Part 4
LOIKKANEN (istuutuu pöydän luo ja polttaa). Mitäs keskustelua teillä täällä oli?
SIPI (kävellen). Olipahan vaan. Perhana sen kanssa enää jaksaa! — Tuota, minä laitoin sinua tänne pyytämään, kun lupasin antaa sanan, milloin Pietariin lähden.
LOIKKANEN. Vai olet nyt päättänyt lähteä?
SIPI. Olen. — Olisin kyllä tullut itsekin luoksesi, vaan en päässyt. Jos nyt mitä sieltä tarvitset, niin toimitan.
LOIKKANEN. Olisihan sitä yhtä ja toista... Minä kirjoitan sulle paperille.
SIPI. Niin. Kerkiäthän sen vielä huomenna. — Vaan sitte olisin tarvinnut vähän rahaakin lisää, kun en ole tarpeeksi asti irti saanut, — Venäjän rahaa varsinkin. Sattuukos sinulla olemaan?
LOIKKANEN. Venäjän mulla ei nyt ole...
SIPI. Entä Suomen...?
LOIKKANEN. Olisitkos paljonkin tarvinnut?
SIPI. No. Noin neljä — viisisataa.
LOIKKANEN. Liikeneehän multa sen verta. Ja taitaa olla mukananikin. (Ottaa povitaskustaan vanhaan verkatilkkuun käärityn seteli-pakan ja lukee niitä.)
SIPI. Saat takaisin, milloin tahdot.
LOIKKANEN. Tässä on minulla neljä sataa markkaa. Ja pari — kolmekymmentä taitaa vielä olla kukkarossakin.
SIPI. Annahan olla! Piisaa ne ehkä jo nämäkin. — Kuulehan, Juho! Etkös tahtoisi ottaa minulta näistä tätä neljän sadan viidenkymmenen markan velkakirjaa? (Ottaa lompakostaan Antin velkakirjan, jonka antaa Loikkaselle.) Joko vakuudeksi tahi, jos suostut, niin siirrän sen sinulle kokonaan? (Panee rahat lompakkoonsa.)
LOIKKANEN (silmäilee velkakirjaa ja luo katseen Sipiin). Antti Valkeapäänkö?
SIPI. Niin. Etkö pidä sitä kylliksi luotettavana? On kai sillä sen verran vastaavaa.
LOIKKANEN. Eikä, mutta...
SIPI. Mitäs?! Velkakirja kun velkakirja! Sama kai se sinulle on?
LOIKKANEN. Samahan se minulle on...
SIPI. Ja onhan siinä brosenttia, jos aikaa katsot.
LOIKKANEN. Eipä siltä. Mutta sitähän minä vaan, että mitenkäs ne nyt on asiat sillä lailla?
SIPI. Niinpähän ovat. Mitäs siitä sen enempää...?
LOIKKANEN. Eikä mitä. Ja enhän minä tahdo muiden asioihin sekaantua.
SIPI. No. Jos sitte suostut, niin...
LOIKKANEN. Voinhan minä. Samahan se on. Siirrä sitte!
SIPI (ottaa kynän ja kirjoittaa). Kas niin! Tässä on: Eläkä minun puolestani haikaile. Käytä kuin omaasi!
LOIKKANEN. Sinunhan se on tahtosi. Mitäs minä siitä?
SIPI. Ja jos tulet kärsimään, niin vastaan minä vahingostasi.
LOIKKANEN. No... (Panee velkakirjan povitaskuunsa.) Haenhan minä nämä sulle ulos, jos et itse tahdo.
SIPI. Kuule, Juho! Elokuussa kai ne taas on ne välikäräjät?
LOIKKANEN. Niinhän ne taitaa olla.
SIPI. On kai sinulla silloin muitakin asioita, niin menee tämä samalla, jos et määräpäivänä maksua saa.
LOIKKANEN. Onhan niitä aina.
(Puodista kuuluu iloa ja hälinää.)
SIPI. Mikäs ilo siellä puodissa on? (Avaa puodin oven.) Mikäs täällä on?
Neljäs kohtaus.
SIPI, LOIKKANEN, SYRJÄLÄN-SANNA ja MARTIKAINEN ynnä muutamia miehiä ja naisia (puodin ovella) sekä viimeiseksi ANTTI.
MARTIKAINEN (ovelta:) Tuo puol' hassu Syrjälän Sannahan se täällä naurattaa.
