Part 4

Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää, keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:

Hei liri lii! Hei luri luu! Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.

— Annahhan lisää velliä... Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin alla?... Hei akka, kiehautappa kahvit...

Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä — mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin. Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi keinotekoisen äräkästi kivahtaa:

— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.

Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaapi Jumala.»

— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin kanssa pärjäämme.

— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon... särkee kaikki roskat.

— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.

Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.

Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.

— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti — Konsta setäkö ollut lie.

— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että olemme saaneet sata kiloa jauhoja... Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.

Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui muikea haju, joka omituisesti kiihoitti... Teki mieli riuhtaista kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin, paljon väkevämpää suurusta se oli...

Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti, ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!

Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti oikein pestä kätensäkin lipeällä.

— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan riepu.

Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.

Siinä punertavassa lieskan hohteessa näytti Ryysyrannan Jooseppi vuorenpeikolta, joka käärityin hihoin ikäänkuin uhmasi uhrata kultasarvisen tunturipukin pimeän yön haltijoille.

Hän katseli asiantuntevasti, nykeröä nenäänsä nyrpistäen, ympärilleen kaikkia vehkeitä, putkia, röörejä ja tisleeraustorvia, hämmenteli pitkällä puikolla, haisteli ja kuunteli ja pisti joskus sormensa erinäisiin astioihin. Hänen naamaansa oli pölähtänyt valkoista ruisjauhoa. Joskus hän jo kahvikupilla Iipasi annoksen, puhalteli tärkeän näköisenä kuin kemisti, jäähdytteli kodan ovella, tarkasti väriä ja kirkkautta, ja vihdoin mäiskäsi suuhunsa.

— Tuloo miestä väkevämpää! hän tuumailee ylpeästi.

— Keitettiin tuota ennen Pyhälässäi viinaa, pälpättää ämmä.

— Lääkkeeksikö isä keittää? kysyy Aapeli.

— Lääkkeeksipä hyvinkin! kimahtaa Jooseppi merkitsevästi. — Vaan muistakkin Aapeli, jotta et hiisku kellenkään kuolevaiselle. Et toisillekaan lapsille.

— En minä sano! lupaa poika, jota jännittää asian salaperäisyys.

Jännitettynä häärii Jooseppi isäkin joka hetki kuin tulisilla hiilillä, hän on yhtaikaa peloissaan ja tolkussaan, ja ajattelee että tällaista se mahtaa olla sotasankarinkin sieluntila niissä maailman rintamain juoksuhaudoissa — yöllä vahditaan lumikuopissa, tulet Ieiskahtelevat; jos pistää päänsä näkyviin, niin pamahtaa vihollisen pommi ja — pää pois, pää pois, miekkonen. Pää pois, jos poliisi Pirhonenkin nyt yllättäisi itse teossa!

Se se vasta olisi shrapnelli...

Tunnit ne vierivät ja tehdas on käynnissä, se porisee ja haiskahtaa, sihisee ja tislaa, ja milloin käy neste läpi kuuman, milloin jääkylmän putken — koivunhiiliäkin tarvitaan — ja lopuksi tirisee viimeistelty väkimehu suureen tiiviiseen astiaan, josta se ammennetaan suppilon läpi pulloihin, joita seisoo rivissä toinen toisensa takana kodan pimeimmässä sopessa.

— Saat sinä ämmä jo mennä levolle, lausuu mestari anoppimuorilleen — nuo vanhan kansan vaimoihmiset ne aina tietävät taikoja näissä hommissa ja siksi Jooseppi ämmää on vaivannut. — Haluatko ryypyn, Retriika?

— Ka anna!

Aapeli poikaa naurattaa, kun ämmä kulahuttaa kulkkuunsa, muikistelee suutaan ja sylkeekin, mutta pärskäytettyään aivastuksensa kaappaa sisukas ämmä toisenkin kulauksen ja kakisteltuaan kaulaansa sanoa kumauttaa:

— Maku on! Maku!

Mestari Jooseppi vastaa:

— Maku siinä juuttaassa kyllä oisi tavallinen, kun vain saisi vinkkelin vihat poikkeen... piessan peukaloko hänessä pitelöö, kun tuppaa juoksuttamaan harmaata sinukkaa sekaan? Kirkasta ja väkövää _se_ keittää käski!

