Part 1

RYYSYRANNAN JOOSEPPI

Köyhälistötarina Suomesta

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos osaat, mutta älä päättele väärin, moni vieras ennen sinua on tehnyt harhalaskelman ja jälkeesi tulee tuhansia, jotka nenäänsä pidellen pakenevat ja tiuskaisevat: se on hävytöntä, miten ihminen elää! ja samalla sen unhoittavat ja palaavat parempiosaisten luo...

Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme tuntemattomiin vesiin...!

Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme paadutetuin omintunnoin elämännautintoihin, sillä mitäpä meihin _muiden_ kuolemankamppailu kuuluu — pelastakoon jokainen itsensä. Niin, herra kansalainen, kapitalisti, niin, sinä hymyilevä, hyväosainen maailmanneiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti nyrpistäen nenää — ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä sehän on maailman meno...

1.

_Ryysyranta_ on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis siitä että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan siinä suuressa korpipitäjässä, jonka yhteinen kansallinen nimi on Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta löytyy.

Tuollainen hyvin harmaja, pahanpäiväinen ihmispesä, jonka jokainen seinähirsi todistaa ajan hammasta. Varsinkin vesikatto on kodikas, sillä se on sen näköinen kuin olisi saanut kovasti tukkapöyryä — huiskin häiskin siellä törröttävät malot, jotka suvaitsevat liikkua myrskyllä vieläpä tekevät ruuhkankin kuin pienet tukit koskessa. Mutta suuret tuohilevyt malkojen alla ovat kasettuneita kuin vanhat kotiparkkisaappaat — ne eivät laske vettä läpi ja se olisikin liikaa, sillä kyllä vedenlaskijoita tavataan alempanakin, poutasäälläkin lorina kuuluu...

Astukaamme sisään Ryysyrannan »paraatikäytävästä». Portaita ei ole, kuinka siis voisi puhua »havuista porrasten edessä»! Paljas likainen maa ja kynnys — ja kansalainen astuu _porstuaan_, joka oikeastaan ei ole porstuakaan, vaan välikkö. Oikealle jää nyt _kehikko_, tuo ikuisesti tulipesää puuttuva kylmä kamari, taustassa törröttää _peräinen_, pahansiivoinen, tunkkainen ruokatörkykomero, ikikylmine, särkyneine kiukaineen, jonne emme vierasta neuvo kurkistamaan, kyllin kärsivällisyyttä jo koettelee, kun astuu perhetupaan eli _pirttiin_. Kenties saa hiukan kumartua, jotta ei lyö päätään kamanaan. Huomasittekos ovea, hyvä vieras, se on tuollainen kevyt latuska kuin heinäladossa, raoista kiiluu ilma. Siinä te nyt korkeana seisotte ja voitte heti istuutua alaskin, jos löydätte sopivan pinta-alan takapuolellenne. Vihdoin sen tietysti löydättekin ja kyykötätte siinä hiukan käsienne varassa, sillä Ryysylän penkit ovat kapeat ja ette varsin tahtoisi heittäytyä selkäkenoon seinää vasten — mustat rakoniekat hirret kihisevät kuusijalkaisia, jotka ovat sangen kesyä karjaa, saisitte pian ruskeatakkiset niskaanne. Niinpä siis istutte siinä missä pinta-ala antautuu, ja hellävaroin hyväilee pirtin lämpö poskianne. Pieni on Ryysyrannan pirtti, totisesti, mutta paljon siihen mahtuu. Kuusituhatta russakkaa ja kuusi lasta, isäntä, emäntä ja ämmä, kissa ja koira! Musta muurinmöhkäle, rukki ja kätkyt, patapölkky ja suolahuhmar, pöytä ja lavitsa — siinäpä huonekalutkin alkavat olla. Lattia on pahasti puhki, suureen koloon on mukava lakaista törkyä silloin kun sitä kasautuu niin paljon että torpanväkeä itseäänkin iljettää. Rääsyjä ja riekaleita ei koskaan lakaista kokoon, niitä ajelehtii kaikkialla ja samoin paritonta kenkärajaa pidetään ikäänkuin elämisen halun merkkinä, sitä retuuttaa konsa koira, konsa kissa, milloin mökin pienin mukula. Kolme on akkunaa, mutta oi niiden ruutuja, laskette pian yhdeksän päreillä ja rievuilla tukittua kehystä. Huomaa, hyvä vieras, kuinka likainen on lattia, kuinka rosoinen se on ja kuinka sille lakkaamatta syljetään, mutta kuinka rakas ja kotoinen se silti on tuo pienen perhetuvan kova perustus, sitä ei vaihdettaisi palatsien parkettiin — ken Ryysyrannan lattialle kerran penskana pyörähti piehtaroimaan, hän piehtaroi siinä elinkautisesti ja hänen hellä suhteensa tuohon pakarainsa suutelijaan jatkuu hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen.

