Part 17

Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia? Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä, mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä, se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu, joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee, jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!

Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa, vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?

Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että _mikä_ juhla täällä on...

Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä — täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin, että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai _sellaisia_ vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse Rist..., mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita. Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein _hävetti_ — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja retiitti ronklasi — retiitti ronklasi... Äts hornatti sentään!

Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan — ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —

Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —

Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä, ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto — surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven korri, jolle naurettiin... Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi...?

Joosepin, aivoissa niin jysähti juhlallisesti:

»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti, jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»

Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli, syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä lopultakin oli totuus?... Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä, jossa hän, se yksi, istui... Vielä olisi aika ennenkuin _se_ menee pois...

Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään... Pah! Kuinkapa hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat. Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä — kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin tuusan tärkeinä... Mitenkäpäs _hän_ sinne!...

Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona, kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla...

Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin — hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä? Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori, kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, _se yksi_, istui. Suhaus kävi läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja virkkoi raikkaalla äänellä:

— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja — Ryysyrannan Jooseppi!

Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi... Koko pirtti mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti...

Ah, satua ja sentään totta!

Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti _viittasi istuutumaan_ vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi jutella.

Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään. Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin...

Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta oli! — näinkö _alhainen_ on Tasavallan _ylhäisin_ herra? Näin vaan tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.

— Joo — pistäysin Petsamossa..., kertoo armollisesti hänen ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan arvoinen majesteetti!

Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään. Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»

Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia sekä kysyy kaikkien kuullen:

— Oletko nyt tyytyväinen että sait tutustua Tasavallan Presidenttiin?

— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa...

— Mistä te oikein keskustelitte? jatkaa tohtori juhlallisesti.

Johon Jooseppi, ilonirve naamallaan, vastaa, kahvipullaa nieleksien:

— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja Ranskan politiikasta...

— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan esimies.

Koko pirttiväki nauraa suosiollisesti, suomalaisesti. Läänin maaherrakin hymyilee, sikarinpötky suupielessä ja kultasankalasit nenällä...

31.

— Krää — krää — krää...

Käräjiin! Käräjiin! Käräjiin!

Pahankorven harmajat variksetkin sitä jo rääkyivät petäjänlatvoista toisilleen. Ja kaksi iloista harakkaa, jotka aivan turhaan olivat pistäytyneet Ryysyrannan tunkiolle tutkimusretkelle että löytyisikö sieltä mahdollisesti mitään heille sopivaa ulosheitettyä, kuulostivat räkättävän samaa asiaa:

— Kra-kra-kra! Ha-ha-ha! Sak-sak-sak! säksättivät ne purstojaan huiskutellen.

— Sak-sak-sak!

— _Sakkoja_ piessan linnut säksättävät! tuumii Jooseppi Petkeleen ja Jängän kylien käräjämiehille, joitten pitkässä jokiveneessä hän juuri on lähtemässä kihlakunnan käräjiin naapuripitäjään asti.

— Kunpa sakoillakaan selviäisi, vastaa Vellivaaran Jahve, yiijänkäläinen pitkätukka ukko — viinankeittäjä hänkin.

Pohjaanpa kolisi pitkä tervapaltamo Petkeljoessa, mutta emäjoen väljiin väyliin päästyä — eipä enää kolissutkaan. Juhlallisesti se hurahti alas kymmenkunnan korskeata koskea, viehkeästi viehkuroi läpi vaarallisista Virroistakin. Sittenpä enää ei koskia ollutkaan, voimakas joen kymi vain läksi vetämään mutkitellen kauniitten kallasten lomitse kohti naapuripitäjän emäjärveä. Kaksihangassa parittain soudettiin, perämies lisäksi huopasi lujasti — viisi miestä airoissa — jokivene juoksi hyvää vauhtia, moninpaikoin vielä veteli purje, neliskulmainen jokiveneen suurseili, ruskeista säkinkuorista yhteenkurottu. Pohjoisen puolelta sinimustina vihureina vinkuva tuuli puhalsi — raikas oli ilma — kesä kulta kai jo hyvästejään heitteli ja syksyä sijaisekseen suksutteli. Kellersivät jo koivikotkin jokirannoilla ja pihlajat tulipunaisina loistivat. Käräjämiesten nenännipukat hieman sinervinä kuulsivat, kovin kesäketineissään olivat ukot käräjille matkanneet. Yksitoista ukkoa ja pari käykkäleukaista akkaa!