— Kirkasta ja väkövää siitä lopulla laarautuukin, ennusti ämmä, pyyhkäsi kämmenensä säkki-esiliinaan ja palasi pirttiin.

Isä Jooseppi ja poika Aapeli nyt kahteen pekkaan hoitelevat maanalaista masinaa, tuli palaa lekottelee ja pata porisee. Jäähdytyssaavi höyryää kuin koski pakkasessa. On jo sivu puolesta yöstä...

Eivät monta sanaa toisilleen virka isä ja mökinpoika, ja hiukan kaamealta alkaa tuntua koko huusholli, vähän unettaakin, mutta työ on tehtävä loppuun asti, juuri tänä yönä kaikki on saatava valmiiksi, monet yöt tässä jo on vapriikia valvateltukin, esitöitä ja eksperimenttejä tehty...

Pul-pul-pul! pani pontikka, kun pulloihin putosi.

Puita padan alle ei enää lisätä, mutta valtavana hehkuu hiilos. Hiljaisuus... sydänyön syvät tunnelmat. Pul-pul-pul! Mitä on ihmisen elämä? Miksi sama aine, minkä yhteiskunta määrää saatavaksi apteekista keskellä Jumalan kirkasta päivää, muuttuu kirotuksi, kun sitä korven köyhä yön pimeydessä pienten lastensa pelastamiseksi kuolemasta, oman kunniansa uhalla valmistaa? Pul-pul-pul! Tänäkin yönä jossakin siellä pääkaupungin kivipalatsissa hännystakkiset herrat ja silkissä sihisevät naiset kilistävät kirkkaita, väkeväsisältöisiä kristallimaljojaan huudellen eläköötä isänmaalle ja köyhälle Suomelle — eikä heidän iloaan kukaan häiritse, ei heidän päihdyttäviä juomiaan maahan kaada eikä heitä itsiään putkaan vie, vaikka monen jalat kaduilla horjuvat, mutta täällä kaukana korpiyön pimeydessä tuo »köyhä Suomi» huokailee häpeän vaiheilla ja saa joka hetki peljätä, milloin hänen kimppuunsa hyökätään. Missä silloin on oikeus? Pul-pul-pul! pani pontikka putoillen erikokoisiin pulloihin, joihin Aapeli poika pisteli vanhoja, mustuneita korkkeja.

He eivät puhuneet mitään. Yhtäkkiä he häpsähtivät ja kuulivat koiran kiihkeätä haukuntaa, haukku tuli kovaa vauhtia suoraa kotaa kohti niin että sekä isä että poika tyrmistyivät, mutta samassa kaikkosi ääni kodan taitse pellolle ja kuului omituista räksytystä ja kahinaa. Isä Jooseppi virkahti, kauha kourassa:

— Kylläpä säikäytti. Ihan veret seisautti. Minä jo ihan luulin...

— Mikä se oli, isä?

— Kettua Vekku ajoi...

— Saat sinä, Aapeli rukka, jo mennä nukkumaan. Tulen minä jo toimeen yksinkin.

Kalpeaposkinen, solakka Aapeli läksi pirttiin, ensin kuitenkin kuulostaen ketunajoa. Takaisin pinkasi metsästä Vekku läähättäen kovasti ja nuolasi kuumalla kielellä Aapelin kättä sekä killisti kiiluvin silmin poikaan. Käväsi haistamassa, vieläkö isäntä jäi kotaan, ja surkeasti vinkuen juoksi taas vahtipaikalleen.

Ennen päivän kajoa puhkesi lumimyrsky. Tuuli ulvoi kodan nurkissa, hiilihanko kaatui puuskasta kolahtaen ja särki pienen täysinäisen pullon. Silloin Jooseppi heittäysi suulleen mustalle likaiselle lattialle ja latki kielellään multaiseen rakoon juoksevaa jaloa nestettä.

— No voi sun ranskan purkunti... Hän järjesteli tehtaansa tuotteita, kantoi isomahaiset potelit heinälatoon piiloon, puhdisteli astioita, tiivisteli tulppia ja pyyhkieli hikisiä, sameita pulloja. Lopuksi otti maistiaismatista kolme pitkää ryyppyä (Kenkkunen ei suinkaan ollut juoppo, vaan mestarinarvo vaati kokeilua).