Olette liian äkkinäinen, jalo vieras, teitä kiusaa varmasti pienen pirtin tukahduttavan lämmin sisäilma, puolialastomat lapset, rääsyt ja russakat — voitte käydä vilvoittelemassa ulkona. Teette sielläkin vastenmielisiä havaintoja — maahengenjohdot kiertävät pihavieriä, jos olette riisuneet märät saappaanne, siis varokaa valkoisia jalkojanne. Käymälää ette löydä, suojaton takatunkio työntää teidät pellolle... Navettakuja ja hirsikota ovat niin pimeitä paikkoja että tuskinpa viitsitte niihin ulottaa tutkivaa katsettanne. Tuossa piipottaa pieni aitan röttelö, kepeästi kallellaan, rannempana retkottaa heinälato, sekin vierimässä järveen — Ryysyrannan kaikki rakennukset kekottavat kellellään. Missä on sauna? Missä riihi? Ahaa — sauna ja riihi Ryysyrannassa ovat yksi ja sama asia: sauna ja riihi näyttelevät vuoroin osaansa samalla lavalla — jumalanvilja ja jumalankuva sivelevät samaa lattiaa, riihenuuni on löylykiuvas. Viheliäinen muodoltaan on tämäkin saunariihi, sitä voisi yhtä hyvin luulla sikoläätiksi, mutta nelijalkaista sikaa ei ilmoisna ikänä ole nähty Ryysyrannalla. Eikä liioin hevosta; tallia ei tarvita; jos hevonen ilmestyisi, niin se tukittaisiin navettaan. Poro on aniharvoin seisonut taivasalla tanhualla, ei ole varaa pitää poroakaan. Kas, onpahan talossa tuuliviiri — pitkän salon päässä vinkuu pieni, harmaa viirikukko. Pitää olla tarkk’ampuja, jos mieli siihen luodikolla napsauttaa. Silloin viirikukko kiekaisee, muuten se vain hissukseen vikisee myrskyssä...

2.

Torpan isännän nimi on Jooseppi. Ryysyrannan Joosepin kyllä kaikki tuntevatkin, jotka yleensä tuntevat rämsänrantalaisia ja varsinkin petkelkyläläisiä, Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen on tottapuhuen Petkelkylän keskeisin henkilö, hänet tietävät yhtähyvin moukat kuin herrat. Ja hän ansaitseekin moisen laajan tuntemuksen — sen arvoinen on mies korventaistelijana ja ihmisenä. Jo ulkonaiselta olennoltaan hän herättää huomiota — kyttyräselkä, ilmehikkäät kasvot, taiteellisesti roikkuvat ryysyt ja sukkela suu. Hänen iloisen, intohimoisen äänensä erottaa jo puolen kilometrin päästä järveltä tai kankaalta, kun hän milloin soutaa kieputtaa järven selällä tai samoaa metsäpolkua kuin hilpeästi hölkyttävä karhu. Hänen vaimoansa tunnetaan vain suppeammassa piirissä siitä syystä ettei akkaihminen lapsiltaan pääse liikkeelle kuten ukkoihminen, mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi. On toinenkin valtava syy, miksi ei Kaisa-Reeta pääse tikahtamaan mökiltään — hänellä ei ole hametta eikä paitaa. Silloin kun lähtee kirkonkyliin, täytyy lainata hame ja paita toisilta akoilta, mutta tämä ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä ei monella muullakaan akalla ole kirkkohametta eikä ainoata paitaa tee mieli riisua päältään — ja sitäpaitsi asuvat ne akat niin kaukana Ryysyrannalta ettei lainaamiseen aina ole tilaisuutta.

Ei oikein uskoisi että Jooseppi Kenkkusen akka on niin kurjassa asemassa, että ei ole oikeata hametta eikä paitaa, mutta sellainen on kansantapa Rämsänrannan Petkelkylällä. Kun ei ole, niin ei ole! Sitä Kaisa-Reeta itsekkin ihmettelee, vieläpä suree syvästi. Onhan hän pyhäkoulunopettaja Rautiais-vainaan tytär ja hänellä on veli herra — kansakoulunopettaja Etelä-Suomessa — ja sisar (eli systeri niinkuin Rämsänrannalla sanotaan) naituna Helsingin poliisille. Kaisa-Reeta joutua juopsahti Jooseppi Kenkkusen kanssa mökkisille ja sanoi ikuiset jäähyväiset herrastelulle — happane siihen alushameinesi Ryysyrannalle ja lykkää lapsia Jooseppi juuttaalle, mihinkäs pääset, ristitty vaimonen!