SIPI. Sannakos se taas on täällä? No, tulehan tänne meitäkin vähän naurattamaan! Sinähän osaat niin hyvin tanssiakin.
(Puodista kuuluu: "Mene, mene nyt!" ja SANNA sysätään sisään.)
MARTIKAINEN ja muutamat muut katsojat (seisovat tämän kohtauksen ajan puodin ovella kurkistamassa ja säestävät naurulla ja puhelulla Sannan sanoja).
SANNA (jolla on jotenkin mustat, pesemättömät kasvot, lyhyet hiukset hajallaan ja päässä vanha naisten filttihattu, on puettu lyhyenlaiseen lammasnahkaturkkiin, joka on auki ja jonka alta näkyy likainen paita sekä karkea villahame; sukattomissa jaloissa on hänellä virsut. Hän nauraa höhöttää miehisellä äänellä.)
SIPI. Tule, tule vaan! Elä kainostele!
LOIKKANEN. Eihän sitä mitään ole, jota ei Sanna osaisi. Se juopi ja polttaakin niinkuin mies.
SANNA. Hö, hö! Eipä tuota kukaan vielä olekaan siitä selkoa saanut, mieskö Sanna on vai nainen.
(Naurua.)
SIPI. No, poltappa sitte! Täss' on paperossia (Tarjoo.)
SANNA. Yksikö vaan?
SIPI. Eikös se yksi piisaa? No, täss' on vielä toinen.
SANNA (pistää molemmat paperossit suuhunsa.) Se onkin, näät, Sanna semmoinen mies, ett'ei se polta vähempää kuin kaks' paperossia yht'aikaa. (Ottaa turkkinsa taskusta tulitikkulaatikon ja sytyttää paperossit.) Äh-hä, äh-hä-häää!! (Häntä ry'ittää väärään kulkkuun mennyt savu.)
LOIKKANEN. Ohoo! Huonopa se kuitenkin näkyy olevan tupakkamies, kun noin ry'ittää.
SANNA. Hö, hö! Kun väärään kulkkuun meni. Ja enhän minä ole enää kuin ve'en paisumuksen aikaan, näin huonoja paperossia poltellut.
SIPI. Vai oli ne paperossit parempia siihen Sannan nuoruuden aikaan?
SANNA. Olivat kylläkin.
SIPI. Kuulehan, Sanna! Osaathan sinä laulaa?
SANNA. Laulajathan ne tulee kukolle pojatkin. Vaan eihän sitä jaksa laulaa, joll'ei kasta kaulaa.
SIPI. Se on totta. Ammoin sitte tanssia. — Mut laulatkos ja tanssit "vanhaa Loikkaa", jos ryypyn saat? (Ottaa kaapista ryyppylasin, johon siellä olevasta pullosta kaataa konjakkia.)
SANNA (katsellen ympärilleen). Jos ei vaan vallesmanni nä'e, niin vaikka pääla'ellani.
LOIKKANEN. Sepä lystiä olisi nähdä.
SIPI. No, täss' on: juo! (On antamaisillaan, vaan pidättää.) Ei. Mutta kuulehan: sanos ensin, oletkos, Sanna, koskaan ollut rakkauden piehkinässä?
SANNA. Minäkökö? Hö, hö! Mitenkäs muuten minä näin viisaaksi olisin tullut? Sillä, nähkääs, ensin sitä on niin tuhma kuin pässin pää, kun rakastuu, sitte, niin kauan kuin rakastaa, sitä on hullu, ja sitte, kun on rakastanut, niin siitä hulluudesta tulee niin viisaaksi, niin viisaaksi, että voipi selittää sekä tähdet että taivaat — phy-hyyy! (Viheltää ja tekee kädellään kaaren ylös ilmaan.)
LOIKKANEN. Mutta kukas hullu se oli niin viisas, että tuohon Sannaan rakastui?
SANNA. Kukako? Se sama, joka sitte teki niin viisaasti, että minut jätti. Muutenhan minä olisin hullujenhuoneesen joutunut.
SIPI. No, tuoss' on: juo! Eläkä viisastele enää!
SANNA (tyhjentää ryypyn ja pyyhkii suunsa turkin hihaan.) Äh-häh! Sepäs maistui. No, nyt minä olen niin iloinen, että voin teille näyttää vaikka ne tikapuut, jotka Jaakoppi unissaan näki.