Lumimyrsky raivosi pimeydessä pelmuttaen ankarasti Ryysyrannan kaikkia kattoja ja kieputtaen nopeasti kokoon korkean kinoksen kodan eteen. Ja tuuli ulvoi pirtin nurkissa, soitteli savupiipussa, piipitti akkunoissa ja vihelsi lasten korviin outoja säveliä niin että pienokaiset surkeasti vikisten, jännittäviä unia nähden, kiemurtelivat pitkin lattiaa potkien itsensä paljaiksi ryysyistä... Ja pikku Kurli kätkyessänsä huokasi niin syvän huokauksen kuin siinä huokauksessa olisi humahtanut koko ihmiskunnan hätä...

Emäntäkin, joka makasi lullun vieressä, oihkasi.

Mutta Ryysy-Jooseppi seisoi kodassa nuoren viinan liikuttamana ja teki hengessänsä juhlallista tiliä siitä kaikesta, mihin ryhtynyt oli, sekä koetti kohottaa kohtalonsa esirippua:

»Me pieneläjät... me maaliman hylkylapset ja synnyinmaamme Suomen sontarengit... näinpä me, jumal-avita, täällä salojen siimeksessä tuppivyötä heilutamme... eikä myö ollakkaan mitään männinkäisiä, vaan oikeita ihmisiä... Tuota noin... ne meinaavat meijät näännyttää nälkään kuin polsut pursunsa ja tapattaa lapsemme kuin russakat kylmettämällä pirtin... mutta ei sitä niin vain Kenkkusista erille päästä — ehei — hoh! sanon minä eikä minua peloita pahasti Pirhonenkaan, tulkoon vaikka tuohon paikkaan... hattua nostaa Kenkku-Jooseppi ja tervehtii ryssäksi: rastu, rastu! astu sisään, astu! takkamiukast, lämmint ja liukast — otetaankos konstaapeli pieni nokkastokkari?... ja tietäähän tuon koko Rämsänranta, jotta ottaa se Pirhonenkin paukun putilkasta, kun ei vain satu vierasta miestä... halituli julli! heppulei! Onko siellä ketään?...»

Jooseppi höristi korviaan, vaan ei kuullut muuta kuin lumimyrskyn myrinää. Mutta yhtäkkiä hän oli näkevinään itsensä vanhan Vihtahousun kodan nurkassa pullojen takana ja alkoi nyt sitä manata:

»Eläkä liiku! sanon minä: pysy nurkassa hiien santarmipukseeri eläkä liikuttele jalkojasi... vai sinä tässä toisen putilkoita persoilemaan, sitäkö varten heitä yökauvet on raahattu kulkijain matkassa kirkonkylästä, jotta sinä, hirtehisen sarvipää, tulet potkimaan...

Hän poikasi itse jalkaa niin, että muuan pullo kaatui, mutta ei sentään särkynyt.

»Kato hylyky, kun kaateloo... top, top... reistaappas toinen kerta, niin kuonoosi saat... sinä junkkari se mun kantavaarianikin, sitä Pappa-Kenkkua, kuulut kapistelleen pääluuhun, kun Kenkku tuohisella keitti korpirojua tuolla Pahassa urussa, vaan pappapa oli kauhiasti karjaissut, jotta painutko Jumalan nimessä jalkoihisi... ja silloin olit uponnut urun pohjaan senkin kyöpeli. Halituli julli! Ryypyn minä tarjoan, jos ihmisiksi oot, vanha kelmi — hekkää tuossa! (hän otti itse siemauksen ja ojensi kuppia nurkkaa kohti) ja mäne nyt veli rienaaja Ristuksen, meijän Mestarimme ynnä kaikkien viinanviljelijäin kuninkaan nimehen — männikköön!»

Vekku koira tuli nuuskien tutkimaan, miten oikein oli rakkaan isännän laita. Mitä ukko siellä yksikseen mahtoi löpistä? Jooseppi hätkähti ja vähän kuin häpesi, muisti alastoman todellisuuden, sammutti tulet, pisti pullon taskuunsa, sulki kodan oven ja nosti raskaan pölkyn pönkäksi. Sitten hän kinokseen hupsahtaen hoiperteli pihan poikki pirttiin.

Oven auvetessa alkoi emäntä ääneensä voivotella: »Herra Jeesus, Herra Jeesus...»

Idässä hiukan kuumotti päivän kajo. Lumimyrsky yltyi täyteen riehuntaan.

