Part 15

Ja kun avojalkainen rouva toi kahvia sekä miehelleen että Joosepille, niin lääkärin »kotilääkkeeksi» määräämää apteekispiritusta pirahutti Koskeliini kahvin sekaan ja nauravin silmin; sydämen pohjasta huoahtaen sekä taputtaen Jooseppia olkapäälle sanoi:

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Terve Kenkkunen! Koiran virka tämä vallesmannin virka...

Mutta kun Jooseppi oli kironnut sekä kieltolain että kiertolain alimaiseen hornan kattilaan, niin Carolus Koskelin rykäsi ja otti puheenvuoron:

— Kieltolakiko onnettomuus Suomen kansalle? hän huudahti. — Päinvastoin! Kieltolaki ja kiertolaki ovat rinnastettuja käsitteitä, vaikka pienellä eron vivahduksella. Nythän saa lain turvan jokainen, joka tahtoo olla ehdoton raitis tahi haluaa etteivät muka muutkaan saisi juoda. Ja nyt saa yleisen mielipiteen kannatuksen myös jokainen, joka tahtoo juoda. Toiset juovat, toiset ovat juomatta! Siis täysi vapaus tehdä kuten kukin tahtoo. Kieltolakiako kumota? Ei kieltolakia kannata kumota — silloinhan raittiushullut suuttuvat. Jos taas kiertolain hävittää, niin silloin juomahaluiset suuttuvat. Niinpä siis sittenkin juuri on hyvä — kaikki saavat mitä tahtovat!

Hän kaasi komealle rouvalleenkin pienen puolkuppisen ja ryhtyi sitten innokkaasti virkatoimiinsa.

Asioita oli kertynyt kosolta ——

* * * * *

Pahka-Pekka, mälliposki, löylynlyöjä, soutaa pikaviestiä niin että kokka hyrskii. Jo on päässyt Vanhanpiian niemen kohdalle ja livuttelee läpi ahtaasta Tuomarinväylästä, kun huomaa että lähti toinen vene jälkeen Rannilan rannasta ja kivasti tuleekin. Vaikka kaukana, niin huomaa Pahka-Pekka pienillä mykrän silmillään että se on kirkonkyläläisten veneitä, maalilaita — punaista ja valkoista vilkkaa ja airon lapoihin iloisesti paistaa — taitaa pirhanavie olla itse Pirhonen? Kaksi on henkeä, toinen perässä huopaa, toinen keulassa soutaa. Vaan hän, Pahka-Pekka, nytkyttelee yksin. Näkymättömiin jää se toinen vene, koska on Kanasaari ja Vanhanpiian niemi välissä.

Pahka-Pekka imee ahnaasti mälliään ja soutaa lujasti. Köykänen on hällä veneen suikura, semmoinen paremmin lampivene, mutta hyvä juoksemaan. Jo on sivu Kalmakaarteesta Pahka-Pekka, kun se toinen vene ilmestyy Vanhanpiian niemen kärkeen — tännepäinhän kuvatus on kulussa.

»Kappisounti tästä tulla taisi», miettii Pekka ja parantaa vauhtiaan.

Liki Neitsytsaaren rantaa, herrain huvilan editse, nytkyttelee Pahka-Pekka viivasuoraan Petkellahtea kohti, päätä kääntämättä tähtää sivu Karihtaniemen, Tyynelän ja Kyyrylän. Perässä vain veivaa se toinenkin vene, annappa veivata — jätättänyt hän sitä on, vaikka on takaa-ajajassa kaksi kulkijaa, keitä hyö sitten lienevätkin, vaan kai se on sitä Pirhosen komplottia.

»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.

»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste — Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.

Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan...

Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan. Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan, niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa — etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.

Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja kuuntelee:

Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet. Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti, housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka kevättulvassa.

»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki. Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti, kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon — piru on perässä.

— Kuka? änkäsi akka.

— Ka se Pirhonen! purisi Pekka.

Akka tuli uteliaaksi.

— Mihinkäs se on mänössä?

— Ka Ryysyrantaan! Minut Jooseppi laittoi sanaa viemään jotta...

Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä — se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen, niin ei ollut hyvä sekään... Hoksasi silloin akka toimittaa että:

— Huhmarniemen Paavo on alaalla tuolla myllyssä, ota hänet heleppariksi!

Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto — Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:

— Reistaahhan hiastuttaa sen kulukua!

— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se on, hyvää simaa se Kenkku keittää!

— Hyvää! painosti Pekkakin ja hyppäsi veneeseensä.

Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut — ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.

Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?...

Jo karahtaa Pahka-Pekan purtilo Ryysyrannan törmään — lieneekö Pekka muuta kertaa elämässään niin ketterästi koipiaan liikutellut — venekkin vetämättä jäi — riihisaunalle hän riepsahti, karstakiiluisen uksen auki kiskasi, ja karjasi:

— Jooseppi sanan laittoi — piru hännässä — savotta sammaliin — joutukaa akat!