(Yleistä naurua).
SIPI. Missäs Sanna ne on nähnyt?
SANNA. Viipurin poliisikamarissahan minä ne näin. Eikä ne olleet tuollaiset tavalliset tikapuut, vaan yksi ainoa pitkä, pitkä lauta ja siinä reikiä toinen toistaan ylempänä, kuta ylempänä, sitä suurempia, ja siellä lihan, ihan yläällä niin suuri reikä, kuin pappilan pesutiinu, ja siitä sitä loiskahti suoraa tietä taivaasen.
(Naurua.)
LOIKKANEN. Nyt se Sanna muistelee niitä entisiä markkinareissujaan, kun se päissään oli.
SIPI. Entäs se "vanha Loikka"? Tanssihan se, ett'ei aika hukkaan mene.
SANNA. Hyvä on, koska herassyötinki käskee. (Tanssii, tömisyttäen jalkojaan, ja rallattaa:)
"Vanha Loikka se luuli, että siitä tulis juttu..."
LOIKKANEN. Vallesmanni tulee, vallesmanni tulee!!
SANNA (taukoo ja kiljaisee yht'äkkiä sekä lähtee juoksemaan, minkä jaksaa, puodin kautta ulos. Yleistä naurua.)
LOIKKANEN. No, nyt se taas lippaisee niin, että kintut vilkkaa eikä seisahdu ennenkuin Syrjälän kujan suussa.
SIPI. Mitä sinä nyt häntä joutavia säikytit.
(Katsojat vetäytyvät pois puodin ovelta, johon sen sijaan ilmestyy ANTTI.)
LOIKKANEN. Eihän tässä enää jouda tuon hullutuksia katselemaan. — Hyvästi nyt siksi!
SIPI. No, hyvästi sitte.
LOIKKANEN (menee oikealle).
Viides kohtaus.
SIPI, ANTTI ja viimeiseksi rouva VALLSTRÖM.
SIPI. No? Takaisinkos Antti...? Vieläkös nyt mitä...?
ANTTI. Olettehan niin hyvä, että panette kirjaan ne ostokseni?
SIPI. Antti siis sai?
ANTTI. Sainhan minä. Niitä oli suoloja...
SIPI. Ei tarvitse. En minä niitä kuitenkaan kirjaan pane.
ANTTI. No? Mitenkäs muuten?
SIPI. Saatte ne — ilmaiseksi.
ANTTI. Ei suinkaan. Sitä minä en... Enhän minä tahdo väärin käyttää...
SIPI. Maksakaa sitte! Mutta minä tahdon nyt olla kuitti.
ANTTI. Vai on se niinikään?
SIPI. On. — — —
ANTTI. No, en minäkään niitä sitte lahjaksi ota.
SIPI. Kuinka tahdotte. — Ja kun tulee velkakirjan maksupäivä, niin saapi kääntyä Loikkasen luo.
ANTTI. Mitä te...? Elkää... elkää sitä tehkö!!
SIPI. Nyt se on jo myöhäistä, kun ei äskeinen ehdotukseni kelvannut: Se on jo siirretty.
ANTTI (itsekseen). Herra — auta! (Kalpenee ja horjahtaa oven pieltä vastaan, josta pidellen pysytteleiksi pystyssä.)
SIPI. Te olette ylpeä, Antti! Ette tahdo väärin käyttää hyvyyttäni, mutta ette myöskään osaa olla siitä kiitollinen. Vaan nyt kai sen käsitätte, kun kotiin palaatte ja taikina jää alustamatta, leipä paistamatta, perhe syömättä?
ROUVA VALLSTRÖM (oikealta, ovella). No, kauppias Rahikainen, tässä minä olen. Jokos lähdetään?
SIPI. Ja-ha. Minä olen valmis, rouva Vallström (Menee oikealle.)
ANTTI (joka sisällisesti taistellen, pää käsien peitossa on jäänyt yksin huoneesen, huomaa kotvasen kuluttua, että muut ovat poissa, ja juoksee salin ovelle, huutaen). Rouva Vallström! Rouva Vallström! (Kun ei kuulu vastausta, kääntyy hän, ikäänkuin tointuen ja malttaen mieltään, ottaa lakkinsa ja menee puodin kautta ulos.)
Esirippu.
Neljäs näytös.
