Part 5

SIPI. Niinkuin et itse tietäisi? Muistatkos kun teatterista erottuasi ensi kerran Hilman luona kävit?

SIIRI. Kunko sinun kanssasi ilveilin? Ja sitte yhdessä...?

SIPI. Näythän sen muistavan. — Sinun käytöksesi, Siiri, minua kohtaan oli silloin semmoinen, että...

SIIRI. Herranen aika! Minun käytökseni?! Tunnethan sinä minun käytökseni. Todellisuudessa minä en sillä ole sitä ennen enkä sen jälkeenkään antanut sinulle vähintäkään aihetta moiseen luuloon.

SIPI. Ellet olisi antanut, ei olisi tämä kaikki tapahtunutkaan.

SIIRI. Kuule, Sipi, jätä jo syytöksesi minua vastaan ja syytä kaikesta vaan omaa itseäsi. Sillä nyt minä näen selvään koko sinun kavalan kepposesi. — Minä en antanut sinulle millään mitäkään toivoa; sen sinä vaan otit itse itsellesi, sillä sinä luulit voivasi käyttää hyväksesi tilaani, kun jouduin pois teatterista. Sinä luulit, ettei minulla ollut enää, minne mennä, että sinä muka olit minun ainoa pelastukseni ja että minun suin päin täytyi heittäytyä sinun syliisi. Mutta siinäpä sinä erehdyit.

SIPI. Turhaan sinä minua nyt noin tuomitset, Siiri. Sinä tiedät kuitenkin varsin hyvin, kuinka paljon sinua rakastan. Yksi sana, yksi liike, yksi ainoa viittaus sinulta oli kylliksi, että olin valmis sinua seuraamaan, tekemään kaikki, jättämään kaikki!

SIIRI. Entäs hän? Entäs Hilma?

SIPI. Häntä en ole konsana rakastanut niinkuin sinua.

SIIRI. Siis petit hänet ensin lupauksillasi ja sitte syyttä jätit?

SIPI. Kaikki, mitä olen tehnyt, olen vaan sinun tähtesi tehnyt, Siiri.

SIIRI (epätoivossaan). Herra Jumala! Sittenkin minä.

SIPI. Muistat kai, mitä minulle sanoit, kun sinua ensi kerran kosin, kun vielä kauppapalvelija olin.

SIIRI. En.

SIPI. "Hanki itsellesi oma leipäsi ensin", sinä sanoit, "ja kosi sitte!"

SIIRI. Minua en sillä tarkoittanut.

SIPI. Olkoon! Vaan sinä hylkäsit minut sen tähden, että muka olin köyhä kauppapalvelija. Ja sentähden minä silloin päätin hankkia itselleni oman leivän. Ja mitä siitä asti olen tehnyt saavuttaakseni sen, mitä minulla nyt on, kaiken sen olen tehnyt vaan sinua ajatellen, Siiri, vaan sinun tähtesi.

SIIRI (kotvasen kuluttua, tyynesti). Hyvä! Kuulehan, Sipi! Otaksutaan sitte, että me molemmat olemme syypäät. Ja koska sinä nyt rakastat minua niin kovin, — jos se nimittäin on totta mitä vakuutat, — niin toivon varmasti, että nyt siis täytät sen, mitä sinulta ai'on pyytää.

SIPI. Mielelläni, Siiri, — kaikki mitä voin.

SIIRI. No, siis. Minä en pyydä mahdottomia. Sinä voit, — sinä siis teet sen. — Kuulehan! Antti ja Hilma tulevat kohta tänne. He kääntyvät sinun puoleesi, että auttaisit heitä. Autathan sinä, ettei heidän omaisuutensa ryöstöön joutuisi? Heidänhän on jo muutoinkin leipä lopussa. Sinun pitää siis auttaa heitä! Jo itsesikin tähden. Kuulehan! Ja minun tähteni, — jos minua rakastat.

SIPI (kotvan mietittyään). Hyvä! Minä teen sen — sinun tähtesi, Siiri. Mutta anna sinäkin minulle sen sijaan yksi lupaus.

SIIRI. Ja se on?

SIPI (hellästi). Että saan sinut omakseni, vaimokseni, Siiri, kainaloiseksi kanakseni.

