Part 16
Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko, hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän korvenkirottu?
Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän, pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö? Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?
Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen, näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?
Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.
Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen. Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin! Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.
Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan ystävään. Hädässä ystävä tutaan — _nyt_ oli hätä — ystävät vetäytyivät hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!... Vai hänkö tässä sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.
Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —
Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset, retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa, kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut... Näki takanaan kuin nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä, kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta, perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään...
Miksi? Sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että _miksi?_
— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi...
Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies? Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten, niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus, luojan kirkas tähti...
Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö. Internatsionaale...
Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla. Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään, kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt. Internatsionaale!
Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä...
Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää. Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään aina lisää. Maailman meno se on.
Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä kirkonkylässä kiemurrellessaan.
Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi. Eivät edes riittäneet rahat...
Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille, läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen keskuskylästä.
Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?
Kauppias ei enää ollut antanut kahvia ja sokuria velaksi.
Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva, kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja. Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.
Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen. Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei kysele Joosepin asioita...
Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.
Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä! Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan. Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa, kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan — tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus, suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha, vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!
Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset — harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät, osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja, raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele...
Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta, nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!
Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa, eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan? Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, — yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä — sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto — meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme — hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli, valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin...
Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa...
Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä:
— Minkälainen se oikein on se teijän vajanainen lapsenne?
29.
Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa — mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot...
Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.
Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi, kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi, nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin — hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.
Ei kestä keluta!
Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi määräsi.
Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti, punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti, kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti — taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa! — vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi säären-tynkänsä ja nukahti.
Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä — se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä, sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska...
Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen — kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee, pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia koettaa.
Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa — jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa... Niin että antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille: »parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».
Niin että antaapa Joosepin nukkua — seitsemän alastoman lapsen isän!
Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista olemassaolon taistelutarinaa...
Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave...
Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.
* * * * *
Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti pistää silmään —
— Hetki on tullut!
Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta...
Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat, teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.
Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa, kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!
»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo veisi kirkonkylän, rantaan?»
Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa — kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!
Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä näyttikin nousevan pitempi tuuli?
Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta. Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä» käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin perässään...
»Oi Rusasen ukko vainaa ja Hulukkosen poijat!»
»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava lastulla, häntä pystyssä purjehtien...
Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata hännässä.
Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä vastauksen:
— Pentsiini loppui moottorista!
Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori — halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä juttu!
Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen hapanta piimää.
— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat...
Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja, apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle — vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä kirkonkylän rantaan maatui.
30.
Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä. Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta, itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut. Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha perii. Käräj... prr... Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä ja _sellainen_ työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!...
Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa vastaan keinottelemaan.
Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti ronklasi niin riivatusti... Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että: nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan Pahaltakankaalta!
Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus. Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin, vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.
Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä...
Mutta sattuipa muutakin sinä kesänä.
Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille. Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan, niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin. harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista — Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa, lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä, kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään. Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa, vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!