Part 2

Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman perheensä keskellä, on se sentään _koti_ köyhälläkin ja mukavat ne on nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää...

— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä saapasta.

— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla vedellä lastenlorua:

Pupu-Jussi se metsässä nukkuu kuusen alla, mökkikin oma on Jussilla, polutkin korpehen tallaa. Hei liri lii! Hei luri luu! Jussi se tanssia taitaa!

Pupu-Jussi on maahengen mies, veitikall' äijä on viljaa! Säkkiä kantaa hän myllylleen! Laihossa laukkaa se hiljaa! Hei liri lii! Hei luri luu! Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

Kesällä kelteisillään hän käy, talvella hällä on turkki, Jussia huolet ei painavan näy, kuutamo-öinä se kurkkii! Hei liri lii! Hei luri luu! Liekköhän Jussilla paitaa!

Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät häränpyllyä piipittäen kilpaa:

Hei liri lii! Hei luri luu! Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana... tekisi häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään hypitteleisi... ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen...

Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi kyllä riehahtaa tapansa mukaan:

— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?

Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta. Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.

Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa pystyyn... »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes...» Tuskan hiki kohoaa isä Joosepin otsalle.

»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon lapsia?»

Ryysyrannan Jooseppi on kaiken ikänsä miettinyt sitä ongelmaa.

»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»

Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?»

»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka taas kypsymässä... »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?

— _Pakko!_

Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät... Mutta ovat niin turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin lyhytkärsäistä väkeä... Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan reisiensä ympärillä, niin me... Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah — siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen kuin lemmon pihti...»

Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita... mitähän se padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää... maha pystyssä... maha pys...

— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei _tämä_ äyski eikä mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut... ei viljele paljon tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat... hyvän akan on Jumala mulle antanut... ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on, ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta...» Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui pörröpäisenä leipämöykkyyn... Siihen pihahti koko perekunta hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa, ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa, suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti suolavedessä.

Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:

— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä jauhosäkki — tyhjä.

Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti kimakalla äänellään:

— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin kiva lähtö kirkonkylään...

Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea lehmänmölinä...

6.

Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru, johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen, hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää, kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten iänikuinen hokema.

Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa», ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää, kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri», arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.

— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä ovisuussa.

Mullimäen Juuso, pikilankaa saappaan paikkaan vetäen, katsoo altakulmainsa ikituttuun naapuriinsa ja vastaa leikillä leikkiin:

— Kerjuulleko lumiukko on kulussa?

— Ka se sattui kuin naulankantaan! ilvehtii Jooseppi: Suksenrasvaa vailla on kerjäläisukko — löytyykö kynttilänpätkää?...

Korven halki sitten hiihtelee Ryysyrantalainen rasvatuin suksin, veturi perässä, ja uhmaa luikkia läpipihan Varisautiosta, mutta parahiksi suksenvarpaallinen rapsahtaa poikki, Jooseppi päästää ärräpään ja työntyy mökkiin. Se on yhtä pieni ja köyhä hökkeli kuin hänellä itselläänkin, siinä asustaa säyseä nuori aviomies Risto Romppanen, jonka vaimo näyttää potevan samaa alakuloisuuden tautia kuin hänenkin muijansa, vaikka ei vielä ole ehtinyt tehdä enempi kolmea lasta. Risaiset ja puolialastomat ovat Ristonkin perilliset ja tokko lienee hänenkään Sohvillaan paitaa ja kylähametta?

— Kirkollekko hiihat?

— Sinne, varpaallinen rapsahti, anna narruo! toimittaa Jooseppi asettaen lumisen suksensa lattialle.

— Keitettäis kahvi vieraalle, virkahtaa alakuloinen mökin vaimo, — ei ole mistä keittää!

— _Meillä_ ei ole juotu kahvia viitiseen viikkoon, ilmoittaa Ryysy-Jooseppi hiukan liioitellen, sillä tottapuhuen hän itse harva se päivä on kahvin ryypännyt halkometsässä kolutessaan ja antanut kotona-olevillekin pari kertaa viime viikolla.

Jooseppi, varpaallisen korjattuaan, tekee taas lähtöä.

— Toisitko kauppiaasta varttikilon pööniä? pyytää Varisaution emäntä hiljaisella äänellä.

— Ja mulle Väkevää Mattia, esittää isäntä.