SIIRI (katsoo Sipiin pitkään, olan yli). Hyi! Luuletko sinä todellakin, että minä olen niin halpamainen, että möisin itseni rahasta sinulle. E-hei. Sitä minä en tee. Mutta minä vetoan vielä sinun kunnian tuntoosi ja toivon, että täytät pyyntöni hänen tähtensä, joka sinua koko sydämmestään rakasti, joka voi ja tahtoi sinut onnelliseksi tehdä, ja jonka sinä olet onnettomaksi tehnyt.

SIPI (pyörittää päätään, Siiriin tuijottaen).

SIIRI. Kas tuossapa he jo nousevat kyökin rappusille. Näytä nyt, että olet kunniallinen mies, Sipi! Auta Anttia, niin minä sovitan välisi Hilman kanssa. (Kyökistä kuuluu rouva Vallströmin ääni). Mene, mene tuonne saliin niin kauaksi!

SIPI (menee perälle).

SIIRI (ovelta). Ja odota, kunnes kutsun sinut takaisin (Vetää salin oven kiinni.)

Viides kohtaus.

SIIRI, rouva VALLSTRÖM, ANTTI ja HILMA.

ROUVA VALLSTRÖM. Tulkaa nyt sisään vaan! Ei täällä ole muita kuin Siiri. (Ripustaa aitan avaimet naulaan.)

SIIRI (juosten vastaan tervehtimään). Hyvää päivää, isäntä! Hilma, päivää! Ja terve tultua! Kuinka sinä nyt jaksat?

ROUVA VALLSTRÖM. Tulkaa nyt peremmälle!

SIIRI (vetäen Hilmaa kädestä sohvaan). Niin. Tule nyt tänne! Kas niin! Eläkä nyt ole enää vihoissasi minulle! Ja te, isäntä, (nostaa Antille tuolin oven suusta keskemmälle suojaa) istukaa te tähän! Noin. — Tiedänhän minä, että teillä kaikilla on syytä olla vihoissanne minulle. (Istuutuu sohvaan Hilman viereen.)

ROUVA VALLSTRÖM (istuutuu paikalleen pöydän päähän).

HILMA (hillitysti koko ajan). Enhän minä... Mitä sinä nyt...

ANTTI. Ei suinkaan... millään mokomin.

SIIRI. Ei, — kyllä. Ja teillä on syytä. Minä olen ollut kelvoton, oikein kelvoton. Mutta nyt minä tahdon sovittaa kaikki, kaikki parhain päin kääntää.

HILMA. Ei, ei, Siiri hyvä.

SIIRI. Mutta minä tahdon, Hilma. Kuuletkos! Minun täytyy, minun pitää.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, koetetaan nyt kaikki yhdessä saada asiat entiselleen taas.

HILMA. Hyvä rouva Vallström! Ei pidä minun puolestani! Kiitoksia vaan hyvin paljon teidän hyvyydestänne... mutta ei pidä... en minä enää tahdo... Se on jo lopussa, kaikki.

SIIRI. Kuule, Hilma! Sinä luulet ehkä, että minä... että hän... että me...? Mutta se ei ole totta. Minä en ole koskaan... Se oli vaan ajattelemattomuutta silloin minun puoleltani. Anna minulle se anteeksi, anna anteeksi kaikki! En saa lepoa, en rauhaa ennenkuin vastaat: annatko minulle anteeksi, vai luulitko, että minä tahallani tahdoin pahaa?

HILMA. Ei, ei, Siiri, en minä luule sinusta mitään pahaa. Elä sitä uskokaan. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa sinua eikä minua. Ja minä en tahdo mennä vaimoksi sille, jonka en tiedä minua rakastavan.

SIIRI. Siinä sinä teet oikein, Hilma, sinä teet jalosti. Mutta sittenkin — teidän pitää sopia hänen tähtensä, minun tähteni, oman rauhanne tähden, oman itsenne tähden, ett'ette turmioon joutuisi, Hilma kulta.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Pitäähän teidän se tehdä. Nyt varsinkin, kun Antin asiat tällä kannalla ovat. — Sipi sattuukin juuri parahiksi olemaan täällä.

HILMA (hypähtäen istualtaan). Onko hän täällä? (Juoksee Antin luo.)

SIIRI. Juuri sentähden hän salissa odottaakin, Hilma.

HILMA. Lähdetään pois, isä, lähdetään! Et saa... En minä... Lähdetään.

SIIRI. Elä nyt, Hilma! Sinähän turmelet kaikki.