Kyökkikammari rouva Vallströmin luona. Vasemmalla, etualalla, kyökin ovi, keskemmällä ruokabufetti ja peränurkassa valkoinen kaakeliuuni. Perällä ovi sisähuoneisiin. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä ruokapöytä, jonka toinen puolikas on nostettu ylös, ja etualalla vanha nahkasohva. Katossa riippuu lamppu, ikkunoissa uutimet, lattialla kotikutoisia mattoja ja tuoleja siellä täällä seinävierissä muiden huonekalujen välissä.
Ensimmäinen kohtaus.
Rouva VALLSTRÖM ja SINKKONEN.
SINKKONEN (istuu sohvassa, tyhjentäen kahvikuppiansa.) Suur' kiitos! Paljon kiitoksia! (Nousee, panee kuppinsa pöydälle ja pyyhkii kädellä suutaan.)
ROUVA VALLSTRÖM (joka istuu keskemmällä suojaa syrjittäin pöydän ääressä ja kutoo sukkaa). Ei kestä, herastuomari Sinkkonen.
SINKKONEN (istuutuu paikoilleen). Niin. Sitähän se on, niinkuin sanotaan, että "vanha suola janottaa."
ROUVA VALLSTRÖM. Kyllähän se niin on, mutta pahasti tehty sittenkin, että sillä lailla jättää...
SINKKONEN. Pahasti. Eihän se Hilma parka syypää ollut mihinkään.
ROUVA VALLSTRÖM. Päinvastoin. Ihan syyttömästihän se kärsimään joutui, kun Siiri siihen kovaksi onneksi pyörähti.
SINKKONEN. Niin kai se sitte oli sallittu.
ROUVA VALLSTRÖM. Kuka sen tietää?! Vaan syytönhän se osaksi oli Siirikin, kun se sen teatterijutun takia minua pelkäsi ja lähti Valkeapään luota silloin itselleen asuntoa kuulustelemaan.
SINKKONEN. Niin, niin, eipä hän toki liene kauppias Rahikaista tahallaan puoleensa maanitellut.
ROUVA VALLSTRÖM. Eipä suinkaan. Ja vaikka minä alussa olinkin niin vihoissani Siirille, niin tuli kuitenkin sääli tyttöletukkaa.
SINKKONEN. Ka, arvaahan tuon.
ROUVA VALLSTRÖM. Sillä siinä on kuitenkin hellyyttä tuon kevytmielisen kuoren alla.
SINKKONEN. Niin, ka, ja rouvan oma kasvatti.
ROUVA VALLSTRÖM. No, ja Sipikinhän se sitte tuli siihen väliin, sovitteli ja selitteli hänkin, — kun rupesi täällä käymään.
SINKKONEN. Niin vai? (osottaen päännyökkäyksellä perälle). Siellähän ne kuuluvat olevan sisässä molemmat nytkin.
(Perältä kuuluu tuon tuostakin vilkasta puhelua.)
ROUVA VALLSTRÖM. Täällähän se on Sipikin. — Enhän minä voi häntä poiskaan ajaa.
SINKKONEN (kuivasti naurahtaen). Ei-pä.
ROUVA VALLSTRÖM. Haastanut minä kyllä olen hänelle siitä asiasta ja sanonut, ett'ei se niin vaan käy laatuun hylätä...
SINKKONEN. No, mitäs hän...?
ROUVA VALLSTRÖM. Puolustaa itseään vaan sillä, ett'ei Hilmaa rakasta, vaan Siiriä rakastaa.
SINKKONEN. Vaikk'ei se hänestä välitäkään?
ROUVA VALLSTRÖM. Senkin olen sanonut, mutta sittekin. — "Ja enhän minä", sanoo, "vaan Hilmalla pääse; täytyy ottaa koko perhe niskoilleni."
SINKKONEN. Jaa, jaa, sitähän se on.
ROUVA VALLSTRÖM. Ja sittehän se sattui niin, että Sipin täytyi täällä useammin käydä, meillä kun on yhdessä sen hätäaputoimikunnan viljanjako hoidettavana.
SINKKONEN. Niin, niin. — Eihän sitä rouva yksin miten... ilman miehisen miehen apua. Ja siitähän on niin paljon puuhaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Puuhaahan siitä on ollut. — Ja — toisesta toiseen: Voi, voi, sitä kurjuutta, minkä siinä on saanut nähdä.
