Part 3

Ukko puhui oikein — hän, Jaakko, näet tosiaan oli Ryysyrannan asumuksen alkuunpannut, hänpä siellä miehuutensa iän oli jyskänyt — kolmetoista vuotta vasta oli Kenkkunen mökkinsä mörskää asuksinut.

— Ka heh, tule — ota kuppi! sähähti Amanta, jota appiukkonsa ei suurestikaan kunnioittanut — halpasena akan ruippanana puolikuntoiselle pojalleen piti tätä Amantaa ukkokin.

Ukko tuli lökättävin hurstihousuin, huulet ristissä ja alkoi kysellä kuulumisia Joosepilta, ja kupillisen kulkkuunsa kaadettuaan otti seuralta kaiken äänen:

— Joo, joo, paapatti hän, niinpä hyvinkin — kah, kah, — soo soo — älä virka — heh heh — mitä sitä joutavia — eikösss p... tolokusti, tolokusti ja ankarasti! niinpä hyvinkin! — rouhakka, rouhakka mies se on tämä Kusti, vaikka vähän pöljän sekanen — vaan viisain se minun poijistani silti on — ja onhan tuo reistannut — vaan sitä ei saa akka ukkoansa haukkua — jopa vain, jopa vain — vai kirkolle sinä hiihtelet — no joo, jopa vain — — sunko se on tuo koira kenkura — asettelehhan Amanta sikiöitäsi — — ka nukkua, nukkua pitää yön aikaan nukkumaan tästä lähemmä itekuhi...

— Eikös se ukko Reetansa viereen kömmikkään? naukasee Ryysy-Jooseppi makuultaan sitten.

— Ka ei ole tarvis, tuhisee ukko Jaakko ja laskee sen tuhannen lirkkiä: — Ei sitä enää minun iässäni... sai noita ennenvanhaan vaimosia... kymmenen joka sormelle — sai, sai — heh, heh — niinpä hyvinkin... ei niitä joka mies saanut, vaan sain _minä — minä_ sain! — piisaa jo mun kohalleni paratiisin lysti — rokulia, rokulia tässä jo rakkaus joutaa pitää — jopa vain — niinpä hyvinkin, heh heh...

Vihdoin kaikki vaikenivat ja koko pirtti kohisi ja viuhui monen ihmisen kuorsauksesta ja lasten kitinästä.

Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää...!»

Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä...?

Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen... ja mies tekisi väkivaltaa...

»Enkä anna, en en en!» kuuluu Amantan ääni.

»Elä niin isosti puhu — se kuuloo!» murisee Kusti.

»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja aviopari vaikenee.

»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan asettama...»

»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.

Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä. Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia...

Jooseppi nousee ylös ja tekee lähtöä.

7.

Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen... Vihdoin ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä asuu seurakunnan lukkari.

Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta, niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään, Jooseppi, varmasti tiedä...

Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa keskuskylän talojen rykelmä... Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan — siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä...

Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin kutale, jumalinen kuin piru...

— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, — vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?

— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko kotosalla?

— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät — ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan herrat. Kettee sinä sihtaat?

Ryysyrannan Jooseppi selitti.

— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa, koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.

Jooseppi sylkäsi pitkän syljen ja erosi lipevästä Maija muijasta.

Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella maaperää.

Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään. Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta, ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —. Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.

— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?

— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny...

— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.

— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan rahaministeri?

— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.

Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki hyvän päivän ja toimitti:

— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia, Kasperi?

— Vastahan tuota sait! huomautti Lutikainen muljauttaen altakulmainsa tervanmustat silmänsä Jooseppiin ja tottuneesti virnistäen kuten ainakin mies, joka päivittäin saa kuulla samaa ruikutusta.

— Vanhoja velkasyntejä minä sillä viimeisellä ennakolla korjailin ja sitten toisakseen olen vähin sairastellutkin, teeskenteli Jooseppi. — Jos et anna rahapenniä, niin saattaa halkourakka jäähä kesken ja minä lähen savottaan.