ANTTI. Täytyyhän meidän, Hilma. Sinähän jo kuulit asian. Emmehän voi kerjäämäänkään mennä — äidin, Liisun, Aakun ja pikku veikon kanssa — koko joukko?!

HILMA. Ennen vaikka kerjäämäänkin, isä! (Pitelee Anttia käsivarresta.)

ROUVA VALLSTRÖM (irroittaen Hilman isästään). Hilma kulta, rauhoittukaa nyt!

SIIRI (aukaisee salin oven ja huutaa). Sipi!

HILMA. Voih! Minä en voi, en tahdo. (Peittää epätoivossaan kasvonsa rouva Vallströmin olkapäätä vasten.)

Kuudes kohtaus.

Edelliset ja HELÉN.

HELÉN (seisoo salin ovella).

SIIRI. Missäs...? Eikös kauppias Rahikainen ole täällä?

HELÉN. Kauppias pyysi minun sanomaan, että hänen täytyi lähteä pois, — kotiinsa.

(Kaikki kolme yht'aikaa:)

ROUVA VALLSTRÖM (hämmästyen). Ooo!!

HILMA (tyyntyen). Se oli hyvä! Se oli hyvä!

ANTTI (lannistuen). Arvasinhan minä sen (tehden kädellään liikkeen, joka osoittaa, että hänen asiansa on hukassa.) Siinä se nyt oli.

SIIRI (joka melkein on käynyt mykäksi). Lähtikö hän pois, — kokonaan?!! (Hampaitaan kiristäen, itsekseen.) Oi, semmoista miestä!!

HELÉN. He läksivät yhdessä kauppias Loikkasen kanssa.

ROUVA VALLSTRÖM ja SIIRI (yht'aikaa). Loikkasenko?

ANTTI ja HILMA (puhelevat keskenään hiljaa).

HELÉN. Niin. Se oli sillä viisiä, että kauppias Loikkanen ajoi tästä ohi ja kysyi, että olikos kauppias Rahikainen täällä, ja kun hän kuuli, että oli, niin hän pyysi minun kysymään, lähtisikös kauppias Rahikainen hänen mu'assaan.

SIIRI (syrjään rouva Vallströmille). Mitäs sille sitte voi, täti?!

ROUVA VALLSTRÖM (Helénille). Hyvä on, pehtori. (Tekee merkin, että Helén saapi mennä.)

HELÉN. Muistaahan rouva sitte panna ne jyvät kirjaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Kyllä, kyllä.

HELÉN (poistuu hitaasti).

Seitsemäs kohtaus.

Rouva VALLSTRÖM, SIIRI, ANTTI ja HILMA.

HILMA. Isä, tulkaa! Lähdetään pois!

ANTTI. Hukassa nyt on kaikki. Mitä minä nyt teen? Enhän minä nyt enää... Ryöstöön nyt kaikki joutuu.

HILMA. Elkää nyt, isä, — vieraassa paikassa...

SIIRI. Antti hyvä! Elkää nyt noin masentuko! Koetetaan nyt jollakin lailla...

ANTTI. Enhän minä millä voi... Ainoa keino se enää on, että jos rouva sitte tahtoo olla niin hyvä ja tulla sinne huutokauppaan vähän hintoja korottamaan, ettei kaikki irtaimisto ihan polkuhinnasta näinä huonoina aikoina menisi ja vielä talokin ryöstöön pantaisi.

ROUVA VALLSTRÖM. Minkä voin, Antti hyvä, minä kyllä siinä suhteessa teen.

ANTTI ja HILMA. (menevät hyvästellen).

Esirippu.

Viides näytös.

Valkeapään tupa. Perällä ovi. — Vasemmalla peränurkassa uuni, keskellä ikkuna ja etualalla seinän vieressä sänky. Uunin ja ikkunan välissä on rahi ja sen edessä kätkyt. — Oikealla, myöskin keskellä, päreillä paikattu ikkuna, pitkin seinustaa lavitsa ja sen edessä, etualalla punainen ruokapöytä. Oven suussa, oikealla, on vesisaavi, seinällä muutamia työkaluja ja orsilla päreitä kuivamassa.

Ensimmäinen kohtaus.

SOHVI, HILMA ja LIISU.