SINKKONEN. Näkeehän sitä, Jumala paratkoon, tämmöisenä katovuotena jos jotakin.
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Varsinkin kun velkaantuminen muutenkin on niin suuri täällä kansassa. Ja on kai niitä nyt herastuomarilla manuita oikein kosolta?
SINKKONEN. Äi'ä niitä on. Ja oikein sitä sydäntä vihloo, kun tietää, ett'ei ihmisillä ole aitassa mitään, ja kuitenkin täytyy koko omaisuuden ryöstettäväksi ilmoittaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Jumala nähköön! Ja täälläkinhän, kun ovat tulleet hätäapua pyytämään, herastuomarin usein on täytynyt niitä tulla käräjiin manaamaan.
SINKKONEN. Täällähän niitä aina paraiten on tavannutkin. Ja sen tauttahan minä nytkin...
ROUVA VALLSTRÖM. Joko nyt taas? Ja kenenkäs raukan vuoro se nyt sitte on?
SINKKONEN. Sitä Valkeapään Anttiahan minä kävin kotoa tapaamassa, vaan...
ROUVA VALLSTRÖM (laskee hervonneena sukankutimensa helmaansa ja ottaa silmälasit nenältään). Herra Jesta!! — — Joko se todellakin?! — —
SINKKONEN. Kyllä se on niin. — Sohvi sanoi, että Antti oli tänne lähtenyt, niin minäkin tulin perässä.
ROUVA VALLSTRÖM. No, Sipikö se todenperään ilkeää, vai...?
SINKKONEN. Ei. Kyllä se kauppias Loikkanen hänet manuuttaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Loikkanenko? Mutta eihän Antti häneltä, minun tietääkseni. —
SINKKONEN. Niin se vaan on.
ROUVA VALLSTRÖM. No, saadaanhan sen kuulla Antilta, kun hän tulee. — Voi, voi, niin käy sääliksi kun ajattelen.
SINKKONEN. Sitähän minä sanoin. Siellä kun on kuudes suu vielä lisää tullut, joka ruokaa huutaa sekin.
ROUVA VALLSTRÖM. Joko?! Taivaan Herra!! Kuulinhan minä, että siellä oli tulossa. No, oikein siellä nyt koetuksen malja on kukkurallaan niillä poloisilla.
SINKKONEN. Kovasti se Herra koettelee. Ensin oli Hilma kuinka monta viikkoa sairaana, nyt taas Liisu rintatautia potee ja kätkyessä pikkarainen poika soudettavana.
ROUVA VALLSTRÖM. On siinä tekemistä, ja elatuksen huolet lisänä!
Toinen kohtaus.
Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, SIIRI, SIPI ja sitten HELÉN.
SIIRI ja SIPI (syöksyvät rähisten peräovesta sisään).
SIPI. Rouva Vallström! Rouva Vallström! — Ka, täällähän herastuomarikin on. Terveeks'!
(SIIRI ja SIPI tervehtivät Sinkkosta.)
ROUVA VALLSTRÖM. No, mikä hätänä?
SIPI. Minä tulen teille kantelemaan.
SIIRI. Ja minä kanssa, ja minä kanssa.
ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs kauppias...?
SIPI. Sitä vaan, että teidän kasvattinne on hirveän itsepäinen.
SIIRI. Ja hän on niin hirveän sietämätön, että tädin pitäisi jo ajaa pois hänet täältä.
ROUVA VALLSTRÖM. No, no — no, no!
SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha!!
SIPI. Minä pyydän Siiriä vaan vähän laulamaan, mutta hän ei suostu...
SIIRI. Sillä minä en koskaan suostu siihen, mitä hän tahtoo. Ja sitte (laskee takaapäin kätensä rouva Vallströmin kaulaan), täti kulta, joll'ei täti säestä... Ja minä tiedän, ett'ei täti tahdo säestää, eikö niin?
ROUVA VALLSTRÖM. Nyt toden perään ei tee mieli. Kuulen tässä niin paljon surkeata, ett'ei sydämmeni ollenkaan ole taipuvainen iloitsemaan.
SIIRI (lannistunein mielin). No? Mitä se on? Kertokaa, täti! (Katsoo vuoronperään Sinkkoseen ja rouva Vallströmiin.)
SIPI (muuttuu myös mieleltään ja luo kysyvän ja epäilevän katseen Sinkkoseen).
ROUVA VALLSTRÖM. Herastuomarihan se tässä tietää yhtä ja toista.
