu pirhana! julmistuu emäntä. — Kesä! Vasikkakin tappaa piti oikean ravinnon puutteessa. Niin kaunis vasikka että unessa vielä kummittelee... Tuotkos, retkale, niitä kesävaatteita, vai akkasi arkkuun panentaako vuotat? Ja mikä ne nuo sikiötkin parantaa! Et viihtinnä kelin aikana lääkettä ottaa atteikista. Jumalako heihin, viattomiin raukkoihin, tauvin lykkäsi? Liisa Valppu kuin palttina kalvetusta läsii ja Eino Jaakoppi yskässä ja yltäpäältä ruvessa. Vai kesä! Tälle akalle se vasta kaunis kesä tulee ja pian tuleekin!...

Viimeisillään raskaana oleva Ryysyrannan emäntä hyrskähtää itkuun.

Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat riekaleina kevättuulessa lepsattaa...

Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!» päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa...»

Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä, naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja... Huono on vene — jos on huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen...

— Aapeli hoi, käyhhän tervakiulu.

Poika kantaa retuutti kiulun rantaan. Jooseppi päivittelemään:

— Nyt se myrkyn lykkejää, kun on tervai lopussa. Yhteen kylkeen piisaa.

— Jos oisi polttaa? ehdotti Aapeli.

— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu Jooseppi.

Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu veneen viheliäisyyttä:

— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!

Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee...

Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa. Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä. »Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat — peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran — esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan laulajan kevätsulasta ampunut... siksikö lienee elämä Ryysyrannassa mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi — ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään päräyttänyt...

Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.

— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk... Mutta samassa kuulee hän jotakin muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä sille pojalle nyt tuli?

Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu...

— Herrankiesus, miten sulle kävi!

— Liuskahti..., änkytti Aapeli vaikeana kuin palttina.

Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä, aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen...

— Jeesus-Maaria, vielä tämäkin!

Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan lysähtäen lattiaan.

* * * * *

Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.

Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena, ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt elukka riepu.

Kauhu valtasi Joosepin.

— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä — poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.

Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi, ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa, kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen. Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa Prinsessan kuolemaan.

Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi saranoillaan.

Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:

— Löysitkö lehmän?

— Löysin...

— Missä oli?

Nyt se täytyi sanoa...

— Surma! sanoi Jooseppi lyhyesti ja näytti verisiä käsiään.

Kuin pyörremyrsky olisi emännän temmannut, hän ponnahti ylös ja kirkasi, kirkasi niin surkeasti että koko pirtti kauhistui, Aapelikin kavahti pystyyn silmät suurina ja pikku Kurli kätkyessä alkoi rääkyä täyttä kurkkua. Emäntä hyökkäsi ulos ja alkoi kuin hullu juosta ympäri pihaa päätänsä pidellen ja käsiään väännellen ja voivotellen: Voi Herra Jeesus, voi Herra Jeesus! voi Herra Jeesus! Jooseppi juoksi hänen perässään ja koetti tyynnyttää, ehätti siihen vapiseva ämmäkin ja tarttui tyttärensä käsipuoleen soperrellen:

— Ei saa, ei saa... asetuhhan... tulehhan pirttiin... toisinaan vielä... kunnan lehmähän tuo oli... ei se ole oma vahinko...

Saivat pirttiin taas emännän, joka vaipui lattialle karsinan puoleen ja nytkähteli koko ruumiiltaan kaikkien lasten itkiessä ympärillä ja Joosepin repiessä tukkaansa... Kumartui ämmä tutkimaan tytärtään ja kuiskasi Joosepille:

— Sauna lämpiämään ja heti paikalla, tässä taitaa kummat olla tulossa!

Ja saunalle riensi Jooseppi yskän ymmärtäen, sukkelasti survasi rohmuiset halot kiukaan pesään ja sytytti — pölähti pian tervashajuinen sauhu oven täydeltä — Irmeli tyttö vesiä kanteli — kiirettä siinä pidettiin.

Jos olisi saanut naapurista apua, vaan ei päässyt vesitse, ei jäitse, ja rantarommakoita myöten oli tähän aikaan mahdottomat matkat eikä ollut ketä pannakkaan apua hakemaan yötä vasten, kun oli Jooseppi ainut mies talossa ja Aapeli polvihaavaa poti ja Joosepin vielä piti joutua lehmän teurastuspaikalle viimeisiä lihoja pelastamaan, jotta jos hyvinkin kaupaksi kelpaisivat eivätkä ehtisi perin pilaantua...

* * * * *

Ja aamuyöllä se sitten tuli tähän pahaan maailmaan Joosepin ja Kaisa-Reetan seitsemäs lapsi, mustan riihisaunan lämmössä se ämmän syliin syöksähti, ämmän, joka sen vastaanottaessaan surkeasti siunasi, kun lapseen katsahti — vajanainen, vajanainen oli tämä tyttären kymmenes lapsi.

Niin voimattomassa tilassa oli äiti ettei vielä sinä yönä kyhäytynyt viimeistä totuutta tajuamaan, ja hyväpä olikin ettei tajunnut, muuten kai olisi siihen tekoteloilleen tyrmistynyt eikä ämmäkään kiiruhtanut ilmoittamaan ikävää, hoitelihan vain minkä kerkisi vapisevin käsin ja lonksuvin leuvoin kumpaakin surkeaa olentoa — sekä äitiä että vastasyntynyttä vajanaista...

Pisti Jooseppikin pahimoilleen pörröisen päänsä saunan matalasta ovesta ja tiedusti, miten olivat asiat? — ämmä miehelle nyrkkiä heristi, mutta samalla supatti korvaan ja myös viinatilkkaa pyysi synnyttäjälle ja kätilölle — itselleen.

— Ka minähän annan ja paikalla!

Lennätti Jooseppi varpajaisryypyt riiheen, mutta itse ei pisaraakaan maistanut, lopen oli sielultaan näännyksissä ukko rukka ja kuin siivilleen lyöty paha mehto, Kenkkujen Kenkku, tänä kovan onnen yönä — ei maittanut koettelemuksen korpimarttyyrille maailman makea.

Vielä viiden litran vetoisen pullonkin hätäpäissään puhki kilahutti varpajaisryyppyä akoille noutaessaan kodasta! Viissatanen siinäkin vilahti ilmaan kuin savu!

Ja aamulla sitten kaiken jatkoksi romahti Ryysyrannan pirtissä hajalle koko leivinuunin muuri, niin että kissa Mirkku säikähtäen hypätä loikkasi pölisevien kivien mukana alas lattialle ja kuin pommi poksahti vasten ovea.

— Päästäkää, päästäkää Jumalan nimessä kissa ulos!...

24.

Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa. Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta... Toista on Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!

Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita, ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina — turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä — hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita, niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija, jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.

Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——. Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa... Pois tieltä kaikki luomakunnan heikot!

Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan, paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi, mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä, kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto, mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät miehet nousivat jumalia rukoilemaan...

Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos pää pitää!

Ja sitten?

Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi, ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»

Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta, katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki! soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta, kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»