— Ka maksakoot takuumiehesi vahingon, arveli Lutikainen murhaavasti. — Mikäpäs siinä!

Ja hän yritti jo mennä, mutta Ryysyrannan Jooseppi tarttuen toisen hihaan, nosti hirveän elämän:

— Se on tuota sillä tavalla, herra kirjuli ja kunnan varaesimies, jotta jos en minä nyt saa vörskottia, niin akka tulee hulluksi ja sikiöt joutaa lumikuoppaan!

Lutikainen katsahti vähän ilkiästi Jooseppiin ja sanoi juhlallisesti:

— Oo te Kenkkuset, te Pelketkylän iankaikkiset ryysykerjäläiset, teistä on kovasti vastusta yhteiskunnassa!

Ja pistäen siinä Joosepin nokan edessä hienon Saima-savukkeen palamaan, tarjoamatta toiselle, hän lisäsi: Tulehhan perässä, mies riepu, niin katahetaan kunnantuvalla, sitä sunkin sottaasi, Kenkkunen!

Lutikainen käveli edellä eheässä takissaan herrasmaisesti sauhutellen, Jooseppi vääntelihen jäljessä roikkuvin risoin, pikanellia imien ja ankarasti tirskutellen. Vekku vökälehti isäntänsä jaloissa, häntä koipien välissä, sillä jokaisesta kylän portista hyökkäili sekarotuisia koiria sitä nuuskimaan ja sille, köyhän koiralle, kirkonkylän kunniaa kuuluttamaan.

Kunnarttuvassa seisoskeli tai istuskeli joukko muitakin asiamiehiä ja akkoja, ja esimies Kalle Kinnunen, joka ei suinkaan ollut kateissa, sankalasit nenällään, kuului paraikaa toimittavan Riepuniemen Matille että:

— Elä sinä Matti vastusta esivaltaa, joka on Jumalasta. Minkä helevetissä me sille mahetaan että kunnan kassassa ei ole ristuksen killinkiä — ja teijän perukkalaisethan ne juuri ovat kassan pohjaan asti rapanneet, ja herrat ei maksa verojaan...

Mutta Riepuniemen Matti ehätti vastaamaan:

— Enhän minä esivaltaa vastustakkaan, vaan tätä teijän kunnan hoitoa värteeraan, jotta paremmin oli asiat sen Velliläisen aikana...

Ryysyrannan Jooseppi oikein mielihyvikseen kuunteli ammattiveljensä Matin vastaväittelyä. Uskalsipas Riepuniemeläinen!

Mutta Lutikainen tilikirjoja selailtuaan kääntyi Joosepin puoleen sanoen:

— Liian paljon olet jo ennakkoa ottanut, Jooseppi Kenkkunen. Emme voi antaa rahaa ennen pääsiäistä.

— Ka mitenkäpä sitä antaa, mitä ei ouk! vastasi kimeällä äänellään Jooseppi, josta kaikki asiamiehet, niin synkkiä kuin olivatkin, naurahtivat kuorossa. Kunnan virkailijat rapistelivat papereitaan ja näyttivät nolatuilta. Jooseppi tirskutteli ympäri tupaa ja aikoi jo lähteä pois, mutta silloin Lutikainen lausui lauhkeasti:

— Jauholapun sulle saatamme antaa, Kenkkunen. Huolitko?

— Ka anna häntä!

Jooseppi kyllä arvasi että Mooseksen Maijan ennustus kävisi toteen, mutta epätoivoiselle oli pelkkä lupauskin valonsäde pimeydessä.

Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu, johon kirjoitettu oli:

_Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain._

— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia 50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa, mies rukka!

Silloin vasta Ryysyrannan Joosepilta mölä pääsi.

Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.

— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen — sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia, vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että...

Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän ulos — oisi pikkusen assieta.

Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:

— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat. Eikös olekkin — mitääh?

— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.

— Kuulehhan Kenkku!

— Joo?

