Part 5

Joosepin mieli tällä hetkellä oli peräti alakuloinen, hänen sieluaan masensi se kaikinpuolinen valhe ja kurjuus, jota hän taas oli kokenut — oma ja vieras — mutta josta ei ollut ulospääsyä — ei nyt ainakaan ja tuskin koskaan. Vedä kurja kuormasi, pieneläjä! Kanna reppusi rikosristi, sinä yhteiskunnan syrjäänsysätty tilkkupellon ahertaja...

Ei armoa! Ei armoa! ikäänkuin narskuivat sompasauvatkin.

Oh, hän olisi tällä hetkellä tahtonut olla mikä muu hyvänsä kuin se, mikä oli — salapolttaja — akkain kanssa tappelija — häntä hävetti, iljetti, suru kouristi kipeästä kohdasta. Mutta kuka välitti ryysyköyhälistön surusta suuressa korvessa, kuka välitti ihmisen sielusta ja alennuksen kärsimyksestä — surma hienolle surulle — vanhanajan lohduttajat olivat kuolleet — ei ollut enää edes pappia — oli! eikä kuitenkaan ollut — kansa ja sielunpaimenet — kaikki elivät rahasta — uusi aika oli koittanut korpeen. Ihminen — _ihminen_ oli yksin...

Hän saapui hengästyksissään toiselle rannalle ja alkoi vetää kelkkaa ylös pitkää korpimäkeä. Aamutähtien tuike tuskin löysi rakoa synkässä näreikössä.

Jos Ryysyrannan Jooseppi tästä nyt tavattaisiin hangesta kylmenneenä, niin kukahan siitä välittäisi? Karihtaniemen akka ilkkuisi — »kutti parahiksi...»

Hän kauhistui elämän armottomuutta, ihmisen mitättömyyttä. Ihmisen, josta hänellekin rippikoulussa ennenvanhaan oli opetettu että oli luotu — Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvako — hänkin — Jooseppi Kenkkunen? Ihminen oli kai kyllä tarkoitettu joksikin korkeammaksi, mutta maailman nurinkurisuus oli madaltanut hänen kuolemattoman sielunsa — jo vuosituhansia oli vallanalaisuus rehoittanut — jo äidin nisistä oli alempi rahvas orjan vietit vereensä imenyt — et päässyt nousemaan — yhteiskunnan arvovaltamuurit estivät vapaita näköaloja — täytyi tyytyä jäämään vain »Ryysyrannan Joosepiksi», jota toinen kurja — Karihtaniemen Amanta — kehtasi hävyttömästi kohdella. Ja kuka aavisti, mikä pirullinen, kaikkiruhjova tapaus nyt saattoi olla nokan edessä, kun salapolttonsa kanssa kirkonkylää lähestyi — jos tuo Amanta rääsy hyvinkin lähettää poika kakaransa perään ilmiantoa tekemään — kunhan kohmelostaan selviää...? Silloin tämä urheilu loppuu alkuunsa.

Jooseppi säpsähti raskaista mietteistään, kun yhtäkkiä kulkusen helinä ja reen kahina kuului edestäpäin, hän ehti tuskin nykäistä veturinsa tieltä pois näreikköön, kun samalla tyhjä heinähäkki suhahti sivu alamäkeen — koira heittäytyi hevosella ajajan perään ärhentelemään, mutta häkissä seisova pitkä, mustaturkkinen mies vinkahutti suitsiperiä koiraa kohden — ja samassa hävisi rotkoon. Jooseppi tunsi verensä jähmettyvän — eikös vain ollut itse konstaapeli Pirhonen? — heinään se ajeli sinne Petkelkylää kohden — sillä paholaisella oli heinämaita sielläpäin!

Jumalankiitos ettei tuntenut kelkka-ukkoa aamuyön pimeässä — tuskin huomasi koko veturia näreikön katveessa, mutta kylläpä kävi likellä, jukoliste, vähällä että hipasi pontikkakelkan kannaksia... Ensi tyrmistys vaihtui äärimäiseksi helpoitukseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi Joosepin tulenpolttava epäilys.