Sydänhalvauksen oli saada Kaisa-Reeta — eihän hän tässä kyhäytynyt mihinkään, vaan ämmä kyllä ja tuo Pahka-Pekka itse ja lapset...

Olisi se ollut pikakuvan arvoinen ilmestys, kun nyt ämmä ja Pahka-Pekka kantaa retkuttivat pontikkapataa metsään, Pekalla märät housut putoamassa ja Aapeli nilkuttamassa perässä pulloja kantaen. Siinä tytötkin, Irmeli Kaija Riita, Leena Kenoveeva ja sairas Liisa Valpuri hömssyämässä piiloon mitä saavat käsiinsä kahmaistuksi. Ja Einari Jaakoppi, yskäinen rupirikko pikkumies reppasemassa perässä, nokka räässä ja tukka pörröllään...

Olipa Jooseppi Kenkkunen ovela ammattimies alallaan, olipa oikein kaukaa-viisas — kuopan näet oli kaivanut kuusikon sisään. Sinne kaikki hurautettiin ja nytkös alkoi vilkas hautaaminen — sammalilla kuoppa taitavasti peitettiin aivan niinkuin metsän mörkö karhu peittää kaatamansa lehmän raadon, mutta tämä pantiin tasapintaan ja suuria murtoja päälle — ei vanha kehnokaan olisi keksinyt kätköä aidan takaa. Kiirettä siinä vain pitää piti — Aapeli poika, polvihaava, tässä komendanttina kamppaili — isän ikikunnia oli kysymyksessä — ja rutosti sieltä aidan takaa takaisin täytyi joutua ennenkuin poliisin vene kerkiäisi rantaan. Jännittävä oli hetki!

Mutta jumalankiitos — molemmat hankavihtat olivat katkenneet Pirhosen soutomieheltä — sepäs viivytti kotitarkastajaa vielä neljännestunnin Ilvessaaren kupeella...

Juuri samalla silmänräpäyksellä kun konstaapelin vene tuli pihan näkyviin, kerkesivät aarteen maahan panijatkin takaisin pirtille, mutta silloin ämmä läiskäytti kämmenensä reisille ja kiljahti:

— Ai Jeesuksen enkelit — rankkitynnyri vielä koassa sojottaa! Tule Pekka...

Mutta viemättä se jäi — tunkion siimekseen vain hätäpäissään sen saivat konkatuksi kodasta ämmä ja Pahka-Pekka — siinä jo Pirhonen karahutti venerantaan — törmän alta ei ihmisen päätä oikein näkynyt, Pekka paineli pirttiin, ämmä lynkytti takaisin saunalleen— mökki asettui normaaliin hiljaisuuteensa aivankuin talossa ei olisi liikahdettu sijoiltaan viiteentoista vuoteen — Kurli tyttö vain kurlutti kätkyessään kinaten pikkuveikkoansa Einari Jaakoppia vastaan.

Rikkoruudun läpi näkivät mökin lapset poliisi Pirhosen tulevan kaverineen aitapöksän kohdalla, nostavan silmänsä ylös pirttiä kohti, jossa ei ollut vesikattoa, naurahtaen viittaavan kädellään ensin välikattoa vasten ja sitten, pellolle päin...

Poliisin astuessa sisään vallitsi pirtissä haudanhiljaisuus — Pahka-Pekkakin, karvareuhka päässä, istua jörötti ovisuussa kulkurin penkillä niin jurona ja mykkänä että ainoastaan Jumalan hyvät enkelit saattoivat tietää, miten hän, äijän käppyrä, oli mylttäillyt veneensä kanssa ja miten äsken juoksennellut kuin pojan hurjimus törmissä sekä tuolla aidan takana ja viimeksi tunkiolla...

Pahasiivo, sisäänromahtanut kiuvas, russakkain kihinä ja sairaat, mykistyneet, puolialastomat lapset näyttivät tekevän konstaapeliin ynnä hänen kaveriinsa jonkunlaisen vaikutuksen. Löi väkistenkin tunnolle, eikö ollut liian ankaraa tulla kotitarkastukselle moiseen kurjuuden pesään?

Poliisi pysähtyi keskelle lattiaa, sytytti savukkeen, varoi istumasta minnekkään ja virkahti viiksiään väännellen:

— Missäs täältä on emäntä?

Ei kukaan vastannut heti. Vihdoin Aapeli makuultaan selitti:

— Ne on äiti ja ämmä tuolla saunassa, ja Irmeli ilmoitti kimeästi:

— Ei isä ouk kotona!

Mutta rupiutunut Einari Jooseppi kehui sormi suussa yskähdellen poliisille:

— Meijän äitipä löyti pikkulapsen saunan lauteen alta!

