Part 18
Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin. Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa? Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi, syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä... Jos hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa »röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat, mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan, tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!
Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!...
33.
Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten. Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset. Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin: Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.
Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä, kun sitä ei ole syksysulallakaan?
Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä? Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.
Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla, kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee, mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.
Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä »kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa — Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan, vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää, petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu — siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät...
Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla... Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa haltijavaris istuu?...
Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät — haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää — naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään. Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä, kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se kohta romahtaa... Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää. Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen. Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi. Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui. Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään... Hirveän rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo — oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee oudosti kaukana rotkon takana.
Ryysyrannan Jooseppi vain nukkuu...
EPILOOGI
JOOSEPPI KENKKUSEN SEIKKAILUT TAIVAASSA.
(Hänen kuolemanunensa kaatuneen petäjän alla.)
Joosepin ruumis jäi makaamaan kaatuneen petäjän alle, mutta hänen haamunsa, hänen kaksoisminänsä läksi vaellukselle ijankaikkisuutta kohden. Kas tuolla hän jo mennä harppailee tukka suorana pitkin Pahanpuron vartta, kiipeää Pahalle-kalliolle ja kimmahtaa pilven selkään — viime hetkessä Vekku koirakin loikkaa isäntänsä jälkeen ja jää hampaistaan roikkumaan pilven reunasta — pilvi kiitää huimaa vauhtia yli seurakunnan rajan ja nousee Pyhätunturin kohdalta kierukkaa kiertäen suoraan ylös Taivaaseen...
Pyhä Pietari Taivaan portilla pahanpäiväisesti hätkähtää tutkien Jooseppia kiireestä kantapäähän:
— Hiisikö sinut tänne lennätti?
— Oisi vähän kahenkeskistä assieta sille Ihtelleen! naukuu Jooseppi kansan murteella.
Pyhä Pietari ihan punastui kiiltävää kaljuansa myöten: »onpa tuo äijä jotakuinkin fräkki». Hän rykäsi kaikuvasti:
— Kuka olet?
Mutta Jooseppi tokasi:
— Kyllä Hän minut tuntee. Päästähhän sisään, apostoli. On vähän kiire...
Pyhä Pietari raapasi niskaansa, katsahti syvämietiisesti Jooseppia silmiin, mutta ei sentään ärjäissyt, ujahti itse pienestä salaportista sisään — kultahakanen kilahti sisäpuolella — ja siihen jäi Jooseppi Taivaan portille koirineen, joka nuoli hänen käsiään.
Jooseppi katsoo: kylläpä on korkea Taivaan muuri ja portti puhdasta kultaa. Portin takaa kuuluu Pietarin ääni:
— Kyllä minä näen että se on rämsänrantalaisia. Ei mistään muualta tule niin ryysyisiä äijän käppyröitä.
Toinen ääni tuntui siihen vastaavan:
— Siis päästä hänet sisään. Onhan niillä vapaus. Jos hän on peräti ryysyinen, niin ota nämä valkeat vaatteet ja pue hänet niihin.
Pyhä Pietari tuli läähättäen portin läpi, valkoiset vaatteet kainalossa ja sanoi sankalasiensa yli katsahtaen:
— Lupasi audienssin, mutta pue ensin nämä vainajavaatteet päällesi.
Jooseppi kivahti:
— Enkä pue! Kun kerran olen kelvannut resitentiile näissä hyntteissäni, tottahan kelpaan tässäkin talossa.
Pyhä Pietari, kiivasluontoinen mies, sai yskänkohtauksen. Sitten hän huusi niin että Taivaan muurit vapisivat:
— Mene Hel...!
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Jooseppi yritti lentää päistikkaa Helvettiin — joka olikin vain ikäänkuin alakartano siinä Taivaan kupeella, musta joki vain välissä, avautui Taivaan portti ja itsensä Ukon hopeanhohtava pää näyttäytyi portissa:
— Paras Pietari, salli hänen tulla!
Samalla Taivaan Ukon pää vetäytyi takaisin.
Pyhä Pietari tarttui toisella kädellä nenäänsä, toisella Jooseppia käsipuolesta ja toimitti:
— No mene sitten, senkin skunkki!
Sitten hän ääneensä murisi enkelisotamiehille, jotka kivääri olalla käyskentelivät pitkin Taivaan muuria, että:
— Tämä tiettävästi on taas niitä korpirojun keittäjiä joko Vongan tai Petkeleen kylästä. Niillä on aina olevinaan asiaa Taivaaseen.