Jos Karihtaniemessä pistäytyy? tai Amanta huutaa perään? — tai jos Ryysyrantaan poikkeaa? ja kun on isäntä poissa, pitää kotitarkastuksen? — hiihtelee suksilla ympäristön? — sillä näkyi olevan omat sukset heinähäkissä pohjaliisteillä... Tai jos se kyselee joka talossa — lapsiltakin — antaa karamelliä — ja joku pellavapää viattomuuksissaan ilmiantaa...??

Mikä piru hänet pitikin satuttaa heinännountiin — poliisin — juuri tänä päivänä? Ei käy koko talvessa, vaan juuri nyt käy — Jumalanko sormi lienee esivallan takana?

Pitäiskö pyörtää takaisin? — kätkeä nämä kompeet tureikkoon ja hiihtää hivauttaa hikipäin poliisin jälessä — ja järjestää asiat vielä visummin siellä kotona?

Jooseppi oli neuvoton, hän otti molemmin käsin kiinni höyryävästä päästään, niisti nenänykerönsä peukalolla ja etusormella, ja mietti syvästi. Äkkiä hänelle oli kirkastuvinaan:

»Ei elämässä ne uskalla ilmiantaa, ei Amantakaan — ja kotona jos käy, niin sanovat hiihtäneen jauhonkerjuuseen tai halkometsään — ja nythän ei minulla ole takavarikoitsijan pelkoa kirkonkylällä — ei kukaan muu hätyytä kuin tämä ainainen Pirhonen»... Oman henkensä puolustus ja kilpailu loi uutta ryhtiä Joosepin rintaan — elämän taloudellisen valkenemuksen suuri toivo lämmitti raadeltua sydäntä — mitäs kunniasta — ei, ei tarvinnut korven kirotulla olla sellaista ylellisyyskapistusta! — ja totta puhuen: kuinka harva parempiosaisistakaan saattoi nykyään kehaista kunniallaan? — keinotteluksi oli kehittynyt ihmiselämä maailmansodan jälkimainingeissa...

Miksei hänkin, vähävarainen siis matkisi mahtavampia?

Vinhaa vauhtia ja karaistuneena vaaroja vastaan, kiristellen kuin vasaa vaaniva ahma hampaitaan, hiihteli Ryysyrannan Jooseppi rempseänä aamutähtien vienossa välkkeessä kirkonkylää kohti.

— — —

Väijyvä vaara kehitti hänen kykyjään — monta ovelaa temppua — kaukoviisaita varokeinoja — monenlaisia sielullisia ja aineellisia otteita — korkea ja tärkeä tähtäin puristi miehestä ennentuntemattomia taituruuksia — hänen sielunsa itki ja nauroi yhtaikaa — koko yhteiskunnan valhetasot hän silmänräpäyksessä oivalsi — iskemällä ihmisen heikoimpaan voitonlaakerinsa korjasi — kutkutti hellää paikkaa — samalla kertaa matala mäyräkoira ja suurenmoinen ihminen — »haisunäätä» ja »jumalankuva» — Ryysyrannan Jooseppi!

Teki suunnitelmia kaukaiseen tulevaisuuteen asti — rakensi oman elämänsä temppelin — antoi puolilupauksia suuriin tilauksiin — sai luottoa — avasi uusia näkökulmia itselleen ja kundeilleen — avasi sydämiä kuin munalukkoja, omatekemällään tiirikalla. Sai rahaa — tavaraa — jauhoja — sai salaisia ystäviä — kaikista säädyistä. Uskomattomaltakin taholta... Siunattu, tuhattulimaisesti tervetullut miehen ressu! Jossakin — neljän seinän sisällä — peräkamarissa tai tallin sonnantuoksuisessa sopessa — kun sielun kahleet kirposivat ja kirkonkylän kieli lauloi ylistystä pimeän korven sankarille, tunsi Ryysyrannan Jooseppi päätähuimaavaa juhlamieltä ja, hengen salama-valossa, oli näkevinään itsensä sen suuren tuntemattoman Jumalan tähän maailmaan lähettämänä välikappaleena — välikappaleena suuriin asioihin!