SOHVI (istuu rahilla, kutoo sukkaa, ja soudattaa jalallaan, hiljaa hyssyttäen, kätkyessä makaavaa pientä lasta). Hsss... ss... Hsss... sss... sss... ss...

LIISU (joka potee keuhkokuumetta, makaa sängyssä).

HILMA (seisoo pöydän luona ja sitoo yhteen ison vaatenyytin päitä; katsahtaa ikkunaan). Tuollapa niitä jo alkaa tulla ihmisiä huutokauppaankin.

SOHVI. Ketäs siellä on? — Hs-sss! — Hs-sss-sss-sss!...

HILMA. Paakkunainenhan se näkyy olevan Eeva-Stiinan kanssa. (Vie nyyttinsä lavitsalle peränurkkaan).

SOHVI. "Missäs harakka, jos ei si'antappajaisissa!" — Hs-sss-ss! — Sehän se on Eeva-Stiina ainainen huutokaupoissa kävijä. — Hs-sss-sss-sh! — — Kutsuhan kuitenkin sisään, Hilma! — Mitä ne siellä ulkona — — kylmässä...? — — Hs-ssss-ss-sh!...

HILMA. Eiköhän ne tule itsestäänkin, jahka ovat tavaroita katselleet.

LIISU (käännäkse vuoteessa; heikolla äänellä). Äit'!

SOHVI (jättää kätkyen, nousee ja kumarraikse vuoteen päästä Liisua kohti). Mitä, lapsukaiseni?

LIISU (läähöttävästi hengittäen ja katkonaisesti). Olisiko... vähän... juotavaa?... Niin... kuivattaa ja... polttaa... kulkkua...

SOHVI. Paikalla, kultaseni! — (Hilmalle, joka on tullut vuodetta lähemmä, puolikovaan:) Mitä minä sille, raukalle, annan? Taannoin kaasin viimeisen maitotilkan.

HILMA. Mitäs muuta, kuin Muurikista koettaa...

SOHVI. Eihän se nyt ole aika, mutta täytyy kai sitä... Ehkä siitä vielä heruu — viimeisen kerran...

HILMA. Antakaahan tuoppi, niin minä menen ja lypsän.

SOHVI (ottaen tuopin uunin reunukselta). Ei. Jää sinä tänne ja soudata, jos pikku veikko herää! Kyllä minä itse. (Sitoo huivinsa ja menee).

HILMA. Hyvä on. (Jää seisomaan kätkyen viereen ja katselee Liisua.)

LIISU (huomaa sen ja ojentaa Hilmalle kätensä) Sisko! — —

HILMA (tarttuu Liisua kädestä ja kumartuu hänen luoksensa). Mitä, sirkkuseni? — Äiti tuo kohta maitoa, — ihan paikalla.

LIISU (pyörittäen päätään). Ei... ei... sitä. — Sisko — — raukka! (Hänen silmäänsä kiertyy kyynel ja hän pudottaa hervottomasti kätensä vuoteelle.)

HILMA (istuutuu vuoteen laidalle ja silittää Liisun päätä). Liisu! Muruseni! Mitä sinä...? Sinä itket! Miksi sinä itket? Elä nyt...? Muutenkin päätäsi kuumettaa.

LIISU. ... kun... lähdet pois... palvelukseen... äidin on... niin vaikea... ja ikävä.

HILMA. Elä nyt huoli! Kyllähän minä käyn täällä. Koetan päästä usein. Rouva Vallström kyllä laskee, hän on niin hyvä. Minä käyn... Me kyllä tavataan.

LIISU (huokaa syvään ja kääntää päänsä seinään päin). Ei! Ei... me... koskaan... enää...

HILMA. Mitä sinä? Mitä sinä? — Liisu!

Toinen kohtaus.

HILMA, LIISU, PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA.

PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (iso, vatsakas nainen, tulevat ja seisattuvat kuiskaten oven suuhun).

HILMA (menee heitä tervehtimään). Päivää, Eeva-Stiina! Päivää, Paakkunainen! Tulkaa sisään vaan!

EEVA-STIINA. Täällähän on sairas.

PAAKKUNAINEN. Jos me häiritään?

HILMA. Ei mitään. Käykää istumaan! — Johan se Liisu raukka on kohta kolme viikkoa ollut vuoteen omana.

PAAKKUNAINEN (istuutuu pöydän luo ja kaivaa rassilla piipustaan perskan kouraansa ja pistää sitte suuhunsa). Vai jo kohta kolme viikkoa?