Johon kirkassilmäinen enkelikersantti supattaen vastasi:
— Oiskohan tuolla nytkin...?
Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan enkelisotilaan kanssa.
Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari, kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen alkaen soimata Pietaria:
— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille, jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan tampuurimajuriksi.
Pyhä Pietari siveli nauraen partaansa:
— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä. Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!
Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen, todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:
— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.
— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.
Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli kultasankalasiensa, tuumasi:
— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.
— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista navakammin.
———
Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää. Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä kauniilta enkelitytöitä että:
— Kennenkä sinn' out lapsia?
Johon tyttö, silmät säteillen vastasi:
— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta, Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.
Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta enkelityttö liversi sukkelasti lisää:
— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen oma isänikään on... Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja niiasi.
Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa lapsivainajaa?...
Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:
— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on nimesi?
Ihmeekseen kuuli Jooseppi koiransa vastaavan ihmiskielellä:
— Vekku minä olen. Ryys...
Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit mahdaa...
Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän, luisevan miehen oli nähnyt poikasena?
— Se on Saastamoinen! ilmoitti Pyhä Ukko.
Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:
— Niljus vainaa saarnaa aamusaarnan.
— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!
Pyhä Ukko myhähti valkeaan partaansa:
— Parempi olisi ollut, jos ei olisi opettanut sitä konstia.
— Lieneeköhän tuo Näälmannikin täällä Taivaassa? tiedusti Jooseppi.
— Kyllä hän täällä oli alussa, vastasi Pyhä Ukko, — mutta hän toimii nykyään maallikkosaarnaajana Helvetin puolella.
— Joo, sanoi Jooseppi. — Lie heitä täällä muitai meijän pitäjän sielunpaimenia?
— Aina joku, vastasi Pyhä Ukko. — On Toloperia, on Nyymannia, on Kalviinia, niinkuin te siellä sanotte.
— Vai on Toloperikin täällä, keskeytti Jooseppi iloisesti. — Pitäisippä rehvata Toloperia ja tuua terveisiä poijalta, se kun se Poika Tolop...
— Kyllä, kyllä, katkaisi Pyhä Ukko Joosepin puheensorinan. — Kyllä minä ne asiat tiedän, elä huoli kysellä niin paljon joutavia.
Mutta mitäs Jooseppi, eihän Kenkku malttanut olla utelematta. Eikä itse Ukkokaan, Taivaan mainio Pyhä Ukko, vähin vastailematta.
Ajaa rapsuttaa niinkuin pitkin syksyistä jäätä vastaan suuri heinähäkki — heinät kuin kultapölyä kuhisevat — hieman tollon näköinen, turpea talonpoika hopittaa lyyhäävää vanhaa ruunaa häkin sevillä istuen, mutta miehen takana, heinähäkin huipulla, töröttää mustiinpuettu, valkeahuivinen, kasvoiltaan punakka, silmistään älykkään ja äkäisenkin näköinen vanha diakonissa, laupeuden sisar. Niin ei malta Kenkkunen olla sitäkin vastaantulijaa tutkimatta ja huudahtaa:
— Törmälän Manne ja Wettersteini!
Pyhä Ukko selittämään:
— Jaa! Sisar Charlotte vie heiniä Betaniaan. Hänen aikansa ei kulu muuten mitenkään täällä ylhäällä, kun politikoiminenkin on kielletty. Meidän oli pakko muuttaa Vanhainkoti sieltä Rämsänrannalta tänne Taivaaseen. Ja sisar Charlotte tahtoi nimittää kodin myös täällä Betaniaksi.
— Ketähän kaikkia hänessä mahtanee olla siinä Taivaan Spedaniassa? kysäsee Jooseppi hienosti, sillä »Spedanian» mies aina on osannut sanoa.
Taivaan ukko luettelee:
— Rytys-Kreetaa, Vanhaa-Leenaa, Issin Karoliinaa, Onnelan Johannaa, Rusas-mummoa, Väisäs-Jussia, Asunnon ukkoa ja akkaa, Ruukin Pellikkaa, Pöppö-Mattia — vähänkös heitä piisaa...
— Välttää! sanoi Jooseppi,
— Mikäs kumman tuulimylly se tuolla korkealla töyräällä viuhottaa ja miehen huiskale posket pullolla puhaltaa?