— — —

Eikä hän koskaan ennen kurjassa elämässään sellaisella riemunryskeellä kuin nyt ollut palannut kotiin — salaiset pyhät veljeilyt itseään mahtavampain herrain ja henkilöiden kanssa sydämellään, ja vetäen perässään kelkkaa, johon oli saanut panna tavaraa, jauhoa ja rihkamaa kauppiaasta melkein niin paljon kuin ilkesi ja perässään raahata jaksoi.

Oi Jooseppi Kenkkunen, Ryysyrannan ritari ja Petkelkylän haisunäätä — totisesti on sinun elämäsi valkenemisen hetki lyönyt! Sinä, sinä olet tarpeellinen olento yhteiskunnassa, sinä, joka olit itsesi alentanut, olet nyt ylennetty niinkuin se sanassa sanottu oli! — Ja hän, Jumalan armoitettu ja kylän herrain valittu, oli kuulevinaan jylinän korkeuksista, jossa näkymätön puhui:

»Jooseppi, Kenkku-vainajan poika, mene riemulla kotiisi rikeneen, nauti kaikesta mitäs veturiisi kuormannut olet ja jatka uskollisesti tärkeätä työtäsi lastesi ja lastenlastesi vuoksi — eläkä pelkää piskuinen, sillä totisesti olen minä, jonka nimi on herrojen herra ja korpikuningasten kuningas, sinun puolellasi eikä hiuskarvaa päässäsi pidä kärvennettämän!»

11.

Kaikki kävi kuin rasvattu — ei kukaan ilmiantanut Ryysyrannan Jooseppia. Siemen näytti langenneen hyvään maahan, se kasvoi satakertaisen hedelmän. Viikon päivät Jooseppi kulki korvat pystyssä kuunnellen, ilmestyisikö jälkiseurauksia, teki halkojansa ja toimitteli asioita — kaikki oli hiljaista. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Suomen kansa oli kelpo kansaa, korppi ei puhkaissut korpin silmää.

Jooseppi raahasi salaperäiset kamppeensa lumien alta Pahankolon urusta ja pani muuripatansa uudelleen kiehumaan.

Pata porisi, mutta akka murisi — Reeta-Kaisa raiska, jonka vatsa pyrki pystyyn röijyn alta. Mitkä vastakohtaisuudet — miksi tämä näin piti olla? Akan murina häiritsi padan porinaa, naisen murhe vaikutti kuin lipeäkiven sekoitus iloliemeen. Jooseppi oli herkkä hellille tunteille, porisevaa pataa hämmennellessään hän toisinaan tyrmistyi yön hiljaisina hetkinä aivankuin kuuluisi padasta kuolon korina...

— Elähän rohveteeraa! jupisee Jooseppi komentaen konettansa ja kohentaen tulta.

»Kunhan tästä taas saa valmiin tavaran, niin karskistuu luonto ja karisee epäilys. Tässä ei totisesti ole aikaa akkain kurlutusta kuuntelemaan. Ne heikkopäiset raukat ruikuttavat omaa onneaan. Jos ne tietäisivät, kuinka korkeata laineikkoa hän laskettelee yli yhteiskunnan meren ja kuinka pyhiä veljeilyjä tämä sankarillinen salapoltto matkaansaattaa, niin he kunnioittavasti vaikenisivat. Missä nyt oItaisiinkaan, jos ei tätä lisätuloa olisi keksitty? Taivas-alla — kerjurikelkkaa vetäen! Tai kotona kyllä, mutta puunkuorta lapset jyrsisivät... Kuinka paljon onkaan jo lyhyessä ajassa parannuksia aikaansaatu — kontuakin on mies karjalle hankkinut — _niillä_ rahoilla, _niillä_ suhteilla. Se, tuo valtiovallan edessä rikoksellinen raha menee siis _oikeaan asiaan_ — ihmisen elämään, ihmisen hengissä pysymiseen!

Jooseppi muisti yhtäkkiä vaimonsa vaateasiat ja ainaisen valituksen, josta hänellä joskus oli omantunnon vaivat.