10.

Seuraavana aamuna varhain raahasi Jooseppi poikansa Aapelin kanssa kaikki vaaralliset todistuskappaleet korpeen — Pahankolon uruun — ja totesi tyytyväisenä, kuinka itse Luoja sakealla lumipyryllä peitti kaikki epäilyttävät jäljet. Päiväsydännä hän vielä sahoineen, kirveineen tavallisuuden mukaan hiihteli halkometsään ja teki huimaavan määrän halkoja, itsekkin ihmetellen, mistä niin paljon sai sielun ja ruumiin voimia! _Siitä_, siitä ne johtuivat — _se_ siis ei voinut olla pahasta!

Vielä seuraavankin päivän hän ryskäsi kuniallisella työpaikallaan, mutta saman päivän iltana — perjantaina — ei mies enää saanut mielenrauhaa, vaan valjasti itsensä veturin eteen ja Iäksi iltapimeässä kinnaroimaan kirkonkylää kohden. Sekä selkärepussa että rumassa kontinröttelössä oli nyt tavaraa ja oli sitä Joosepissa itsessäänkin — mahdotonta olisi ollut kenenkään tuosta kyssäniskaisesta, ruumiinrakenteeltaan muutenkin särmikkäästä miehen jässikästä keksiä, mistä paikasta ryysyjen alta korpirojupullon kaula tai kylki pullisti esiin — ihmiskunta oli tottunut Ryysyrannan Joosepissa näkemään eriskummaisen olennon, jota likelle ei mielellään mennyt, vaikka oli nautinto kuunnella hänen iloista, intohimoista puheenporinaansa. Itse luonto oli varustanut Joosepin yksinkertaisella itsepuolustuskeinolla kaikkea inhimillistä tunkeilevaisuutta vastaan — Ryysyrannan Joosepissa oli näet oma kansallistuoksunsa, tämä hilpeä korvenpeikko oli eräänlainen näätä, jota ei poliisin rouvakaan hevillä suvainnut hienoihin huoneisiinsa. Mutta kaikki ne, joiden kanssa miekkonen syventyi asioihin, saivat luvan kiltisti kärsiä, ja tottapuhuen tuolla »Petkelkylän haisunäädällä» oli kyky jonkunverran, hillitä poistyöntävää uhoansa silloin kun hänet ystävänä vastaanotettiin. Metka mies, ovela kummitus.

Nytpä hän koirineen ja korpirojuineen toivorikkaana paineli keskuskylää kohden ja, paitsi Mullinmäkeä, sivuutti varovaisesti kaikki välillä olevat mökit. »Tirauttakoot itse, jos kykenevät — jokaisella oma myllynsä» ajatteli viinankeittäjä. Hän uhkasi sivuuttaa pimeässä Karihtaniemenkin, mutta eikös vaan pitänyt sattua niin että Amanta häikäle isättömän Immu poikansa kanssa vesikelkkoineen parahiksi laskeusi avannolle ja jäi nysä suupielessä katsomaan, kuka siellä oli menossa viittatiellä. Jo kuului Amanta huutavan perään:

— Elähän Jooseppi kulta kievarista sivu aja — mustakylki on tulelta.

— Palatessa pistäyn! huutaa Jooseppi, mutta, päästyään näkymättömiin, kaartaa takaisin maarantaan ja vetää kelkkansa tuuhean kuusen suojaan, komentaa Vekkunsa vahdiksi ja pyörtää Karihtaniemeen — mikä maahisen magneeti hänessä lieneekin tuossa niemessä vai niinkö hemaisevasti on Amantan huuto sattunut hermoon — »Jooseppi kulta»? Totta toisakseen — himotti kahviakin ja asiaan nähden oli varovaisinpa olla yötä mökissä ja vasta aamupimeässä kiiruhtaa kylään tärkeitä ahväärejä toimittamaan.

Iloisen ovelasti otti Amanta Joosepin vastaan — Kusti ei ollut kotosalla — ukko Jaakko siinä paraikaa lopetteli päivätyötänsä puuastiainteossa — lattia lainehti lastukkoa ja Amantan pikkutytöt pyllyilivät rikkaläjässä. Jooseppi varoi visusti ilmiantamasta matkansa tarkoitusta, ja kun Amanta kysäsi että:

— Mihin sinä veturisi heitit? niin Jooseppi kylmäkiskoisesti vastasi:

— Sinne tuppasin tiepuoleen, kukapa häneen tyhjään kelkan raatoon kajonnee.