— Että... että elähän _hätääsi_ kuole!

— Tuota että _mitä_ sinä meinaat? kysyi Jooseppi.

Riepuniemen Matti vilkuili ympärilleen salaperäisesti ja kumartui sitten supattamaan, asian ihan Joosepin korvan sisään.

Jooseppi alkoi kynsiä niskaansa naama ilon irvistyksessä ääneensä lausuen:

— Antaisikohan tuo, jos...

— Antaa se varmasti, vakuutti Matti. — Ja antaa, täällä koko kirkonkylä... herrat ja työmiehet, kauppiaat ja maamiehet, kommuunat ja porvalit, lukkarit ja pap...

— Antaako poliisi Pirhonenkin? kysyi jännittyneenä Jooseppi.

Riepuniemen Matti ei vastannut, vaan iski ovelasti silmää.

8.

Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa. Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha. Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia, tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä — yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta, uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto...

Totta se olikin, mitä koira isännästään vaistosi!

Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan. Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu jonnekkin... siellä taas supatettu suljettujen ovien takana... ja sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen — hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli tullut haltioitumistilaan...

Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot. Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin — tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut... Miten olikaan se sanonut?

Että: _Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi. Ryysyrannan Jooseppi, terve!..._

Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti — se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan... Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen, nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta... Nyt valkeni, nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos _sitten_ halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien tulon kunnalta...

— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan, annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa...

Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui. Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?

— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin. Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä:

Pupu-Jussi se metsässä nukkuu kuusen alla. Mökkikin oma on Juss...

Mitähän se liinatukka Liisa-Valappu ja Einari Jaakoppi nyt sanoo, kun pappa repustaan kaivaa karamellia?... »Hyvä setä lähetti! Hyvä setä lähetti!»

Jooseppi livutteli hyvää vauhtia alas möykkelikköä Kullanperän rotkoa, niin että pitkän jutkon päässä hyppelehtivä veturi toisinaan kapsahti puuhun, joka karisti kaiken lumensa miehen niskaan. Tuossa jo kiilui Karihtaniemen akkunavalo salmen takana: »Ne on kateellista väkeä nuo niemeläiset — niitä täytyy varoa, vaan tekisi mieli taas vähän kiusata, kun näin hyvin luonnisti», tunnelmoi Jooseppi.

Hän heitti kelkkansa ja suksensa saunan edustalle, ja kaivettuaan repusta pienen mytyn, käveli pirtille.

— Heh, tuossa on tilaukset — kaksi kymppiä omistani panin, selitti Jooseppi reilusti ja istahti penkille hiestä höyryten.

— Kyllä minä nousuviikolla maksan, änkytti Kusti ja lisäsi kaivellen pakettia: — Pannaanhan täältä mustaa karhua.

— En minä huoli, torjui Jooseppi kopeasti, kaivellen poveaan; vaan pannaanhan täältä oikeata Pietarsaaren rullaa. Heh, ukko — hiivatissako se on Amanta, kun ei näy pirtissä?

— Mihin lie pistäynyt... navettaan, kai se meni...

Miten lienee Jooseppia niin hätkäyttänyt aavistus, hän tirkisti ulos hajanaisesta lasiruudusta — samalla kuului Vekku, joka oli jäänyt vahtimaan kelkkaa, kovasti urisevan. Jooseppi jokelsi:

— Saunalla taitaa Amanta Olla...

Ja sieltähän se emäntä rääsy tuli tyhjää piippua imien, silmät pälyen:

— Kah, paluussako jo on Jooseppi. Jääthän yöksi, niin keitän kahvit...

— En minä jää. Nyt on kiire kotiin!

Jooseppi hämmästytti Amantaa kaivamalla housuntaskustaan pienoisen pullon:

— Siinä sinulle lamppuöljyä!

Amanta ei tietänyt mitä ajatella. Tuo Ryysyrannan Jooseppi oli merkillinen miehen murrikka: hyvyyttäänkö lienee öljyn tuonut vai piruuttaan?