EEVA-STIINA (katselee ympärilleen; välinpitämättömästi). Sitäkö se rintatautia yhä potee? — (Paakkunaiselle syrjään) Eihän täällä tuvassa oli mitä myötävää. (Istuutuu lavitsalle.)

HILMA. Sitähän se jo monta vuotta... Vaan nyt tuli keuhkojen polte vielä lisäksi.

PAAKKUNAINEN. Oh-hoh, raukkaa!

EEVA-STIINA. Eikös se ole tohtori käynyt?

HILMA. Kävihän se. Vaan eihän se mitä sanonut voivansa.

PAAKKUNAINEN. Vai on se niin...?

EEVA-STIINA. Mutta olihan tässä poikakin. Missäs se on?

HILMA. Aakuko?

PAAKKUNAINEN. Niin. Aakuhan sen oli nimi.

HILMA. Se on suuressa pappilassa. Rovastihan se armahti ja otti Aakun sinne luokseen.

EEVA-STIINA. Vai otti rovasti? No, sittehän se sen ehkä vielä papiksikin kasvattaa.

PAAKKUNAINEN. No, sehän nyt oli hyvä. Sitenhän sillä Sohvilla on ainakin huolia vähemmin.

HILMA. Äidilläkö? Eikö mitä! Sitähän se sittenkin on huolissaan, ett'ei sillä ole Aakua kotona. Ikävöipi ilman lellipoikaansa.

EEVA-STIINA. Se nyt on joutavaa. Iloinenhan sen pitäisi olla. Eihän sitä tyhjällä ketään osaa elättää. (Nousee ja menee ovelle päin).

PAAKKUNAINEN. Ei maar'. Muista huolistahan sitä kyllä aikaa myöten suoriutuu, vaan ei aina niin hyvällä leipähuolista.

Kolmas kohtaus.

Edelliset, SOHVI ja SINKKONEN; sitte muutamia miehiä ja naisia.

SOHVI ja (hänen jälessään) SINKKONEN (tulevat.)

EEVA-STIINA (ovella Sohville). Siinähän Sohvi tulee. Tahdoin vaan mennä tupakammariin vähän katselemaan. Saapikos sinne mennä?

SOHVI. Ka, mikäs siin' on. Saapihan sinne. Eihän siellä mitä aarteita ole.

EEVA-STIINA. No, sitte. (Kättelee Sinkkosta.) Terveeks', herastuomari! (Menee.)

SINKKONEN (kättelee Hilmaa ja Paakkunaista ja käy istumaan jälkimäisen viereen).

SOHVI (juottaa Liisulle maitoa tuopista, Hilman kohottaessa sairaan päätä). Kas tässä, lapseni! Juopas nyt! Katsos, kuinka äi'än Muurikki lehmäni antoi! Melkein puoli tuoppia lämmintä, vaahtoavaa maitoa! Ihan kuin olisi tietänyt, elukkakin, että Liisu tyttöni tahtoo juoda. — Juo nyt — enemmän!

LIISU. En minä...

SOHVI. No, noinko vähän joitkin?

LIISU. Säästää...!

SOHVI. Säästääkö?! — Enhän minä sitä sillä sanonut. Lähettäähän Jumala lisää, kun loppuu.

LIISU. Piisaa se... En minä... Ei maita...

SOHVI. No, miten tahdot. Ehkä sitte vähän ajan päästä taas (Vie tuopin uunin reunuksella ja istuu rahille sukkaa kutomaan.) Missä se Anttikin viipynee? Saattaa kohta vallesmanni tulla ennen häntä.

SINKKONEN (katsoo kelloaan). Kohta kai sen pitäisi tulla, vallesmannin.

PAAKKUNAINEN. Minnekäs Antti sitte on mennyt?

SOHVI. Vallströmin rouvan luohan tuo vielä ennätteli. Huutamaan tahtoi pyytää hevosta ja Muurikkia. Muutenhan tässä talo paikalla tyhjilleen jääpi ja kerjuulle lähteä pitää.

PAAKKUNAINEN. Ehkäpä ne sitte yhdessä tulevatkin.

SINKKONEN. Tekeehän se rouva Vallström sen ja tulee.