»Nousuviikolla tuon Kaisa-Reetalle kirkkohameen ja paitakankaan! Asettuu akkaraiska...», päätteli hän.

Aviomies koetti olla kuulematta vaimonsa ruikutusta, kun kovan kotatyön jälkeen aamuyöstä pariksi tunniksi heittäytyi Kaisa-Reetan viereen lattialle.

Juuri ennen päivän valkenemista, kun Jooseppi vielä oli mennyt viimeistelemään askareitaan kotaan, tapahtui, että hänen veljensä, Elettävän Konstan, punaposkinen pää pistihen sisään kodan ovesta. Veljesten katseet kohtasivat toisensa. Jooseppi ei voinut olla huomaamatta, miten Konstan silmät iskivät oudosti tulta.

— Lehmän hauvettako se isäntä täällä höyryyttää!

— Lempoako se sinuun kuuluu! Ja piruko sinut tänne lennätti?

— Pirupa hyvinkin! kivahti Konsta tutkistelevasti katsellen ympärilleen. — Vaan enpä ennen ole tiennyt, jotta siinä putken pötkyjäkin tarvitaan.

— Ka niin nyt tiiät!

— Ja että lehmänhauvetta lasipurkkeihin Ioristetaan. Purkeistako juovat Ryysyrannan siivatat?

— Alahhan laputtaa kämpällesi! sanoi Jooseppi vihaansa hilliten.

— Ravautahhan ensin roppiryyppy!

— Ja mikä sulla on asia oloviaan? Mikset pysy pöksässäsi?

— Tupakat loppui akalta ja ihteltäni, selitti Konsta rempseästi.

— Ei tämä ole tupakkavapriiki! ilmoitti Jooseppi vihoissaan.

— Ka senpä tähen juuri roppia pyysinkin, pilaa laski Konsta nauttien toisen hämilleenjoutumisesta. — Pontikka-putiikkihan tämä on, koira vie!

— Pötki helekutti omaan putiikkiisi!

Jooseppi oli kauhtumuksen rajoilla. Se tuo veli Konsta saattoi olla suolasuinen jalli, kun sille päälle päityi. Epäluotettavakin se olla saattoi!

Elettävän Konsta vaistosi veikkonsa puhkeamisen hirmumyrskyyn ja pökäsi pirttiin. Tämä miehen kaikki liikkeet olivat nopeat, nytkähtelevät, kuten sielunsakin oli törmäilevä ja töksähtelevä. Ikuinen taistelu puutetta vastaan oli hänet särmikkääksi hionut. Hän noitui äänekkäästi pirttiin syöksyessään ja kumartuessaan kamanan alitse — hän oli pulska mies, solakka ja pitkä — oli vaikea uskoa häntä Petkelkylän kurjimman saunakötyksen isännäksi ja Joosepin, kyssäniskan, veljeksi. Jos hänet olisi puettu ratsuluutnantin univormuun, olisi hän miellyttänyt ylhäisimpiäkin naisia. Nyt oli hänen naismaailmansa supistunut vain omaan harmajaan, piippuleukaiseen muijaansa, joka, samoinkuin Joosepin ja Karihta-Kustin eukko, vuodesta vuoteen vaelsi vatsa pystyssä, vaikka ei heidän kanakopissaan enää sijaakaan ollut olisi ja vaikka Konstan ulkoviljelykset enimmäkseen olivat männynkäpyjä, kuten muillakin Petkelkylän pieneläjillä.

— No voi sun turkinpunanen pikkuporvali tuota Jooseppia! purki sisuaan Konsta lysähtäen penkille kuin gorilla pitkine käsineen, jotka alati lonksahtelivat liitoksissaan. — Että on Jumala mulle luonut mokomia mäskintonkijoita velimiehiksi. Kun toinen kolmen neljänneksen takaa hikireuhkassa hiihtää aamutuimaan toivottamaan lihalliselle veljelleen hyvää huomenta, niin eikös tämä mäyräkoira tiuskase jo kynnykseltä: »mene hornan tuuttiin!»