Oli siinä monenkarvaista käräjäsankaria. Oli korpirojun ritaria, oli pesäero-riitelijää, oli metsänvarkaudesta tai haaskauksesta haastettua, oli toisen perintöosuuden anastajaa, toisen akan makaamisesta manuutettua, oli lehmän utareen leikkelijää, oli porokorvamerkin väärentäjää ja pariskunnan kunnianloukkaajaa. Olipa joukossa salaperäisestä syöttämisestä, tuosta ikivanhasta, inhoittavasta taikatempusta syytetty poppamieskin, Ylijängän ja Taivalkorven rajamailta, pikkuinen musta äijän kämpyrä, jonka mainittiin ruumiinytimellä erottaneen kaksi rakastavaista ja tehneen naapurin piikatytön hulluksi! Vielä joku äkäpää todistaja-ämmäkin samassa saatanallisessa jutussa, samassa pitkässä veneessä. Olihan siis pahantekijöitä Petkeleenkin perukoilla, kun tarkalle otti ja käräjiin käskettiin. Synkkänä hahmoltaan veneen pohjalla, pintturin kohdalla konttien keskellä, istui Ryysyrannan Jooseppi. Mykkänä tuijotti mies milloin mustaan virtaan, milloin tulipunaisiin pihlajiin jokiäyräällä, milloin loi väijyvän katseen muihin käräjämiehiin.

Nyt sitä siis hänkin on menossa sinne korkean oikeuden tuomioistuimen eteen. Antavatkohan linnaa? Ja keitä kaikkia siellä esiintyneekään ilmiantajina, päällekantajina ja todistajina häntä vastaan? Hänellä on korkeita ystäviä, mutta pirullisia vihamiehiä...

Tuossa toisessa veneessäkin, joka perässä tulee kilometrin päässä turhaan koettaen tavoittaa, taitaa niitä vihamiehiä joku olla joukossa. Kukkuroillaan käräjäväkeä on sekin paltamo — kirkonkyläläisiä, lie tuolla jompikumpi nimismiehistäkin, kolme metsäherraa, neljä kappaletta kauppiasta, turkkipäällinen tukkipäällikkö, työnjohtajaa, puupäällikköä ja savottasaksaa jos jonkinlaista. Siinä sakissa kai se on Pirhonenkin...

Jooseppi miettii, miten suunsa sovittaisi silloin kun tuomari kysyy: että mitä vastaajalla on sanomista puolustuksekseen?

Jos sanoisi sille puhtaalla kirjakielellä näin että;

»Herra tuumherra ja söötinki, eihän minulla itse asiassa ole mitään puolustuksekseni ramille tuotavaa, vaan suokaa anteeksi, jos sytämellisesti tietustan, mitä äskettäin meinasin tasavallan resitentiltäkin kysäistä, jotta: onko suurikin synti, jos ihminen henken hätässä vähän kiehauttaa?»

Jooseppi on kuulevinaan tuomarin vastaavan tähän seuraavasti:

»Herra Kenkkunen! Siihen nähten että tee ansiokkaalla tavalla olette esiintuonut Suomen kansan totellisen tarpeen kieltolain rikkomisessa, on kihlakunnan oikeus harkinnut tätä asiaa ja nähnyt hyväksi vapauttaa teität kaikesta eesvastuusta. Menkäät herran rauhaan!»

Joosepin synkkä hahmo kirkastui hetkeksi — iloisesti mies iski silmää tulipunaisille pihlajille...

Vellivaaran Jahve hänen vieressään säkkipurjeen alla loikoen kuiskasi korvaan:

— Otetaanpa Jooseppi — puitto-tuota...