Ja kyllä hän on parastaan koettanutkin Kaisa-Reeta riepu — yhdeksän lasta on jo lykännyt tulemaan tähän pahaan maailmaan ja voi lykätä vielä toiset yhdeksän, jos ei masina seisahdu. Tosin on Kaikkivaltias kaikkiviisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa — ne raukat ovat siis päässeet vähän siistimpään lusseeriin kuin Ryysyrannan russakkapirttiin, mutta vanhempain kunniaksi on mainittava, että kovalle on ottanut ennenkuin Kaisa-Reeta äitinä ja Jooseppi isänä ovat luovuttaneet luomuksensa kuoleman kuninkaalle. Voi niitäkin tulisten pihtien nipistyshetkiä!

Puoli tusinaa on nyt vain lasta jälellä Ryysyrannan pienessä pirtissä, tehkäämme luettelo. Ensiksi Aapeli Jooseppi, sitten Irmeli Kaija-Riita, sitten Leena Kenoveeva, sitten Liisa Valapuri, sitten Einari Jaakoppi ja lopuksi Kurli Kustaava — kauniita nimiä kaikki. Ämmän, emännän äidin nimi on Retriika, koiran nimi Vekku ja kissan — Mirkku. Navetan nimikot Vaihtelevat: Mansikki ja Marmelaati — Rusina ja Heluna — Omena ja Äpyli. Joskus on ollut sonnikin nimeltä Valpas (kirkonkyläläiset lisäävät leikillään korkonimen »Hänninen») tai vierailee naapurin punainen härkä Puplikaani. Pässin nimi on vain Pässi ja paria lammasta, silloin kun mitään villavaa eläintä on karsinassa, maanitellaan vain testepiioiksi, voimme siis nimittää: Testepiika n:o 1 ja Testepiika n:o 2. Russakoille ja muille syöpäläisille ei toki nimiä jakseta antaa.

3.

Kenkkusen veljeksiä siinä Petkeljärven rantamilla on tavattavissa oikeastaan viisi kappaletta, mutta Ryysyrannan Jooseppi suvulle värin antaa ja heimon karvat pystyssä pitää. Aatami, pitkä ja sala-ärmäkkä mies, isännöi syntymätaloa Kenkkuvaaraa, Roope, piskuinen pippurisilmä, heiluttaa kurikkaansa Lintuniemen matalassa torpassa, Konsta, komea uros, köyhyydessäänkin koppava ja leikinsietämätön kuin rakuunaluutnantti, hallitsee kuuluisaa Elettävän savusaunaa, Kunnari veli uhmailee uloinna Ulkuniemessään ja sekaantuu aniharvoin toisten touhuun. Ryysyrannan Jooseppi kääpiöön suhtautuu velisarja miten milloinkin, saattaapa kantaa kaunaa seitsemänkin vuotta hiihtämällä tai soutamalla ylpeästi rannan alitse sivu, toisinaan taas tormataan maailmaa parantamaan koko päiväksi ja yöksi — sattuu näet yhteistä haukuttavaa, ja totisesti saa silloin maineensa kuulla tämä pahanpäiväinen yhteiskunta, konsa Konsta ja Jooseppi tai vielä Roopekin Ryysyrannan pienessä pirtissä lakia lukee.

Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin, mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta kuin ylpeillä siitä että _eivät_ ole eivätkä _voi_ olla herroja. Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!

4.

Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan. Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta! Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen: heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!

— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli! Äpyli! eläkä siinä... ei ole nurmia... jyrsi parkkia... eikö sulle haavankerppukaan kelpaa... kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa... syö jäkälän moskaa... kun et lypsäkkään...», puhelee Kaisa-Reeta häärien puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.

— Äiti hoi, äiti, mammii!... huutaa pieni, repaleinen naskali Einari Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.

— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi lapselle mammia... Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun, vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:

— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala... umpeen on menossa Äpylikin, kolme kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä... Hän lähtee pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet... Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan saappaaseen pitkin paljasta säärivartta... Ja samalla silmänräpäyksellä kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.

— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta — liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.

— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön, mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka ryypättyään kummastuneena kirkaisee:

— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä käsillään.

— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain verestävistä silmistään.

Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.

Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:

— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi soappaaseen?

Ja vanha ämmäkin murisee nurkastaan:

— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni vielä ouk kiulua koatanna.

— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele, terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu...

Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin kanssa.

— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin hartiovoimalla...

Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi...