Amanta koppasi intohimoisesti miehensä Kustin kourista tupakkatokan ja tottuneesti täytti äkkivääränsä »mustalla karhulla».

— Taisit saada jauhosäkin?

— Sain!

— Saitko muuta mitä?

— Ainahan se köyhä saatana keinottelemalla suupalan sieppaa rehellistä tienestiä vastaan, toimitti Jooseppi juhlallisesti, tirskutellen lattialle, joka kuohui lastukkoa ja russakkaa.

Amanta ja Kusti imivät intohimoisesti piippujansa, varsinkin akka veti sauhut syvälle keuhkoihinsa samalla kun hänen silmänsä tutkivasti vilkahtelivat Jooseppiin, joka jo teki poislähtöä.

— Ka käyhhän vastai! sanoi Amanta yhtaikaa haikeasti ja vihaisesti.

Jooseppi tuli suksilleen, veti reppunsa narulla kiinni, mutta ihmetteli; noinko hän äskettäin oli heittänyt veturin, näytti aivankuin kelkka olisi nykäisty kannaksilta saunaan päin...!

Hän hymähti ja läksi hiihtämään pitkin pimeää viittatietä, jota taivaan tähdet heikosti valaisivat.

»Ei, parasta on vältellä taipalen varrella olevia mökkejä — jos ne paholaiset tietäisivät, niin — —»

Ja Jooseppi sivuutti Tyynelän ja Kyyrylän, mutta Varisautiossa hän pistäytyi, ronkki repustaan kahvit ja sokerit ja naurahti vaan, kun Romppanen päivitteli ettei ollut rahaa millä maksaa ostokset — eipähän senvertaisilla nyt ollut järin kiirettä. Hämmästytti toisia köyhiä vielä viskaamalla karamellin kullekkin Romppasen eukon lapsista — kalpean emännän silmiin sihahti kyynel. Jooseppi levähti vasta Mullimäessä, paiskasi pöydälle viitosen käskien keittää kahvit itselleen kuin herralle sekä intoutui suurella, kimeällä äänellään kertomaan kirkonkylän kuulumiset:

— Että Hermanni Hulkon lehmä on menneellä viikolla poikinna sarvipäisen vasikan. Että Uulea-yhtiö on Rommakon savotalla löysännyt työstä sata miestä. Että Työväentalolle ensi pyhän seutuna kuuluu tulevan oikein se pääpunanen Sarvikallo Kajjaanista roletaaria rakuteeraamaan ja kommuunan katkismusta romulkeeraamaan. Että ohrana on pistännä köysiin seppä Herraskaisen, jolle kuuluu tulleen satoja tuhansia ryssänruplia rajan takaa — ka niitä epattia. Että osuuskaupan pirtillä ovat suojeluskuntapojat toissa yönä vähän löylyyttäneet lekioonalaisia — mauserilla pöksyille pärähyttäneet. Että varavallesmanni kuuluu lähteneen akanottoon Ahvenanmaalta. Ja siunatuksi lopuksi että atteikari Nuurplaati viikon päivät on huippaillut hummerissa, niin ettei hänenkään, Joosepin, onnistunut ostaa ämmälle rintaroppia...

Mutta siitä tärkeimmästä uutisesta Jooseppi supatteli korvaan vain Mullimäen isännälle — menivätpä vielä ulos kujaankin yksissä asioista sopimaan. Emäntä kuuli sieltä pimeästä Joosepin kimakan hihkailun ja katkonaisia lauseita: »Tirautan, tirautan minnäi kerran! Joutaako sulta muuri? Minä paan Aapelin hakemaan vielä tänä yönä... Entä muut roskat... On mulla ihtelläi... Ka saan minä Huhmarniemestä... Terve, terve. Ja tuuhhan sitten lauvantaina viisaamaan... Ja suu poikki...»

Oli jo hameenheitto-aika, kun Jooseppi vetureineen saapui kotiinsa Ryysyrantaan.

9.