— Mikäs pakko sinun sinne kotaan oli nokkaasi pistää! sanoi Kaisa-Reeta puolustaen miestään.

— Hitostako minä tiesin, että tässä hotellissa liköörejä lirutetaan!

— Tukitko turpasi! kivahti Kaisa-Reeta. — Tämä ei ole mikään hotelli eikä täällä lika-röörejä liruteta...

— Elä valehtele! intti vieraileva velimies.

— Elä itse ilkeile! penäsi Kaisa-Reeta, joka kokemuksesta tiesi että Konstaa piti kovasti vastustaa, ennenkuin tämän jallin kanssa toimeen tuli.

— Näinhän minä kaksin silmin...

— Näit minkä näit — kolmannella silmälläsi, vaan suu suppuun nyt, taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki! tomahutti Ryysyrannan emäntä pontevasti.

— No on sitä piru sullekin luonut tuota sisusvärkkiä matalan torpan akaksi! letkautti Konsta.

— Yhtä paljon kuin sinunkin akallesi!...

Konstan verevät poskipäät pullistuivat aivankuin puhjetakseen, mutta merkillistä — mies vaikeni yhtäkkiä kuin isketty ja jäi hiirenhiiskumatta istumaan ja miettimään, heittäen toisen reiden toisen yli, heilutellen sitä kuin herra.

— Kuuluuko sitä mitä Elettävään? kysyy ämmä loukosta.

— Kissankikaroita! pärähyttää Konsta ajatukset omassa maailmassaan. Katkerasti sitten virkahtaa:

--On oltavat Elettävässä, kun tupakatkin loppui!

Miestä tosiaankin taisi kalvaa ääretön tupakantuska. Kaisa-Reeta meni Joosepin kätköille ja viskasi Konstalle kuin koiralle luun, kolmituumaisen pätkän pikanellia. Silmänräpäyksessä hotasi Konsta pikanellin poskeensa ja nautinto tekasi miehestä aivankuin toisen ihmisen.

— Sitä ihan hermostuu, jos ei saa tupakkaa...

Mutta Jooseppi kodassa päätteli: »Jos en sille visapäälle vie ryyppyjä, niin kyllähän ilkimys ilmiantaa.»

Ja hän tuli pirttiin pieni pullo povessa, vilkuili altakulmain velimieheensä, etsi käsiinsä herroilta saamansa jalattoman lasipikarin ja kaasi ryypyn:

— Kopsautahhan Konsta!

Äänettömänä nakkasi Konsta suuhunsa väkijuoman.

Toisen, kolmannenkin — velimiehen tarjouksesta.

— Myö! möksäytti Konsta verenpunat kasvoillä ja silmä kiiluna kuin tiikerillä.

— En! jymähti Jooseppi lujasti. — Minä en ole mikään viinanmyyjä. Kotilääkkeeksi minä vaan...

Konsta rähähti nauramaan ilkeästi kuin harakka.

— Ei ole totuutta tässäkään töllissä — ei siteeksikään. Myötkö limonaatipullollisen vai et?

— En myö! jamasi Jooseppi.

Konstan posket pullistuivat vihasta.

— Roletaarille et myö — kapitalisteille verenimijöille kuormittain kuletat!

— Vastaatko mies huutosi? kivahtaa Jooseppi lasten pelokkaina vetäytyessä karsinan puolelle yhteen rykelmään, josta silmät kiiluskelevat vuoroin omaan isään, vuoroin Elettävän setään.

— Vastaan! huutaa myös Konsta nousten ylös ja tehden lähtöä.

— Kuulehhan Konsta Kenkkunen, sanoo Jooseppi verevälle veikolleen. — Sinä olet vähän köyhempi mies kuin minä ja sentähden minä sanon sinulle näin kahteen pekkaan että: elähän turpaile mies! Sinä et tiedä kaikkia rätingeitä. Kolme ryyppyä reissumiehelle annoin ja annan neljännenkin...

— En huoli!

— Annan neljännenkin tässä kaikkien nähden, vaan myö en minä sinulle.

— Minulle? Sanoppa saamari soi, miksikä et _minulle?_

— Se on minun asiani...

