Part 14

Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni, tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä, sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä... Niin pyyhki hänen majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.

— Terve Perä-Pohjolan Kesä!

— Jää hyvästi, sotamarski Talvi!

Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu, unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä, suuteli saaria ja salmia...

Kesä!

25.

Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii — nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset — niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös, miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille, pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö, korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.

On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän lihoja, niitä Prinsessan lihoja...

Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen, minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa. Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti ne kopristukset ja uskoa elämään...

Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi pari päivää turvottanut...

Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla törmällä.

Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka karsinasta tokasi:

— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out olevinasi sinnäi!

Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:

— Jos et hyvinkään perätörässä laskisi — kestäneekö veneesikään?

Johon Jooseppi uhmamielin vastasi että:

— Vaan mullahan vene kestää! ja varsinkin kun sai kuulla että

— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales hurautti, niin jotta mela vilahti!

Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan, ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.

Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa, kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla, tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen, Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan — sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat pinossa pintturin kohdalla.

Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus, konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen, vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän, kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän viekkaita...

Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä, lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi rivakasti soutaa.

Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia, iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!

Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia, sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt... se on mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät myödä, kun on kerran keitetty».

Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että »kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu, jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen lapsenkin saannin!...

Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut vähääkään tavata.

Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana, jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä, korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:— siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi, »Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa. Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.

Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan. Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä, viattomaksi kehuu... Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu: »Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja — Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.

Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!

Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja vinkkaisi luokseen?

»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään...

Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle — siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen, sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä ihmisistä:

»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa...»

Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.

Silloin...

Silloin se sattui, minkä kerran tuleman piti.

Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui. Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin niskasta kiinni.

Niskasta kiinni!

Syvän nöyryytyksen hetki se Joosepille oli.

— Sinäkö juutas pontikat möit?

— Mitkä pontikat? naukui Jooseppi. — Lehmänlihat minä möin!

— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin kanssa.

— Ka sen pr pr (Jooseppi koetti sanoa sivistyneesti) Rinsessan.

— Valehtelet, vintiö! karjui vääpeli.

Toinen sotilaista löi kantapäänsä yhteen vääpelin edessä ja selitti Joosepin puolesta:

— Herra viäpel, kyllä tää mies myi lehmänlihhoo komppanian kyökkiin.

— Vai niin, sanoi vääpeli nolattuna. — Mutta möit sinä pontikkaakin pojille. Kun et itse liene sitä keittänytkin?

— En elämänpäivinäni ole pontikkaa keittännä! änkyttää Jooseppi hirveässä hädässä. — Kyllä ne molemmat vallesmannit minut tuntoo. Niin saakelin mukavia herroja molemmat...

Kiihtynyt vääpeli näytti miettivän, mutta sanoi sitten:

— Hyvä on, ukko rukka, saadaan ne asiat selville, kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Minä pidän ensin alustavan tutkinnon. Ja ilmoitan puhelimessa Pirhoselle. Pojat! huusi virkaintoinen vääpeli, taluttakaapa tämä eppu takaisin kasarmiin...

— Käskystä, herra viäpel!

Kovakouraisesti tarttuivat soltut Kenkkuseen. Kuin pahantekijää lähtivät taluttamaan ylös metsätietä, solttu kummassakin miehen kynkässä.

— Seis! huutaa vääpeli perässä. — Tarkastetaanpas äijän vene.

»Nyt otti itse elävä pelsepupi!» ajattelee Jooseppi tyrmistyneenä.

— Mitäs täällä veneen keulassa sammalien sisässä on? huutaa vääpeli.

— Ei oo mun venneeni eikä tavarakaan mun ouk! valehtelee Jooseppi kauhussaan.

Vääpeli vetää kolme pulloa pontikkaa sammalien sisästä ja nostaa vasten kirkasta kesäaurinkoa.

Solttujen silmät pälyivät himokkaasti kirkkaisiin pulloihin, mutta vääpeli on tilanteen herra, joka määrää.

— Todistajain läsnäollessa otan minä takavarikkoon nämä äijän viinakset.

— Ei saa ottaa! kieltää Jooseppi. — Sotaherra joutuu semmoisesta pislaakista pirunmoiseen eesvastuuseen. Suomen laki...

— Turpas tukkoon! tiuskasee vääpeli. — Taluttakaa hänet, pojat!

Taas löivät kantapäänsä yhteen savolaiset soltut ja rääkäsivät yhtaikaa:

— Käskystä, herra viäpel!

Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä, virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.

— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin minkähän roistoa...

— Mitä se äijän käppyrä siellä turisee? haukkuu vääpeli perässä.

Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta teen minä näille solttuherroille kepposet.»

Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin... Äkkiä soltut päästivät Joosepin irti.

— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin kapealla, kauniilla metsätiellä.

Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin puolesta:

— Herra viäpel, se haisoo ihan elävältä pa...

Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin luo. Kylläpä vain hän raivostui!

— Jeevelin sittapöksy! Elävästä lannastako pontikatkin poltit?