SIPI (puolikovaan Siirille). Lähdetään pois sitte!
SIIRI. Ei, ei. — Kertokaa, herastuomari!
SINKKONEN. Eikös sitä kauppiaskin jo...?
SIPI (joka aikoo mennä takaisin). Ei, en minä mitään...
HELÉN (on tullut vasemmalta ja rykäisee oven suussa).
ROUVA VALLSTRÖM. Minä kerron sinulle sitte, Siiri.
SIIRI (kääntyy kysyvästi SIPIIN, joka tekee liikkeen, niinkuin ei ymmärtäisi mitään, ja menee Sipin kanssa perälle, jättäen oven puoleksi auki).
ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs pehtori...?
HELÉN. Herastuomarihan se pyysi ilmoittamaan, kun Valkeapään Antti tulee.
SINKKONEN (nousten ylös). Vai jo se tuli?
ROUVA VALLSTRÖM. Vai tuli hän. Tahtookos hän mitä minulta?
HELÉN. Jyviähän se sanoi tahtovansa pyytää, jos että niinkuin annettaisiin.
ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän Antin saada. Missäs hän on?
HELÉN. Lieneekö se tullut perässä kyökkiin, vai...
SINKKONEN. Minä menen sitte, pehtori vieraana miehenä, häntä manaamaan.
ROUVA VALLSTRÖM. Antaa Antin tulla sisään. (Menee kyökkiin päin.)
HELÉN. Eihän se näy tahtovan tulla.
ROUVA VALLSTRÖM (puhuu kyökissä). Mitä se Antti siellä porstuassa...? — Hyvää päivää! — Antti tulee sisään vaan.
SINKKONEN. Oikein minun on vaikea miesparkaa manata, vaan mikäs siinä auttaa.
HELÉN. Mikäs siinä auttaa, kun se on oikeuden asia.
Kolmas kohtaus.
Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, HELÉN ja ANTTI sekä (toisessa huoneessa) SIIRI (joka näkyy väliin puhuvan jotakin toisessa huoneessa, mutta samalla koko kohtauksen ajan tarkkaan seuraa tapahtumia näyttämöllä).
ROUVA VALLSTRÖM. Antti tulee tänne — sisään.
ANTTI. Kiitoksia vaan! (Panee lakkinsa lattialle, oven suussa olevan tuolin alle.) Enhän minä oikein...
SINKKONEN. Päivää, Antti!
ANTTI (hiukan säpsähtäen). Ka, terveeks'! En huo... huomannutkaan heras — tuomaria (Kättelevät.)
ROUVA VALLSTRÖM. Antti istuu edes vähän aikaa. Ei suinkaan nyt niin kiire ole?
ANTTI. Eipä tuota ole paljon aikaakaan. Sinne kun jäi portille tytär hevosen luo vuottamaan.
ROUVA VALLSTRÖM. Hilmako?
ANTTI. Hi... Hilmahan se on muassa.
ROUVA VALLSTRÖM. No, miks' ei hän tullut? Kutsutaan hänet sisään. Pehtori on hyvä ja menee kutsumaan.
ANTTI (pysäyttää Helénin). Ei, ei, pehtori! — Kiitoksia vaan, hyvä rouva, kyllä hän ei tule. Ei sanonut oikein ilkeävänsä.
ROUVA VALLSTRÖM. No, eihän sille sitte mitä mahda. Jyviähän Antti taitaa olla hakemassa, vai?
ANTTI. Niitähän minä olen... Jos voisin saada?
ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän niitä Antille antaa. Ja johan siitä kauan on, kun Antti viimeksi sai.
ANTTI. Johan siitä on aikaakin... mitä sitä on?
ROUVA VALLSTRÖM (antaa Helénille kaksi suurta aitan avainta bufetin ja uunin väliseltä seinältä). Pehtori ottaa ja mittaa sitte Antille sen tavallisen määrän.
HELÉN. Kyllä. (Ottaa avaimet, mutta viivähtää ja luo katseen Sinkkoseen, kun ANTTI ottaa lakkinsa ja aikoo lähteä).
SINKKONEN. Niin, tuota, minä kävin siellä tänään Anttia tapaamassa, vaan ei ollut kuin Sohvi kotona.
ANTTI (hämmästyen). Mi... minuako? Milloinka?