— Ja minun asiani on nyt lähteä kirkonkylään asti hiihtämään tupakan perään, sanoo Konsta katkerasti sylkäisten pikanellinsa alas lattiaan. — Paljonko maksoi tuo akkasi antama pikanelli?

— Voi ryökäle, kuinka olet hävytön mies! huutelee Jooseppi reisiinsä lyöden. Vaan Kaisa-Reeta toimittaa selän takaa lujasti:

— Ei lasketa sukulaismiestä ilman kahvia talviselle taipalelle.

Jooseppi häkeltyi ja pyörähti ympäri ja iski silmää akalleen ajatellen salaman nopeudella:

»Kato hylyky kun on äijällä älyniekka akka — se on kaukaa viisas — se on tiplomaati.» Ja Ryysyrannan isäntä naurahti muikeasti:

— Ryypätäänhän tosiaankin kuppi kuumaa, niin puhutaan, Konsta, asiat puhki.

Konsta ei kestänyt kiusausta: kolmeen viikkoon ei oltu Elettävässä kahvipannua kallistettu. Hän lyykähti laihoille peräpakaroilleen ja painoi pitkät kätensä polviaan vasten. Siinä istui kallella kypärin eikä virkkanut halaistua sanaa. Hänessä taisteli suuttumus ja leppymys ylivoimasta — aivan tavallista oli, että suuttumus sai ylivallan.

— Ei sinun tupakan takia kannata kirkonkylälle asti hiihtää, puheli Jooseppi kahvia juotaessa. Ja hän meni peräisestä hakemaan sekä Väkevää-Mattia että pikanellia. Konsta kaivoi rahat housuntaskustaan... Kaisa-Reeta kaasi kolmannen kupin Konstalle.

Veljekset silmäilivät vaivihkaa toisiaan ikäänkuin sieluissaan mitellen toistensa voimia. Teki mieli purkaa sisunsa, mutta nyt sovinnon tunnelmissa oli vaikeata ruveta syyttelemään toisiaan, kun kahvinjuontikin oli luonut kotoisen tunnelman ja Joosepin lapset tulivat lähemmäksi, keikkuivat polvella ja puhuttelivat Konstaa sedäkseen.

Jooseppi kaasi kokeeksi neljännet maljat kaikille ja nyt otti Konstakin kopsun. Hänen suunsa jo aukeili ja hän tahtoi johtaa puheen äskeiseen, miksi ei veli hänelle saattanut myödä jotakin puolta litraa, mutta sanomatta se jäi. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn, tuippasi vihaisesti kättä ja hyökkäsi ulos suksilleen. Pihalta ottaessaan vauhtia alas aittatörmää, mies sanoa sorahutti lakki silmillä:

— Piruja te sittenkin olette! Hampaan koloon panen...

Sompasauvat vain huiskahtivat mäen alta ja sinne viittatielle katosi Konsta Kenkkunen.

— Antaakohan, kehno, ilmi oman veljensä? hätäili Kaisa-Reeta taas tyrmistyksissään, kun Jooseppi palasi pirttiin.

— Lempo hänet tietköön, arveli Jooseppi. — En minä sille äikkäpäälle salon samppanjaa ruvennut mittaamaan: jos oisi omituisen pullon saanut, niin oisi saattanut käydä minulle kuin Käkivaaran Kallelle — kun hintin tuli hiprakkaan, niin ilmiantoihan ruoja, tämä Konsta, taipalella itse Ylijängän poliisille, jotta sieltä ja sieltähän tätä sosetta saapi. Ja tiilenpäitähän vörpiiskatut panivat Käkivaaran Kallenkin lukemaan!

— Tiilenpäitä sitä vielä sinnäi jouvvut lukemaan, tuomitsi Kaisa-Reeta: jos et aikanasi heitä riivattua hommaa poikkeen!

— Maahanko tosiaan tahtoisit minun kaatavan? Näin hyvän sinukan? ihmetteli Jooseppi naukuvalla äänellään.

— Vaikka tunkioon! sanoi emäntä, jota ei edes pieni ryyppy pehmittänyt.