Pyhä Ukko naurahti:
— Hullu-Sante henkimyllyänsä ruuvaa...
Se Taivaan avara esikartano ja peililattia taisi sitten loppua siihen, sillä nyt huomasi Jooseppi nousevansa ylös lumivalkoisia marmoriportaita. Tulivat Ukon kanssa korridooriin, sellaiseen pitkään käytävään, jossa vilisee huoneita niinkuin suuressa hotellissa kahtapuolta ja numerot ovien päällä. Moniaitten huoneitten ovet ovat sepposeljällään. Kylläpä Jooseppi hämmästyy, kun niiden avonaisten ovien läpi taas on tuntevinaan entisiä kotipitäjäläisiään. Tuossa esimerkiksi Mylly-Topias ja Näätänikkari vainaja hikipäissään työjelevät yhdessä verstaassa: Topias höylää niin että kullan kiehkuraiset lastut lentelevät ja Näätänikkari leikkaa lasiruutuja suurella timanttipuukolla. Toisessa numerossa pari vanhaa pitkätukkaista ukkoa käsikädessä kyökkäsee vastakkain, ja haikeasti laulaa. Jooseppi kysäsee:
— Mitä peliä se tuo on?
— Pyhiä karhuvirsiä aikansa kuluksi kuuluvat vetelevän Koistilan ukko ja Elias Lönnrot, vastaa Taivaan Ukko. Mutta elähän ilkiä kysellä... Vaan eihän se Kenkkunen, eihän se malta pitää suutansa kiinni, kun aina uutta keksii.
— Katohhan vanhaa akkaa, kun niin tolkusti kangasta kutoo! pääsee Joosepin suusta erään kynnyksen kohdalla. Tosiaankin siellä suoraselkäiseen, harmaaseen röijyyn puettu hopeahapsinen eukko helskyttää kangaspuita, sukkula suhahtelee edestakaisin, ja eukon suu tekee samat liikkeet. Sankalasit otsalla tärisee, kun pirta paukkuu.
— Vanhan Pappilan Vanha Mari! huudahtaa Jooseppi.
— Juu! myhähtää Ukko. — Mari on Taivaan taitavin kankuri.
Joosepin teki mieli kysäistä että mitenkä Taivas jaksaa pitää Maria kahvissa, vaan kun muisti että Ukko ei oikein tykännyt siitä että Niljus vainaa oli opettanut rämsänrantalaisille kahvinjuonnin taidon, niin jätti kysymättä. Vaan saipa pian uutta utelemista. Moniaassa huoneessa pikkuinen äijän kämpyrä, tasaleikkotukka, harmaatakki, vaskiset sankalasit nenännipukalla, kimeällä äänellä opettaa aakkosia pienille pyhäkoululapsille.
— Sano Gii! sano Gii! kuuluu huoneesta, jossa on kullankarvaiset pulpetit.
— Eikös tuokin vain ole Rämsänrannan vanhoja rohveetoja? kysyy Jooseppi.
Pyhä Ukko esittelee suosiollisesti:
— On kyllä. Vanha koulumestari Lassila Näljängältä.
Ja selittää tarkemmin:
— Oikeastaan otimme ukko Lassilan tänne vain karhunkesyttäjäksi — hän kun siellä erämaan poluilla oli mainio karhun häpäisijä ja jumalansanalla pieksäjä, mutta kun samoihin aikoihin ilmestyi vielä taitavampi mörköjen ripittäjä, niin annoimme Lassilan jatkaa rakasta koulumestaritointaan.
— Kukahan tuo Lassilaa taitavampi mörönmanaaja mahtaa olla? kysyy Jooseppi.
— Ka se Julma-Tuomas tietysti, vastaa Pyhä Ukko.
Jooseppi innostuu ja kimahtaa:
— Jos lie Runtukka-Eemikin täällä ketunpyyntitaksvärkissä?
Mutta Pyhä Ukko jyrähtää:
— Emme tunne sen nimistä miestä. Emme tarvitse kettuja enemmän kuin ketunpyytäjiäkään Taivaassa. Mainitsemasi henkilö luultavasti harjoittaa kavalaa ammattiaan tuolla Helvetin puolella...