SINKKONEN. Olitte vähää ennen kerinneet lähteä. Täytyi käydä... pikkuisen asiassa.
ANTTI. Me poikettiin vaan Hilman kanssa vähän kylässä. — Mitäs se herastuomari...?
SINKKONEN. Sen kauppias Loikkasen puolestahan minun täytyy...
ANTTI. Loikkasen? —
SINKKONEN. Niin. Tuntee kai Antti asiansa?
ANTTI. Tunnen. Ja tiedänhän minä. Mutta sehän lupasi vuottaa, kun minä ne parikymmentä markkaa suoritin. Hilman ansaitsemat rahat annoin, ja Loikkanen suostui, että saisin vähin erin...
SINKKONEN. Hyvin mahdollista. Mutta kyllä se nyt manuuttaa Antin tuleviin käräjiin, huomisesta viikon päästä.
ANTTI (seisoo vakavana, pyöritellen lakkiaan). Enhän minä sitte tätä ymmärrä.
ROUVA VALLSTRÖM. Milloinkas Antti on Loikkaselle velkaantunut? Eikös Antti aina Rahikaiselta ottanut?
ANTTI. Siltähän minä... Vaan sitte tehtiin velkakirja. Ja sitte, kun Sipi välinsä purki, niin hän siirsi velkakirjan Loikkaselle, että olisi kaikki lopussa.
ROUVA VALLSTRÖM (heiluttaen päätään). Kas sitä! Vai sillä lailla? No, voi tokisen! Olipas se temppu!
SINKKONEN. Onhan se sitä. Mutta laillisesti se on kuitenkin kaikki tehty. Ja kun se näkyy olevan Antilla selvillä, niin tunnustaahan Antti Valkeapää tässä, vieraanmiehen läsnä ollessa, saaneensa manuun tuleviin käräjiin?
ANTTI (synkkänä). Tunnustanhan minä.
SINKKONEN. Siis Elokuun 30 päivänä.
ANTTI. Muistanhan minä sen. (Vaipuu tuolille mietteisiin, pää käsiensä varaan ja tuijottaa eteensä).
ROUVA VALLSTRÖM (Sinkkoselle). Antti parka! Se näkyy olevan hänelle kova isku.
ANTTI (ikäänkuin itsekseen). Mistä minä ne... neljäsataa kolmekymmentä... ja näin pian?... Kun nälkä muutenkin oven raosta irvistää...?
ROUVA VALLSTRÖM ja SINKKONEN (kuiskaavat jotakin keskenään).
SIIRI (seisoo hämmästyneenä ovella).
ROUVA VALLSTRÖM. Ei pidä nyt Antin joutua epätoivoon! Ehkä Jumala kyllä lähettää.
ANTTI (naurahtaen katkerasti). H-h?! Jumalako... lähettää? Kun hylkää kokonaan.
ROUVA VALLSTRÖM. Koetetaan nyt jotakin tuumia, Antti hyvä. (Helénille.) Pehtori menee nyt ja mittaa Antille, niin on Antti ainakin siitä hädästä autettu Ja antaa nyt puoli hehtolitraa lisää — minun puolestani.
HELÉN. Kyllä, paikalla. (Menee oikealle.)
SINKKONEN. Niin no. Pitää sitä sitte minunkin... Hyvästi. (Kättelee rouva Vallströmiä.)
ROUVA VALLSTRÖM. No, hyvästi, herastuomari.
SINKKONEN. Hyvästi, Antti. (Kättelee ja menee oikealle.)
ANTTI. Pitäähän minun viedä se säkki. — Hyvin paljon nyt kiitoksia! (On kuin pyörryksissä.)
ROUVA VALLSTRÖM. Mutta kuulkaahan Antti! Sipi on täällä...
ANTTI (säpsähtäen). Onko hän täällä?
ROUVA VALLSTRÖM. On. No, no, ei mitään... Jos Antti tahtoisi häntä pyytää sovittamaan?
ANTTI. Sipiäkö pyytää? — — Ei... ei...
ROUVA VALLSTRÖM. Mutta hänestähän se on alkujaan lähtenyt koko asia. Ehkä hän nyt peruuttaisi, sovittaisi jollakin lailla, jos pyydettäisiin, — jos koetettaisiin, Antti.
ANTTI. Ei, rouva hyvä, ei. Rouva ei tunne. Ei hän sitä tee — koskaan.