Johon Jooseppi Kenkkunen kaikista ilkeimmällä sisullaan vastasi että:

— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit on.

Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:

— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee se esikuntai...

— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin sisään kasarmin portista.

26.

Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen. Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit, ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!

Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön kurjuus siellä kotona.

Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan kurjalta...

— Ja mitä varten minua, justiin kuin murhamiestä tai pahantekijää roistoa, kuletellaan käsipuolesta kopristellen solttujen välissä — sivilihän minä oun ja sivilinä meinaan ikäni pysyä! naukui Jooseppi lopuksi.

Pirhonen nielasi mielenliikutuksensa ja rykäsi kaikuvasti. Sitten loi hän tutkivan katseensa protokollasta Kenkkuseen. Mitä kaikkea tuo katse sisälsikään!

— Niin — kyllähän hänkin — Rämsänrannan poliisi, ymmärsi ihmisen elämän saloilla, mutta — — — Sen hän kyllä uskoi että Rinsessa oli pulskahtanut puroon ja Joosepin akka tekaissut vajanaisen lapsen eikä hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan että Ryysyrannan tuohikatto oli myrskyllä lentänyt helvettiin ja että ylipäänsä siellä oli pahasiivo ja kurjuus kotona, mutta ——

Saattoi siellä olla vähän muutakin _kotona?_ Saattoi olla se salapolttimo, jota hän pääsiäisenä jo oli nuuskinut. Oli erinomaisen tärkeätä saada se nyt käsiinsä. Juuri moisen todistuskappaleen käräjänkäyntiä varten tarvitsee korkean kruunun uskollinen palvelija.

— No, saat mennä, sanoi Pirhonen, ja Jooseppi tuli ulos maantielle ja alkoi tallustaa keskustaa kohden. Pirhonen vielä näkyi katsovan akkunasta perään...

Jooseppi pudisteli itseään kuin koira, joka on paiskattu veneestä järveen ja uinut maalle. Liian hyvin hän vaistosi ja älysi että tuo Pirhonen vielä samana iltana lähtee viivana Ryysyrannalle viinatehdasta haltuunsa ottamaan, hävittämään ja protokolliinsa merkitsemään. Ja viimeiseen asti tahtoi Jooseppi tietysti pelastaa maineensa, perheensä ja vapautensa.

Jos siis oli Goljath Pirhonen ovela, niin vielä ovelampi osasi olla Jooseppi Kenkkunen.

Sieltä Maakunnan pihalta hän supattelemalla tunkionurkan takana palkkasi kolmella kympillä sattumalta tapaamansa kotipuolelaisen, sen vanhan tuttavan, vähän löylynlyömän Pahka-Pekan viivana viemään viestiä akalle Ryysyrantaan jotta:

»Kiireenvilkkaa kapistukset korpeen — Pirhonen tulossa kuin tuuliaispää! — kyllä ne akat älyää!»

— Ka minähän toimitan tolokusti! lupasi Pahka-Pekka, työnsi Joosepin antaman pikanellipurun poskeensa ja läksi hölkkäsemään veneelleen, Rämsänsalmen rantaan, jossa petkelkyläläiset pitivät veneitään silloin kun ei ollut täyden jauhosäkin ottoa kylältä. Milläpäs Pahka-Pekkakin otti — ei ollut joka ukolla niin paljon retiittiä...

Joosepilla sydän hyppelee rinnassa, kun Maakunnan puodissa taas törmää yhteen poliisi Pirhosen kanssa — se on selvästi jo menossa — silmäkin niin kovana — ja sieppaa vain hienoja Saimaa-savukkeita vormunsa taskuun. Luopi Jooseppiin vallan merkillisen katseen, Jooseppi rykii ja kakii ja tahtoisi jotakin urahtaa, vaan sana tarttuu kurkkuun — jo poistuu Pirhonen puodista napit kiiluen ja virkalakki päässä.

Kaupanhoitaja Helge Huttunen vilkuttaa silmää Kenkkuselle ja sanoo:

— Se on sinun kotiisi menossa vähän tarkastusmatkalle.

— Saa kai sinne mennä — minun puolestani, naukasee Jooseppi teeskennellyn rauhallisesti. — Mitäpähän hyvää sieltä löytänee viinasantarmi, kun en minäkään löyvä, vaikka isäntä oon...

Naurahtavat siinä asiakkaat tiskin äärellä, kun Kenkkunen näin kehasee. Tottapahan tietää ettei sieltä kotoa mitään erinomaista löydä, koska ei mies itsekään löydä.

Itse asiassa on Jooseppi tulisilla hiilillä että miten lopultakin käynee ja lähtee juoksujalkaa kätilön puheille. Ja kätilön luota hän hiki hatussa, ryysyt repattaen, hyökkää päätäpahkaa päänimismies Carolus Koskelinin kansliaan pikkupappilaan ja huutaa jo kynnyksellä:

— No nyt on piru irti, ja Kenkkunen hirsipuussa!...

* * * * *

— Painahhan puuta! sanoi päävallesmanni ja lisäsi sitten iloisesti: — Ja kiitos viimeisestä.