Jooseppi meni kotaan. Mutta hän ei ehtinyt olla puoltakaan tuntia rauhassa, kun hänet taas yllätettiin samalla tavalla. Toisen veljen, Lintuniemen Roopen, musta pää näet työnsihen sisään.

— Lainaatko veturia, sanoo Roope, piskuinen, pippurisilmä mies, — minulta sikiöt mäenlaskussa säpäleiksi särkivät, oisi kirkonkylällä käynti, osuuskaupasta jauhoa tuon. Huomenaamuna saat takaisin.

— Lempoko teijät kaikki tänne kotaan lennättää? Halkometsässähän minä olen tavattavissa? Senkö rumahisen santarmi sulle suihkasi, että täällä olen? puhisi Jooseppi punaisena.

— Konsta tuo vain vastaan viuhotti ja pysähtymättä perään huuteli: »jos Ryysylässä pistäyt, niin navetan puolella on Jooseppi». Ja oikeinpa tuo sanoikin, sihisi Roope asiantuntevasti ympärilleen tirkistäen.

— Ei ole oikea paikka tapailla tätä miestä navetan puolelta, murisi Jooseppi.

— Oikea tai väärä, vaan lainaatko veturin?

— Ka ota! tokasi Jooseppi vihaisesti ähkien kyykyllään nurkassa...

Roope on jo törmää alas menossa, kun Jooseppi huutaa hänet takaisin:

— Pirskautahhan tuosta piiskaryypyt... Ja kun toinen taas teki lähtöä, sanoi:

— Tottahan lihalliseen veljeen luottaa saa?

— Olenko minä pahemmastakaan sinua ilmiantanut? kivahtaa lyhytsäärinen Roope.

Osasi se karmelias pistää, tuo Lintuniemen Roope, jolla kuten toisillakin veljillä on pahanen mökkinsä, köyhä elämä ja paljon lapsia — niin paljon lapsia kanakopissaan että on tullut kuuluisaksi kihlakunnan maanviljelyssihteerin käynnistä. Katseltuaan töllin peltoasiat oli näet sihteeri pirtin kötykseen tultuaan tuumannut Roopelle: »Teillä on erinomainen pirttiviljelys, isäntä, mutta vallan kelvoton ulkoviljelys.» — Pirttiviljelys!

Roope läksi ja Jooseppi palasi yhä kotaansa. Vekun ja Aapelin hän sentään komensi saunarantaan vahtimaan — kuka takasi ettei sattunut vaarallisempaakin kulkijaa? Ja eikös sattunutkin: Kenkkuvaaran Aatami, kolmas veli, ajoi jäkäläkuormaa, mutta rannan alitse se isäntä ajeli — tämä mies ei poikkeillut veljensä mökissä, kuului muka niihin parempiosaisiin petkelkyläläisiin.

Kenkkua tänä päivänä horisontissa kummittelee, arveli Jooseppi, sivuajosta ilmoituksen saatuaan. Taas näkyi järven selällä paksu ja lyhyt miehen tallero, Vekku sitä pari kertaa haukahti, mutta liikutti häntäänsä kuin hyvääkin tuttua tervehtäen ja hyvä tuttuhan tuo olikin: Huhmarniemen Ukko-Paavo!

— Onko isäsi kotosalla? Aapelilta avannolla Ukko Paavo kysäsi.

— Annahhan käyn ehtimässä — tuonne kai se aijan taa mäni, selitti poika tolkusti. Ja heti kun Huhmarniemen Ukko oli mennyt pirttiin, hiipi Aapeli kotaan. Jooseppi sanoi:

— Se on hyvä vieras — _sen_ saat käskeä tänne!

Hän oikein ilostui sielussaan — Huhmarniemen Paavo oli näet rauhan mies, vanhan kansan mies, hurskas mies, mahdoton mies pahantekoon ja lisäksi aito lipilaari pyhän hengen ja pontikan mies, joka korkeammin kuin yksikään käsitti jumalanviljan merkityksen suuressa ristikunnassa. Kun pontikka pullon kaulassa pani pul-pul-pul, niin Ukko-Paavon kaulassa se lirisi Iii—lii—lii — siinä määrin hengellisesti ja kohtuullisesti ynnä juhlallisesti ukkojuntikka sitä ainetta arvasi ryypätä.