Jahvella näet oli pikkarainen taskumatti, jota hän salakähmää käsitteli säkkipurjeen suojassa. Jooseppi oli suuressa surussaan tullut hänen taskumatistaan ottaneeksi huikeanlaisen kulauksen hengen vahvistukseksi näin käräjiin mennessä — eipä hän omia viinojaan ollutkaan viljellyt kesäkautena — pois oli jäämässä koko kommerverkki Ryysyrannasta. Saattoi siis hyvällä omallatunnolla yhden ryypyn ottaa, kun toinen hyvästä sydämestään tarjosi siinä viluisessa veneessä.

Mutta toista ei Jooseppi huolinut, vaikka Velli-Jahve kuinka tyrkytti. Alkoi taas tuijottaa synkkänä sinimustaan virtaan... Tuo hänen mielikuvituksensa, mielikuvituksensa, kuinka se pitikään omaa peliään! Tietysti ne hänelle antaisivat linnaa — eihän kihlakunnan tuomari ollut mikään synninpäästäjä pappi. Täytyihän sen herran tuomita lakien ja asetusten mukaan...

Naapuripitäjän rantaan saavuttaessa illan jo pimetessä oli Jooseppi Kenkkunen siinämäärin raskaan mielen rasittama ja rumien aavistusten runtelema, että muut käräjämiehet vaivoin saivat hänet maihin. Rienaaja oli pieksänyt hänet pehmeäksi tulisilla vitsoilla, koko ruumis oli sairas, sielu siipiä vailla...

— Nousehhan Jooseppi, mikäs tässä auttaa. Mennään sakilla helevettiin!

Lemmenahon Luukas se murtunutta miestä näin lohdutti. Sama, joka itse oli manattu käräjiin väärän akan makaamisesta.

Jooseppi mullisteli silmiään, kopeloi eväskonttinsa, huokasi syvään ja tarttui Luukkaan käsivarteen.

Ei hän humalassa ollut — kaukana siitä.

* * * * *

Eipä Ryysyrannan Joosepin mielikuvitus ollut aivan hulluja haaveillut! Juuri täksi syksyksi oli virallista tietä saapunut kihlakunnan tuomareille jostakin ylempää uusia ohjeita, miten tasavallassa tapahtuvia kieltolakirikkomuksia oli käsiteltävä erinäisissä tapauksissa. Tuomarin oli otettava varovaisesti huomioon sellaiset kurjat ensikertalaiset, joiden taloudellinen tila ja perheolot oli todistettu sellaisiksi että köyhä kunta joutuisi elättämään kaikki ne surkeat perheet silläaikaa kun perheenisä oli tuomittu istumaan vankeutta ensikertaisesta salapoltosta. Tuomarille saapunut ohjesääntö sattui sopivasti Rämsänrannan oloihin, jossa kunnan kassa vuonna-vuotuissaan osoitti nollan numeroa.

Ja vaikka Joosepin päälle kanneltiin joukko ilkeitä ilminantoja, joista pääkohdat saatiin toteenkin näytetyiksi — Pirhonen riehui koko voimallaan — niin Rämsänrannan kansanomaisten, kansaarakastavien ja kansaa syvästi ymmärtävien nimismiesten antamat lausunnot, yhdessä tuomarin oman virkavelvollisuuden kanssa koko yhteiskunnan onneksi, vaikuttivat sen että tuomion vaakalauta alkoi vaappua rikoksellisen pelastukseksi. Yhä hyökkäsi esiin konstaapeli Pirhonen kaikkine apureineen, mutta vaakalaudalle heitetty sydämen kulta painoi painamistaan pelastuksen pahkakuppia yhä alemmas ja alemmas. Silloin Pirhonen jäi vain silmät suurina oven suuhun kuuntelemaan oikeuden päätöstä. Se oikeuden päätös julisti että ottaen huomioon ne ja ne näkökohdat ja huolimatta siitä että... ynnä vedoten annettuihin herrojen nimismiesten lausuntoihin asianomaisen olemassaolon taistelusta köyhyyttä vastaan sekä perustaen päätöksensä korkeimmasta oikeudesta saapuneisiin kiertokirjeisiin siltä ja siltä päivältä sitä ja sitä kuuta, on kihlakunnan oikeus harkinnut oikeaksi _vapauttaa_ kruununtorppari Jooseppi Kenkkusen enemmästä edesvastuusta tällä kertaa ja tuominnut hänet _ehdonalaiseen vapauteen_.