Jooseppi hätkähti. Vai ei ollut Runtukka-Eemi täällä! Mitenkähän hänen itsensä käy, jahka tilikirjaan kurkistetaan? Häntä alkoi vapisuttaa... Yläkerrasta kantautui korviin urkujen juhlallinen soitto...
* * * * *
Taivaan Pyhä Ukko johdatti Ryysyrannan Joosepin pitkän käytävän äärimäiseen päähän. Oven päällä kiilui kirjoitus:
_Rämsänrannan ryysyköyhälistön tutkintokanslia._
Taivaan Ukko kopahutti rystysillään oveen, joka silmänräpäyksessä aukesi sisästäpäin. Itse astui Hän edellä sisään, Jooseppi perässä. Ovi lupsahti kiinni. Taivaan Ukko hävisi pienestä ovesta sivukammioon — käsiään pesemään, niinkuin kuulosti — ja Jooseppi jäi lakki kainalossa seisomaan ovensuuhun. Kansliassa oli kolme siipiselkäistä enkeliä, jotka hymyhuulin tuijottivat Jooseppiin.
Pyhä Ukko tuli pian takaisin sivukammiosta tuoksuen hyvänhajuiselta saippualta — niinkuin Jooseppi sen päätteli — mutta milloinkaan ei hän ollut sieraimissaan tuntenut siinämäärin ihanaa tuoksua. Ei yksikään laji Maakunnan saippuoista siellä alhaalla tuoksahtanut niin hurmaavalle — tämä tuoksu lemahti koko kansliaan ja ensikerran olemassaolossaan tunsi Jooseppi kuin hän itsekkin tuoksahtaisi hyvälle hajulle.
Pyhä Ukko, hopeaparta, istahti korkean, kaltevan pulpetin taakse — missä olikaan Jooseppi pojannaskalina nähnyt moisen korkean pulpetin? jaa, Ruukissa, Ruukissa, — vörvalttarin kansliassa tehtaan käynnin aikoihin...
— Paina puuta! kehoitti Ukko, pistäen kullalta välähtävän hanhenkynän korvalehtensä taakse.
Jooseppia kovin kainostutti, kun enkelit niin hymyillen häneen katsoivat. Mitähän ne oikein katsoivat? Hänen vaatteitaanko?
— No, rykäsi Taivaan Pyhä Ukko, — miten ovat asiasi? Nimesi Minä jo tiedänkin.
Jooseppikin rykäsi ja pyöritteli reuhkaa käsissään.
— Ka, alotti Jooseppi, — petäjä kaatui päälle.
— Se kyllä luetaan sinulle suureksi ansioksi täällä Taivaassa, selitti Ukko. Enkeleiltä Hän kysyi:
— Joko te merkitsitte tämän Jooseppi Kenkkusen tapaturman ansiopuolelle?
Enkelit kumarsivat myöntämisen merkiksi. Sitten yksi löi kantapäänsä yhteen ja kysyi:
— Teidän Taivaallinen Korkeutenne! Sallikaa kysyä, kuinka moneksi grammaksi kultaa merkitsemme tiliin sen että tämä mies uskaltaa tulla Taivaaseen omissa vaatteissaan?
— Djah, pani Pyhä Ukko,— kyllä se on siksi harvinainen tapaus Taivaan historiassa että meidän täytyy merkitä kokonainen 100 kiloa krediittipuolelle.
Enkelit kumarsivat ja merkitsivät tileihin.
Pyhä Ukko jatkoi:
— No entäs sitten, Jooseppi Kenkkunen, jos petäjä kaatuikin päällesi?
Jooseppi naukui:
— Että kuka akan ja sikiöt nyt elättää?
Taivaan Ukko rypisti hopeanhohtavia kulmakarvojaan:
— Me emme täällä Taivaassa puhu sikiöistä, vaan lapsista. Eikä ole kaunista että te kaikki ränsänrantalaiset sanotte _vaimojanne_ akoiksi.
Jooseppi paransi:
— Ka niin vain että kuka se Kaisa-Reetan ja ne kakarat elättää, kun minulle näin kävi?
— Kakarat! murisi Ukko, uhaten sormellaan Jooseppia. — Heitä pois rumat sanat.
Joosepin täytyi sanoa kolmannen kerran:
— Että kun minulle nyt kävi näin huonosti, niin mikä keino siihen keksitään Herra Taivahan Taatto, jotta rakas vaimoni ja rakkaat lapseni pysyisivät hengissä siellä ajan laksossa?