— Antootten rahat!

— Rahaa sitä kyllä ei ole, hyvä ystävä...

»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat? Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on _nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa yhtä ainutta päivää?»

Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – — semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!» päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän, veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua. Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto! Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä. Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain loistaa...»

Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli...

»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää. »Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»

Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen, josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:

»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa, kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, _minä_ sinne menen — vaikka kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa? Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija, tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä... Ja juuri siksi käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani, jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan pimeydessä tulen kiilua kohti.

Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä _silloin_ otit!»

— — —

Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut. Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan. Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa — pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi? Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi? Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa. Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin. Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen... 65 markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille: »Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan _niin vähän_ tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi... Mutta Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, _kuka_ ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi... Sen pituinen se.

Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu. »Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.

Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret... Siinä makasi Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen. Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin likinnä äitiään.

— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee. Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?

— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni lattialta.

— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa...

— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:

— Pistähhän käryämään, lie hänessä vielä siksi öljyä.

— Minkä polttanet, sen sijaan hankkinet! sähähti Amanta.

— Sepä nyt tietty, tiuskasi Kenkkunen. — Ryysyrannan Jooseppi pitää öljyssä kaksi mökkiä. Ja joskus — rahassakin.

— Mitä turkkilaista sinä turiset! kähisee Amanta pimeässä, mutta samalla Jooseppi raapasi tulen ja sytytti lampun.

— Tässä on vielä lasi ihan lämpymänä, huomautti hän tahallaan ja sanoi sitten muikeasti: — Joko te kerkesitte ne rakkauven asiat valkean aikana tolkata?

Mutta tätä viimemainittua viittausta Joosepin ei olisi pitänyt tehdä. Amanta karkasi ylös lattiavuoteeltaan ja paljastaen häpynsä, sylkien kuin kissa Jooseppia silmille, huusi:

— Tuossa sulle rakkauven asioita, hylyky! ja pinkasi samassa ulos pirtin ovesta.

Ryysyrannan Jooseppia hävetti ja hätkäytti, ja hävetti aviomies Kustiakin, joka kääntyi mahalleen ja omituisesti motkotti. Se oli miehellä mielenliikutuksen merkki. Amanta törmäsi juoksujalkaa takaisin pirttiin vilusta väristen ja, enää kehenkään katsomatta, sukelsi ryysyvuoteeseensa niin Ioitos miehestään kuin tila latuskaisella olkimökkänällä suinkin salli. Peittäen päänsä huppuun hän ei enää päästänyt suustaan sanaakaan. Ryysyrannan Jooseppi, riisuen hyntteitään ja ripustellen likomärkiä jalkineita ja syylinkejään orrelle kuivamaan, puheli nyt hillitymmin Kustille, joka nenällään maaten, mulkoillen päänaluspulIin takaa, harvakseen mörähteli ja tapansa mukaan änkytti vastaillessaan sulavasuiselle Joosepille.

— Vai vörskottia sinä taas... tuotko kokonaisen säkin? Otatko rapiastikin rahaa kunnasta?

— Ka minkä irti saanen, selitti Jooseppi.

Mahallaan makaava Kusti on kotvan ääneti ja änkyttää:

— Kehtaatko meille ottaa puojista pari kiloa nisujauhoja, kilon ja vartin amerikanläskiä ja tokan mustaa karhua?

— Ka mikä etten ota, onko raha?

Kusti on tovin aikaa ääneti, kunnes motkottaa:

— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla saat ma-maksun.

Nyt ei vuorostaan Jooseppi toviin aikaan vastaa mitään...

Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa intohimoisesti kiinni kahvipannuun:

— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!

Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.

— Ka ki-ki-kiehauta häntä! kakisteli ilahtuneena Kustikin.

— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä...

Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta, ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka — siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.

— »Kolomasti vuorokauvessa» kehuivat keittävänsä, »vaikka risat ne täälläi roikkui ja russakat ravasi», kuten Amanta sen toisen puolen asiaa määritteli.

Siihen yökahvituksen humuun heräsi toki lopulta vanha Jaakko ukkokin, kavahti istumaan tukka pöllöllään ja silmää sirkeästi iskien virkahti:

— Ryysyrannan nuorta isäntää juuttaat juottaat — Ryysyrannan vanhalle isännälle eivät meinaa antaa märkääkään!