HILMA (joka laitettuaan Liisun vuodetta, on tullut toiselle puolelle, ikkunan kohdalle). Voi, jos se tulisi, rouva Vallström! Tuolla jo on se Rahikaisen puotilainenkin.

SINKKONEN (kumartuen ikkunaa kohti). Martikaisenko Kosti?

PAAKKUNAINEN (samoin ikkunaan katsoen). Sehän se on, Kosti.

HILMA. Aatraa tuolla katselee katoksen alla.

SOHVI Ostelemaan kai on lähetetty?

SINKKONEN. Kyllä se on huutamaan taas, Sipi, tänne tuon Martikaisen puolestaan laittanut.

PAAKKUNAINEN. Niinhän se ruukkaa. Helpolla ostelee, mitä mistäkin saapi.

(Muutamia miehiä ja naisia on toinen toisensa perästä alkanut tulla sisään, katsellen ympärilleen; kuka istuutuu lavitsalle, kuka ottaa seinältä sahan ja katselee sitä, kuka sytyttää uunin hiiluksesta piippunsa; muudan nainen koputtaa vesisaavin laitaan ja menee sitte kysymään jotakin Sohvilta.)

SINKKONEN. Ka, tuossapa jo vallesmannikin näkyy tulevan.

PAAKKUNAINEN. Niinpä näkyy — todenperään.

HILMA. Joko se kerkisi tulla? Eikä isä ja rouva Vallström vielä ole täällä.

SOHVI (huo'ahtaen). Voi, tokkiinsa! Ja näin on vähä väkeä! Ilmaiseksi nyt menee kaikki.

PAAKKUNAINEN. Onhan siellä pihalla vielä muutama henki.

SINKKONEN. Ja eiköpähän se isäntää vuota, vallesmanni?

PAAKKUNAINEN. Vai alkaneekohan ilman?

Neljäs kohtaus.

Edelliset ja PUPUTTI.

PUPUTTI (iso, lihavanläntä, viiksikäs mies, lakki päässä ja puettuna palttoosen, puhuu kovaan ja karkealla äänellä, tulee). Päivää! (Tuvassa olijat nousevat ylös ja ne, joilla on lakki päässä, paljastavat päänsä.) No? Kuinka se on? Onko kaikki reilassa, että voidaan heti alkaa, hä? (Ottaa povitaskustaan ulosottoluettelon.)

SOHVI. Eiköhän se passaisi (niiaa syvään), armollinen herra vallesmanni, että olisitte niin hyvä ja pikkuisen aikaa vuottaisitte?

PUPUTTI. No, miksi niin?

SOHVI. Jotta se Antti kerkiäisi tulla. Kyllä hän koht'sillään...

PUPUTTI. Miks'ei hän ole kotona? Ei mulla ole aikaa antaa hukkaan mennä. Missäs hän on?

SOHVI. Kyllä hän koht'sillään... ihan paikalla tulisi.

HILMA. Isä meni vaan pikkuruisen rouva Vallströmin luo. Kyllä he siinä paikassa tulevat yhdessä.

PUPUTTI. Rouva Vallströmin? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Pitää alkaa määrätyllä ajalla, kun on kuulutettu.

SOHVI. Jos edes elukat voisi jättää viimeiseksi, armollinen herra vallesmanni?

PUPUTTI. Huutokauppa toimitetaan ulosottoluettelon mukaan. (Silmäilee luetteloa.) Mitäs tässä on ensimmäiseksi? Piironki — sänky — pöytä — kiikkutuoli. —

HILMA. Voihan vallesmanni niistä alkaa, äiti. Ne on tupakammarissa. Tehkää niin hyvin, herra vallesmanni! Alkakaa vaan! Minä tulen, minä näytän. (Menee.)

PUPUTTI. Niin. Mennään! Pitää alkaa, niinkuin on määrätty. (Menee Hilman jälessä.)

(SINKKONEN, PAAKKUNAINEN ja muut vieraat poistuvat myös vähin erin.)

Viides kohtaus.

SOHVI ja LIISU, sitte SIPI.

SOHVI (menee pöydän puolelle tupaa, huokaa ja lyö kätensä ristiin). Voi, rakas Jumala! Kuule minun rukoukseni: auta meitä, auta meitä vaivaisia, viheliäisiä syntisiä!!

LIISU (liikahtaa ja kuiskaa hiljaa). Äiti!

SOHVI (säpsähtää ja juoksee sängyn luo). Mitä, lapseni, mitä?