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan Jooseppi isännän saappaan kärkeä: »uskaltaisikohan?... isäntähän tämä on — hyvä mies — ei se potkaise...» Ja russakka kapusi kodikkaasti pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja heittäytyi isännän selkään, kiipesi, kiipesi — »se on tuo isännän selkä niin mukava muhkura — monasti tässä yön aikoina oli kommunistista kokousta pidetty... mitähän jos kurkistaisi ylemmäs — sillä on molemmat käpälät kirveessä kiinni...» Mutta Jooseppi isäntä hellitti yhtäkkiä kirveenpainantansa tahkoa vasten ja kopraa toisella kädellä niskaansa:

— Hyi hävytön!

Ja hän paiskasi russakan lattiaan niin että läpsähti, ja tämä alkoi pökerryksissään juosta kiekeroa, Jooseppi isännän katkerasti sylkäistessä perään ja sanoi jarauttaessa:

— Ihan tuppaavat tukkaan nuo russakan ryökäleetkin, helekutti ettei nykymaalimassa enää saa röönää, joka tappaisi.

Mutta Joosepin päähän ei olisi pälkähtänyt itse potkaista kuusikoipista kuoliaaksi — ei, russakka koko Rämsänrannalla oli rauhoitettu kotieläin, se sai elää ja sikiytyä vapaasti niin kauvan kuin Suomen tasavalta ei tarjonnut talonpojalle oikeata vanhanaikuista »keisariviheriää».

— Pitäisi heittää pirtti kylmilleen, sanoi tappurarukkinsa äärestä vanha ämmä. — Niin tehtiin meillä ennen Runtilla Rautiais-vainaan aikaan.

— Mitenkä sen heittää kylmilleen, kun ei ole toista pirttiä? tokasee Aapeli poika ottaen sanat isänsä suusta.

— Osattiin tuota ennenvanhaan asuskella saunassakin russakkatapon aikana, muistuttaa ämmä ja lisää heti perään: — Vaan oli nuo ennen saunat ja riihetkin asuttavammat kuin tässä talossa...

— Ka kun kehikkoon muurin laittanee Jooseppi, niin joutaa kylmilleen, pirtti, sekaantuu nyt puheeseen emäntä Kaisa-Reetakin, jonka ikuinen mielihaave on että vuodesta vuoteen jääkylmänä kyyhöttävä kehikko valmistettaisiin lämmitettäväksi kamariksi.

Jooseppi isäntä ähkäsee pahasti, sylkeä tirskauttelee ympäri lattiaa ja viimeistelee kirvestään. Ei huoli vastata akkojen huomautuksiin, koska ne sattuvat hänellä kovin arkaan paikkaan.

Pienin lapsi, vuosikas Kurli Kustaava, alkaa kitistä kätkyessä ja Kaisa-Reeta komentaa:

— Souvata, Irmeli, lasta, jotta äiti saa keittää pottuja.

Mutta Kurli kurluttaa kuin kurki likaisessa paidassaan, jonka alta vilkkuvat palleroiset, ryvettyneet kintut potkien kätkyen rikkonaista laitaa. Kuta kovemmin pikku tyttö huutaa, sitä kiivaammin, iso tyttö soudattaa kätkyttä, joka lonksaa ja jyrisee kuin puimakone. On ihan ihme ettei Kurli riepu lennä ulos lullustaan. Perunapadan äärestä Kaisa-Reeta virkkaa:

— Nälkä tuolla taitaa olla!

— Anna tissiä! määrää isä Jooseppi kimakalla sydämellisellä ja samalla tiukalla äänellään, nousee ylös ja menee ulos hänkin, Aapeli perässä.

Toisille lapsille on nautinto katsoa, kuinka äiti imettää Kurlia, siinä he seisovat kätkyen ympärillä ja tekevät huomautuksiaan:

— Katohhan kun on silimät pyöreinä kuin kissapököllä!

— Ketehhän kun tarraa kiinni ja lotkuttaa!

— Puroo piru! ilmoittaa Irmeli asiantuntevasti.

— Äiti antaa tittii! toimittaa pikku Einokin, jota itseään on syötetty rinnalla puolentoista vuotiaaksi asti. Pikku mieheltä tuppaavat liian suuret housut putoamaan, sillä henkselin tapainen kannatin on rapsahtanut poikki.

Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan, jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa häntä. Tämä elinkautinen kurjuus... tämä ahdas asunto... ikuinen köyhyys... lapsiparvi ympärillä... tuollainen miehen kampura...

Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy piiskaa seiniä...

5.

Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta, ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on »Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan pyramiidin.

Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.

Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt...

Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat...

Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii, hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:

— Laula, isä, Pupu-Jussia!