— Ka ei kukaan... Mitä sitä joutavaa... Eikösss p..., pärpättää ukko Jaakkokin halkihuulin, mutta Joosepin tarkka siansilmä huomaa kyllä Amantan silmäin vilkutuksesta Immu pojalleen että kyllä se naispaholainen vikoo, jotta on veturissa jotain arvokkaampaa kuin »tyhjä»...

— Onko sulla koira vökäle taas matkassasi? kysyy Amanta kahvipannua hoitaen hiilloksella.

— Mitä sinä mun koirastani? tokasee puolestaan Jooseppi silmiään sipristäen.

— Hyvyyttäni minä vain kyselen, mutruilee Amanta viekkaasti, — nuo lapset ne äsken sun koiraasi kaipasivat — lunpalasia ovat varanneet tuonne porstuan loukkoon jyrsittäväksi...

— Ei sattunut Vekku matkaan, kotiin jätin! valehteli nyt Jooseppi, arvellen itsekseen: »saapa nähdä, mikä taas on tekeillä?» Hän pani kyllä merkille, että Immu poika pujahti ulos, mutta luotti vahtiinsa. Amanta kaatoi Joosepille kukkuraisen kupin kahvia. Silloin Jooseppi ei kestänyt kiusausta masentaa Amantan pirullisia tuumia, vaan vetäsi povestaan täyden pontikkapullon:

— Syyrakki sanoo: mikä elämä se on, kussa ei viinaa ole?

Amantan silmät repesivät suuriksi ja ukko Jaakko, vanha viinamies Ruukin käynnin ajoilta, iski lempeästi silmää. Siinä silmäniskussa oli koko elämä! Jooseppi suomensi:

— Ei tämä minun keittämääni ole enkä ole eläissäni meinannutkaan keittää — savottamiehiltä tämä oli haihtunut hankeen, niin talteen korjasin ja vilulääkkeeksi matkaani otin.

Hän kaatoi kolme täyttä kupillista hiukan sameaa nestettä.

— Voe raato kun olee ruokasaa! riemahteli Amanta.

— Hyvää on! julisti Jaakko ukko.

— Näkyy ne osaavan..., jokelsi Jooseppi.

Ja pieneen hius-hiprakkaan nyt joivat itsensä siinä Karihtaniemen pahansiivoisessa pirtissä emäntä Amanta, ukko Jaakko ja Ryysyrannan Jooseppi — sai hiljainen, vanha Reetakin puolkuppisen. Lapset pantiin nukkumaan lattialle, Amanta teki asiaa ulos, mutta tulla pouhasi kotvan kuluttua takaisin Immu poika jälessään sekä sanoi Joosepille terävästi:

— Senkö perskattia sinä valehtelit, Kenkku, ettei ollut koiraa matkassasi — tämä Immu kuuluu käyneen jänislangoillaan, niin siellä Vekku vökäle oli haukkunna kuusen persauksilla ja vähällä jotta elävältä söi koko poijan!

Nyt Jooseppi, jolle oli kihahtanut hivuksille, suuttui kuin pippuri:

— Sinä Karihtaniemen käärme, sinä seurakunnan emänäpistelijä, lemppariako minä sulle olen tilivelvollinen koiristani tai kelkoistani? Eikö sulle vielä piisannut, jotta kuusikymmentäviisi markkaa lompakostani varastit sinä yönä, jona minä — — —

Mutta ei ollut Amantakaan se tyttö, joka antoi itseään haukkua. Uuniluudan hän tempasi loukosta ja työnsi kuin nahturin suoraan Joosepin päälle niin että naama nokeutui ja huusi kuin hullu:

— Kuusikymmentäviisi markkaa! Kuinka monta sataa kuppia kahvia olet tässä talossa juonut etkä penniäkään maksanut? Kusti hylyky sulle raavolle raukalle suksetkin on tehnynnä, et kelvoton ketkale ihte kyhäy suksen kapulaakaan allesi saamaan ja tähän vielä tuppaat rehellisiä ihmisiä viinalla villihtemään.