Ei harakkakaan tunkiolla niin iloisesti hypellyt kuin hyppeli Ryysyrannan Jooseppi silloin koska mies käräjiltä palasi.

Ei tiennyt oikein, mihin ilonsa purkaisi — antoi laskea itsensä maihin sen aateystävänsä, sen Helsingin tohtorin huvilan rantaan, oli muka vähän asiaa herrasväelle — menkööt muut — kyllä hän tästä jotenkuten kotiinsa kopeloi ilman omaakin venettä — on se siksi mukava talo tämä Korpipalatsi ja höyli sen isäntä. Ihan juoksun hölkässä kuin pimeästä tallista marhamintansa katkaissut ruuna tömisti Jooseppi ylös huvilan törmää, pökäsi paraatiovesta sekä juoksi ylös kolmattakymmentä kiertoporrasta niin että kumisi vain honkainen pylväskäytävä, itsekkin nauttien tuosta kuminasta. Temmaten auki kiiltomaaleilla silatun, kullanvälkkyvällä rivalla varustetun oven hän jo kynnykseltä kiljahti kuin tiikerikissa selin istuvalle ystävälleen että:

— Terveisiä käräjiltä! Ei mua tuomittukaan tiilenpäitä lukemaan. Vapaa olen kuin taivaan mäkärä ja mäkätän taas kuin ennenkin.

Se köyhäin-ystävä loi Jooseppiin niin mukavan katseen silmälasiensa ylitse, kavahti pulpeetituoliltaan, käveli suoraan kaapilleen, kaasi kauniista karahvista kukkuraisen jalkapikarin lääkärin määräämää kullankeltaista konjakkia ja tuppasi kohti vieraansa pärisevää partaa:

— Kenkkujen Kenkun malja!

Ilon korkea kohtaus se Ryysyrannan Joosepille oli...

Mutta kun hän hyvän tuulen hulinassa kotiinsa asti päässyt oli, pelastuksensa perheelleen kertonut ja pikku Kurlia polvellaan hypitellen Pupu-Jussiakin rallattanut sekä sitten maata käynyt muijineen kylmän kehikon puolelle, jossa seisoi sängyn renkkana, niin osasipas kohtalo, tuo korpikirojen ikimuistava herra jälleen vaimentaa hänen elämäniloaan, kun eukko vesissä silmin, näännyksissä ja kalpeana, kuiskasi korvaan:

— Linnan vältit itse, vaan etpäs minua vankeudesta vapauttanut. Jo taas, rakas ryökäle, panit riihesi lämpiämään...

Kaisa-Reeta ei liene tarkoittanut Ryysyrannan riihisaunaa, vaan jotakin aivan muuta. Oli näet raukka jälleen tullut siunattuun tilaan.

32.

Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.

Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä! Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:

ukko ja akka, mökki ja takka, russakka, kirppu. Vekku ja Mirkku, ämmä ja lapset, harmajat hapset, pannussa sakka, peräisessä vakka (jotenkin tyhjänä jauhonpölystä) rannalla rakka...

Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa runoa seuraavasti:

Joosepin otsalla syvät on vaot, ovessa kiiluvat ilmaraot, kattila puhki, rikki myös rukki, huhmar seisoo kuin vaivaistukki, kiukahan muuri taas hajoomassa, seinäkin maahan vajoomassa, myrskyt nuo julmat, taivahan hulmat käydä taas uhkaa — malkojen ruhkaa — kattohon kajoomassa!

Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä, on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut — niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut? — pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin. Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.

Jatkakaamme tarkastusta, miltä Ryysyrannassa nykyään näyttää.

On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä, voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.

Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli, sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin, josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla ihan silikkiset leningit?»... Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi: »vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.

No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan, mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut — Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.

Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla. Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta, mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.

Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää, Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli suuri... Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi, häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh — mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta, niin...!»

Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja »retiitti ronklasi».

Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan oikea lankeemus.

Pistäkööt tiilenpäitä lukemaan Oulun linnaan...

Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa. Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.

— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa. Muistetaanhan tuo...

— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen! siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.