— Vai löyti! sanoi Pirhonen järeästi. — Saako sitä mennä kahtomaan?

— Saa sitä mennä! lupasi poikaressu.

Poliisi katsahti nyt pölkkynä pököttävään Pahka-Pekkaan ja kysyi:

— Sinäkö se eillä soutelit kirkonkylästä?

— Mitääh? tokasi Pekka ikäänkuin havahtuen unesta.

— Mitä sinä niin kiireesti soutelit meidän edellämme, jotta ei kiinni saatu? tutki taas poliisi.

Pahka-Pekka vastasi:

— Palajo on vettä koskissa — joo.

Tahallaan heittäysi Pahka-Pekka pöljemmäksi kuin olikaan, löylyn lyömän maineessa kun kerran kulki, ja Aapeli puolestaan, pikku diplomaati isäinsä mallia, osasi mustata Pahka-Pekkaa vielä enemmän, tulkitsemalla poliisille että:

— Se on semmonen vähämielinen raukka... alusvikanenkin... ei _siltä_ kannata mitään kysellä!

Poliisin kaveri kuitenkin vielä yritti:

— Mistä se tämä kulku-ukko on kotoisin?

Johon Pekka taas heittäytyen vastasi:

— Vajanaisen lapsen kuuluu tehneen tämän talon emäntä!

— Öö...

Pirhonen mylähti vähän naurun ja halveksumisen vaiheilla ja toimitti kaverilleen:

— No lähdetäänhän vähän tarkastamaan.

Saunalle ensin suuntasivat askeleensa viinasantarmit, mutta pian totesi poliisi että huonosti siellä olivat sisäiset asiat, ja vastenmielistä hänelle oli puhutella kurjannäköistä emäntää ja vielä vastenmielisempää katsoa vastasyntyneeseen. Käski kaverin sentään varmuudeksi kurkistaa jokaiseen hämärään nurkkaan, vieläpä kopeloida seinämiä makaavan äidin ja lapsikäärön takaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt.

— Lehmänlihojako se Jooseppi lähti kaupitsemaan sinne kirkonkylälle? konstaapeli kysyi.

— Ka niitä kai se lähti, vastaili ämmä. — Ja käskin minä kuhtua kätilön tätä lasta kahtomaan, lisäsi hän.

— Oliko sillä mitä muuta myötävää? jatkoi poliisi.

— Ei kai sillä minun tietääkseni ollunna...

—Mistähän tuo pontikat oli saanut? laukasi Pirhonen.

— Että mitenkä herra poliisi tarkoittaa, pani ämmä, imelästi irvistäen hampaattomalla suullaan.

— Se näet Jooseppi möi siellä pontikoita — sotamiehet ottivat kiinni..., selitti poliisi jäyhästi.

— Voi hyvä isä nähköön ja sus siunatkoon! kiljasi ämmä. — Ja me kun ei tiietä täällä pyhäsen pölähtävää! Kennenkä tuo nyt oisi pontikoita Jooseppi riepu hätäpäissään joutunna kulettelemaan. Ja vielä sotapoijat ahistelleet raukkaa! Lie tuo rahan nuusassa niitä Koiranhännän Jussin vanahoja viinoja hairahtunna tarjoilemaan! pärpätti ämmä oikein sotkeaksensa jäljet.

— Koiranhännän Jussinko? tokasi poliisi tarttuen ansaan. — Keittääkö se koiranhäntäläinenkin viinaa?

— Ka en minä häntä tiiä — liversi ämmä. — Ja mitenkä se enää keittää Jussi raiska, kun on vainaja!...

— Kuollutko se on? kivahti Pirhonen vihoissaan ja nolattuna.

— Ka kuollut, kuollut — eikö se Pirhosen herra sitä ouk sattunna kuulemaan? — Johan se Koiranhännän Jussi otti ja kuoli tässä pääsiäisen eillusviikolla.

— Vai niin, sanoi poliisi vääntäen viiksiänsä ja ottaen uuden savukkeen hampaisiinsa. — Me tulimme tänne vähän niinkuin kahtelemaan, kun se Jooseppi...

— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon, poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna _kahtelemista!_

Emäntä Kaisa-Reeta huokasi syvään eikä sanonut mitään.

Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa, sanoi saunasta ulostultua että:

— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan karrrtano!

Kotaan he nyt menivät. Poliisi nuuskahti nokkaansa:

— Haisee täällä vähän niinkuin...

Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei mitään. Tyhjä retki!

Vielä aitovierilläkin käväsivät, vaan eivät mitään keksineet.

Pois jo ovat lähdössä, niin silloin poliisi osoittaa kädellään:

— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura, hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa, tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten:

— Rrrankkitynnyrrri! Perrr...

27.

Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla ja risuilla?

Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa — siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa — ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen — luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa — ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!...

Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee — monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin — internatsionaale...

Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo — tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen syntisen aivoja...

Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki? säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! — Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan sivu hän tänä aamuna souteli, niin _sille_ saattaisi sydämensä purkaa — se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir...

Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä, mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa, virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.

Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata, onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa, oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee, niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs, oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!...

Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran ilmeen kasvoilleen, tokasi:

— Parasta kun tunnustat Kenkkunen kieroutesi, löytyihän se vapriiki...

— Valehtelet! kivahti Jooseppi vaistomaisesti. — Minun kotoani ei löytynyt eikä löydy.

Siitä taas Pirhoselle pirskahti epäilys että jos hyvinkin hylky on viaton. Siivokseen siis sanoi että:

— Rankkitynnyripä löytyi!

— Mistä se löytyi? kysyi Jooseppi jännittyneenä ja urkkien tapahtumia omassa kodissaan.

— Tunkiolta! vastasi poliisi.

— Vieläkö mitä muuta nokkaasi nuuskasit, virkakoira?

Törkeästi kohtelee Kenkkunen virkamiestä, vaan yön aikahan tuo on eikä yhtään todistajaa.

— Enpähän muuta tarvinnutkaan löytää, sanoo poliisi, — on sitä siinäkin todistuskappaletta.

Joosepilta pääsee imelä, räkättävä nauru — niin mukavasti sydänalaa hykäyttää — nytpä hän osaa laskea ettei poliisi pitkälle ole päässyt — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka! Halituli julli hip — —

Ja kaikuvasti ryiskellen naukuu Ryysy-Jooseppi poliisin nokan alla että:

— Vai rankkitynnyrin tunkiolta keksit — kyllä minä päätuomarille sen jutun käräjillä lareeraan, jos sinne kehtaat joutavasta viiä varattoman miehen, vaan sinulle, Koljatti Pirhonen, meinaan hakea eesvastuuta väärästä syytöksestä ja kunnianloukkauksesta...

— _Minulle!_ hätkähtää pitkästä matkasta uupunut poliisi. — Väärästä syytöksestäkö? Ja kunnianloukkauksestako? Puhu sinä alemmillesi eläkä minulle julkisella maantiellä. Ja jos et oisi niin kurja kyssäniska eikä akkasi lapsivuoteessa eikä pirttisi kuin variksen pesä, niin korvalle lähettäisin...

— Lyö, ka lyö pirhana, jos uskallat! kimahtaa Jooseppi, jolla veret on kohonneet uurteisille kasvoille.

Eihän se poliisi tietystikään lyönyt, lieneekö ollut sitä tarkoitustakaan, muuten vain kovisteli Jooseppia ja jo vähin naureskelikin sekaan.

— Käyhhän puheilla huomenna, Kenkkunen, niin täydennetään protokolla, hän sanoi juhlallisesti, nyökkäsi hiukan päätään, hyvin hiukan vain, ja läksi marssimaan kotiinsa, heilutellen toisessa kädessään parin kilon painoista järvilohta vihtakiikussa — uistimella kai oli napannut nyt yöllä palatessaan Petkeleestä.

Jooseppi jäi yhteen kohti kuin patsas tuijottamaan Pirhosen perään, syvissä mietteissä niskaansa raapien — lempo tässä lopultakaan selvän sai, mikä oli tulossa?

28.

Mutta tuska uursihen uudelleen Jooseppi Kenkkusen latuskaiseen rintaan ennenkuin hän kirkonkylältä selviytyi. Tuska — tuonen tumma lintu, korppikotka, joka noukkii elävää ihmistä, pala palalta, säije säikeeltä, iskee vasten silmiä, upottaa käyrät kyntensä sydänalalihaksiin niin että musta veri tirskahtaa, lyö suurilla siivillään ympäri miehen olennon, ja jonka vallassa ihmisparka on avuton nostaakseen kättänsä kiusaajaa vastaan. Miksi et kurista Tuskaa, tuota raateliasta roitsaa, miksi et kokota omia kynsiäsi kuristaaksesi pedolta hengen kurkusta? mutta — sinä et siihen kyhäydy, eikä kukaan avuksesi riennä — olet yksin, yksin, yksin tumman Tuskasi kanssa!

Oman tuhmuuden tuska, oman lapsellisen varomattomuuden vaiva, häpeän hämy, rikoksen riena, oman rientosi raukeemus, oman riemusi romahdus, kapinasi kauhu, vihasi voipumus, penseytesi pettymys, itseluottamuksesi ilkeä laukeemus, koko maailman mustenemus silmissäsi, oman olemuksesi mitättömäksi tuntemus — tuo suuri tuska ja epätoivo ja valon sammumus kansallisessa köyhyydessäsi!

Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen, mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä? Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita, rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken ikäni syntistä elämää viettänyt?...