LIISU (katkonaisesti, vaikeasti hengittäen). Oih!... Oih!... Elä sure... äiti! — Jumala... auttaa... Jumala... auttaa...!

SOHVI. Kyllä, lapseni, kyllä! Minä uskon sen.

LIISU (ikäänkuin ilmestystä nähden). Tuossa! Hän lähettää... enkelinsä... Se tuo... Se auttaa... Katso!... Katso!

SOHVI. Elä huoli, lapseni, elä...! Sinä väsyt, sinä olet sairas! Nuku!

LIISU (osottaen sormellaan). Kas! Nyt... se... vie... Liisun... ylös... ylös... tai — (Herpoutuu kokoon vuoteelle.)

SOHVI. Nuku, lapseni, nuku! Sinä hourailet! (Katsoo uuniin päin.) En minä näe mitään. — — —

SIPI (joka on samalla tullut sisään, rykäisee oven suussa). Emäntä!

SOHVI. Kah! Kuka se on? — Kauppias!

SIPI. Minähän se olen...

SOHVI. Minä luulin, kuka. Luulin jo, että rouva Vallström, että Siiri...

SIPI. Taisinpa häiritä?

SOHVI. Eikö mitä.

SIPI. Pistäydyin vaan hetkeksi sisään — teitä tavatakseni.

SOHVI. Minua?

SIPI. Niin. Toivon, ett'ette pane pahaksenne. Teillä on kyllä syytä pahastua, että asiat ovat näin käyneet, mutta elkää kuitenkaan kaikesta minua soimatko! Ett'ette luulisi minusta liika paljon pahaa, pyydän saada, ehkä näin myöhäänkin ja koska ei ole minun vallassani enää asiaa korjata (ottaa taskustaan kahdenkymmenen markan setelin) tarjota teille pienen avun. Elkää panko pahaksi! Mutta ehkä silläkin voi nyt jotakin tehdä.

SOHVI (joka epäröiden ottaa setelin). Minä en tiedä?... Mitä nyt kauppias...? Taivaan Herra!... Apuko?... Kiitoksia, kiitoksia tuhansin kerroin, hyvä, hyvä herra kauppias!

SIPI. Ei nyt pidä...! Ei se kestä kiittää! Ja elkää panko pahaksi! — Mutta kuulkaa! Sanoitte, että vuotatte rouva Vallströmiä?

SOHVI. Niin, niin. Sitähän me... ja neiti Siiriä. Nehän ne on luvanneet...

SIPI. Vai niin. — Minä pistäydyin vaan hetkeksi... — Sanokaas: onko se totta, että se neiti Siiri lähtee pois?

SOHVI. Niinhän ne sanovat. Ja huomenna jo kuuluu aikovan lähteä.

SIPI (itsekseen). Hän siis lähtee todellakin! — (Ääneen.) Muutenhan minä tässä vaan sivumennen... Ja teatteriinko taas?

SOHVI. Eikä. Talouskouluunhan se taitaa aikoa.

SIPI. Vai niin! — — No — no. Arvasihan sen. — No, niin. Toivon, ett'ette nyt kaikesta minua syytä. Ja jos voin vasta jotakin, niin...

SOHVI (joka vilkaisee ikkunaan). Ka tuossahan on jo Antti. Jumalan kiitos! He ovat tulleet. Ihan parahiksi tulivatkin.

SIPI. Minnekäs minä... En tahtoisi — häiritä...? Jos he tulevat tänne? (Vetäytyy perälle nurkkaan päin.)

Kuudes kohtaus.

SOHVI, SIPI ja SIIRI.

SIIRI (tulee suorastaan sisään ensin huomaamatta Sipiä). Päivää, emäntä hyvä! (Tervehtii Sohvia). Tässä me nyt ollaan. Täti meni heti sille puolelle. Siellähän huutokauppa jo on alkanut.

SOHVI. Voi, terve tultua! Johan ne alkoivat.

SIIRI (huomaa Sipin ja säpsähtää). Hän — täällä? (Katsoo kummastellen Sohviin.) Kun en tietänyt!

SIPI. Suokaa anteeksi, että satuin olemaan täällä, mutta jos... niin... (Aikoo ikäänkuin mennä, mutta jääpi Sohvin alkaessa puhua.)