— Viinalla villihtemään! kiljui Jooseppi punaisena kuin kukko ja tuskan hikikarpalot otsalta tippuen. — Itse tulit huutelemaan jälkeen ja kahville kärkkymään. Ystävänä viinaa tarjosin — pakkoko oli paukku ottaa, ja oliko huonoa tavaraa, häh, häh, vai mitä, ukko Jaakko?

— Hyvää on tämä Joosepin viinavärkki, todisti ukko Jaakko leuka lonksallaan,—kerrassaan mainiota, niin hyvää ei keitetty ennen Ruukin käynnin aikana muualla kuin Näälmannin Pappilassa ja Palovaarassa — minä sen tiiän vissiin — eläkä sinä Amanta hävyttömäksi heittäy — akkaväki vaijetkoon seurakunnassa — niinpä hyvinkin — verratonta oli viina — jokos se loppui? — erinomaista — minä kyllä tunnen sortit — _minä_ oon märän maistanut!

— Se mies on märän maistanut! yhtyi Jooseppi, — vaan sinä Amanta oot maaliman koijari — kiitä jottei sattunut kotosalle Kusti, se sulle oisi aviokylvyn antanut...

— Voi herrajessus! murisi vanha Reeta ämmä nurkassa: tämä tästä nyt tuli, kun rupesivat maistelemaan...

— Tämä tästä nyt tuli! kiljui Jooseppi: mistä minä arvasin, kun tuo Amanta itse pyrähtää perään huutelemaan ja sitten panee kakaransa salavihkaa mun veturiani nuuskimaan...

— Veturia nuuskimaan! huutaa taas Amanta keikuttaen päätään, hiukset pörröllään: vai on sinun veturissasi nuuskimista? Annahhan kun lähetän poijan vielä yön selkään kuhtumaan Pirhosta, niin — — —

Mutta sitä sellaista suukopua ei Jooseppi enää kestänyt, maailma musteni hänen silmissään, hän kauhtui hengessään ja tahtoi lyödä Amantaa vasten suuta, mutta isku sattuikin piipun nysään, joka kipakasti kirposi yli pirtin paukahtaen vasten peräseinää niin että kokoontunut russakkaparvi pahanpäiväisesti hätkähti, kovasta metelistä heräilivät lapsetkin ja kaikki huusivat nyt yhtaikaa — — —

Mutta Joosepin kimakka ääni kuului ylinnä:

— Et jumalaton juutas pane käskemään Pirhosta, muuten minä ilmiannan esivallalle että olet, rääsyinen raukka, varastanut tältä appiukoltasi mökinkirjat...

Kalpenipas Amanta, vapisi kuin horkassa, itkuun purskahti humalapäissään ja turvonnein huulin, verestävin silmin lattialle rojahti, kurja nainen, pitkin pituuttaan — ja uikutti kuin henkitoreissaan, niin että kaikki hämmästyivät ja vaikenivat, mutta ukko Jaakko otti puheenvuoron ja selitti:

— Elähän hätäile, Jooseppi, ei tämä ole ensi kerta — on täällä kummempiakin kuultu — sisuaan se taas ruikuttaa, vaan Pirhosta ei saa panna käskemään — ja sillä hyvä. Eikösss... Ihmisiksi, ihmisiksi olla pitää!

Sitten ukko, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, lisäsi: Mitä sitä joutavia. Joo, niinpä hyvinkin. Eikösss... Hyvää oli sulla tavara, Kenkkunen. Ei pahasti päähänkään mennyt. Joko se ihan loppui...?

Jooseppi kaasi vielä kupillisen sekä ukolle että itselleen — naurahtivat molemmat Ryysyrannan haltijat iskeksien miestenvälisesti toinen toiselleen silmää, kävivät käsikynkässä nurkan takana, Jooseppi kimeästi naukuen ja ukko Jaakko pätevästi paapattaen ja myötittäen, halkinaiset huulensa kinaa valuen ja housut lökällään putoamassa...

Jooseppi heittihen huokaisten kynnyksen eteen moniaaksi tunniksi levähtämään, mutta jo anivarhain aamuyöstä hän livahti ulos ovesta ja hiihti pitkin rantaa kuusikkoon, jossa Vekku vartioi viinaveturia. Isäntänsä kättä nuolasi uskollinen koira — ja sitten sitä lähdettiin tähtien tuikkiessa korkealta aamutaivaalta, ensin poikki salmesta, sitten halki korkean korven...