ROUVA VALLSTRÖM. Mistä sen tietää, mistä sen tietää.
ANTTI. Päinvastoin. Hänhän se siihen on yllyttänytkin Loikkasta.
ROUVA VALLSTRÖM. Sitä enemmänhän on syytä pyytää häntä, jos Antti niin luulee. Ja miks'ei Antti nyt...?
ANTTI. Ei siltä. Kyllähän minä... mut' ei hän... (pyöritellen päätään) ei, ei, ei.
ROUVA VALLSTRÖM. No, Antti menee nyt ensin ja saa jyvät. Ja tulee sitte takaisin Hilman kanssa. Jos hänkin...?
ANTTI. Hilmako? — Ettäkö hän pyytäisi?
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ehkä Sipi toden perään vielä hänen tähtensä taipuisi, kun näkisi hänet.
ANTTI. Hilma nyt ei liioinkaan... vaikka minuthan elämä jo kyllä on nöyryyttänyt sitäkin tekemään. — Hyvästi vaan ja kiitoksia hyvin paljon! (Kääntyy ja menee vasemmalle.)
ROUVA VALLSTRÖM (puhuen Antin jälkeen). Ei nyt pidä noin! Pitää koettaa! Jos minä puhuttelen Hilmaa. Ja minä tulen itse hänet hakemaan tänne. (Palaa ottamaan tuolin karmilta huivin, jonka viskaa hartioilleen.)
SIIRI (joka, seisoen peräovella, ja toisen käden selkä suun edessä, tarkkaan kuunnellen keskustelua, on vaaninut hetkeä, milloin Antti menisi pois sekä samalla on koettanut pidättää Sipiä, juoksee Antin mentyä rouva Vallströmin luo). Täti! Täti!
ROUVA VALLSTRÖM. No? Mitä?
SIIRI (puolikovaan). Täti! Minä olen kuullut kaikki. Minä tiedän jo... ymmärrän jo kaikki... Se on hirveätä! Kuule, täti, pyydä Hilmaa tänne! Pyydäthän? Sano, että minä tahdon tavata häntä — välttämättä. Mene ja sano, täti kulta! Minä puhuttelen sill'aikaa Sipiä. Mutta elä vaan sano Hilmalle, että hän on täällä.
ROUVA VALLSTRÖM. Hyvä on, hyvä on, tyttöseni! Tehdään niin! (Taputtaa lohduttavasti Siiriä käsivarrelle ja menee vasemmalle.)
SIIRI (juoksee ikkunan eteen ja lyö kätensä ristiin). Hilma!! Hilma parka!! (Jää tuijottamaan ulos.)
SIPI (tulee verkalleen ja arasti perältä.)
Neljäs kohtaus.
SIIRI ja SIPI.
SIPI. No, Siiri? Miksi sinä tänne jäit? Vai etkö tahdo hyvästiäkään minulle enää sanoa?
SIIRI (alussa hillitysti, vaan sitte yhä pontevammin). Tulehan tänne!
SIPI. No?
SIIRI (vetää Sipiä hihasta). Katsohan tuonne!
SIPI. Katsonhan minä. Entä sitte?
SIIRI (osottaen sormellaan). Näetkös? — Tuolla — portilla?
SIPI (kuivasti naurahtaen). Vielä häntä kysyy?
SIIRI. Sano! Tunnetkos, kuka hän on?
SIPI. Kah! Valkeapään Hilmahan se on.
SIIRI. No. Näetkös, kuinka hän siellä tuulessa värjättää?
SIPI. Mitä sinä nyt viitsit tässä teatteria pelata, Siiri!
SIIRI. Ei. Mutta näetkös, kuinka hän on kovasti muuttunut?
SIPI. Herra Jumala! Silmäthän mulla päässä on.
SIIRI. Ja sinä ilkeät vielä laskea leikkiä, kun pitäisi sydämmesi sortua. Tiedät kai, kuka hänet on tuommoiseksi tehnyt?
SIPI. Kukako? Minäkös se sinun mielestäsi olen syypää, että hän on ollut sairas?
SIIRI. Ja kukas sitte?
SIPI. Hyvä! Tahdotkos, että sanon sen sinulle!
SIIRI (hämmästyen). No? — — —
SIPI. Sinä, tietysti, — itse.
SIIRI. Sipi!!!
SIPI. Niin juuri — sinä.
SIIRI. Minä? — Ja miten? Millä lailla?