SOHVI. Niin. Kauppias tuli vaan vähän. — Hän oli niin hyvä... Hän tahtoi vielä viimeisellä hetkellä meitä auttaa.

SIIRI. Mitä? Miten?

SOHVI. Hän tahtoi meitä auttaa ja antoi tämän? (Näyttää seteliä.)

SIIRI. Ja te otatte häneltä vastaan sen?

SOHVI. Mitenkäs? Miks'ei? Pitäähän minun... kun on apua tarvis.

SIIRI. Ja hän ilkeää teille tuommoisen avun antaa.

SIPI. Kaikki eivät ole niin ylpeitä kuin Siiri.

SIIRI. Ei. Te ette saa sitä häneltä ottaa, emäntä! (Tempaa setelin Sohvin kädestä ja ojentaa sen Sipille.) Tuossa on se hänelle takaisin. Hilma ei olisi sitä ottanut. Minä tiedän sen. Ja te ette saa sitä ottaa!

SOHVI (pidellen Siiriä käsivarresta). Mitä te teette, mitä te teette?! Se ei ole oikein. Jumala rankaisee siitä.

SIIRI. Minä annan teille saman summan, mutta häneltä ette saa sitä ottaa. Ja hänen täytyy ottaa se takaisin.

SIPI (ottaa setelin). Hyvä! Minä otan sen. Minä tottelen Siirin käskyä — viimeisen kerran. Mutta elkää syyttäkö minua, emäntä! Minä olen tehnyt, minkä olen voinut. Minä olen ojentanut teille käteni, vaan toinen on sen sysännyt takaisin. Ja sitte — hyvästi! (Poistuu, luotuaan viimeisen katseen Siiriin.)

SOHVI. Voi, mitä te nyt teitte? Tuolla lailla halveksitte hänen apuaan, hänen lahjaansa.

SIIRI. Olkaa huoleti, hyvä emäntä! Tätä ette kadu.

Seitsemäs kohtaus.

SOHVI, SIIRI ja HILMA.

HILMA. Siiri! Terve! Täällähän sinä olet?

SIIRI. Täällä. Joko ne lopettivat tupakammarissa?

HILMA. Jo. Ja nyt menevät ulos, talliin ja läävään.

SOHVI. Joko ne. Entä isä ja rouva Vallström?

HILMA. Ne menivät mukaan. — Tulin tänne, että pääsisitte sinne, äiti, jos tahdotte.

SOHVI. En minä... En minä voi nähdä, kun Rusko ja Muurikki myödään. Se ottaa niin luonnolleni. Ja onhan isä siellä.

SIIRI. Mutta sitte menen minä.

HILMA. Siiri! Hän on siellä — Sipi.

SIIRI. Minä tiedän sen. Hänhän kävi täällä — tuvassa.

HILMA. Kävikö täällä?

SIIRI. Kävi. Ja sen tautta juuri pitää minun olla siellä mukana. (Menee.)

HILMA. Äiti! Milloinka hän täällä kävi? Ja mitä varten?

SOHVI. Vast'ikään. Kun olin yksin, niin hän tuli. Hän tahtoi meitä auttaa ja antoi minulle kaksikymmentä markkaa.

HILMA. Ja te otitte?

SOHVI. Otin. Ja miks'en olisi ottanut? Vaan sitte sattui Siiri tulemaan, tempasi kädestäni rahan ja pakoitti Sipin ottamaan sen takaisin.

HILMA. Se oli hyvä. Se oli oikein, äiti.

SOHVI. Oikeinko? Sinäkin hupsu! Saat nyt nähdä, mitä hän tekee, kun hän siitä suuttuu, että me noin hylkäsimme hänen apunsa ja sovinnon tarjouksensa.

HILMA. Enempää Sipi ei voi meille tehdä, äiti, kuin on jo tehnyt.

SOHVI (ikkunan luona). Kas tuossa! Nyt Ruskoa jo myödään. Ja siinä seisoo Siiri ja Sipi vastatusten.

HILMA (katsahtaen ikkunaan). Näyttää, niinkuin he huutaisivat kilvan.

SOHVI. Sanoinhan minä. Sipi voi tehdä jotakin uhallakin.

HILMA. Mutta Siiri pitää kyllä puoliaan, äiti.

SOHVI. Mitä voi hän Sipiä vastaan.

HILMA. Hän saa ainakin hinnan nousemaan.