12.

Kodassa ukot istua myssyttävät pölkkyjen päällä ja hissuksiin maistelevat. Nuo kaksi korven tonttua, Jooseppi pakana ja Ukko-Paavo, uskovainen. Kuunnelkaamme kaukaa heidän keskusteluksiaan:

— Se tuo ihmisen elämä..., joluaa Jooseppi.

— Niin se on! todistaa Ukko-Paavo.

— Siinä on monta äkki-mutkaa..., toteaa Jooseppi.

— Ja hyppyriä! parantaa Paavo.

— Umpikujakin toisinaan vastaan nakkautuu..., kehittää Jooseppi.

— Ja iankaikkisen kadotuksen kaivo! lisää Paavo hartaasti, pannen känsäiset kätensä ristiin.

— Mutta ihminen ei elä ainoastaan leivästä,, jatkaa Jooseppi.

— Ei elä, ei elä! myöntää Paavo.

— Vaan viinaakin joskus täytyy viljellä..., livahuttaa Jooseppi silmää iskien.

— »Viina, tarpeeksi juotu, ilahuttaa ihmisen ruumiin ja sielun», sanoo Jeesus Syyrakki.

— Entä miten Mooses määrää? kysyy Jooseppi, joka huonosti muistaa Raamattua.

— »Ota sinun rahas käteesi ja mene siihen paikkaan, jonka Herra Jumalasi on valinnut, ja osta sillä rahalla kaikkea, mitä sielusi himoitsee, joko se on nauta tai lammas, viina tai väkevä juoma taikka mitä ikinä sielusi himoitsee: syö ja juo se Herran Jumalasi edessä, ja ole iloinen, sinä ja huoneesi!» Niin se sanoo Mooses. Ukko-Paavo sen muisti sanasta sanaan.

— Mukava mies se Mooses...

— Oli, oli se!

— Niitä korpiukkoja niinkuin mekin tässä..., arvelee Jooseppi.

— Niin oli, niinpä vain! sanoo Paavo.

— Vaan viettelyksensä se on tässä viinassakin… visertää Jooseppi.

— Ono! myöntää Paavo. — Ihminen on synnin ala myyty.

— Onkohan tuota koko syntiä olemassakaan? epäilee Jooseppi.

— On se, on se! sihistää Paavo.

— Vaan kun minusta tuntuu, jotta saapi tehä mitä vain, jos ilkiää, tuumaa Jooseppi.

— Se on erittäin synnin teko ja erittäin synnin tunto! opettaa hurskas Paavo.

— Niin sitäkö sinä mustan pässin kauppaa hiihtelit hieromaan? tokasee Jooseppi, vilkkusilmä.

— Ka sitähän minä hiihtelin, selittää Ukko Paavo.

— No otetaanpa tästä..., tarjoaa Jooseppi limonaatipullon suusta.

— Ka johan tätä..., kiittelee Ukko-Paavo punaisena ja onnellisena paistavin kasvoin. Kähäräpäineen, lyhkäisine vantteroine vartaloineen hän taitaa olla kokolailla suuren kaimansa Paavali Tarsolaisen näköinen.

— Tuota noin, mitä sinä naapuri oikein meinaat tästä viinankeitosta? tiedustaa Jooseppi.

— Mikäpä hänessä, vastaa Paavo. — Se on iso assie! Ukko-Paavon kieli niin pehmeästi sihisti ässää.

— Iso! innostuu Jooseppi. — Mahottoman iso...

— Eikä se ole kaikille sallittu —, selittää Paavo hartaana.

— Ei! jatkaa Jooseppi. — Eikä se toki kaikilla lykästäkkään...

— Ei puolillakaan! tunnustaa toinen.

— Vaan minä keitän meleko hyvää. Tämmöistä passaa! kehasee Kenkkunen. — Eikös passaakkin?