Part 3

SIIRI. Elkää sanoko! Ihmiset ovat kyllä kärkkäät kaikkea pahentamaan. — No. Sanalla sanoen: syy oli se, että muutamia näyttelijättäriä, niiden joukossa minut, kutsui erään näytännön jälkeen pari nuorta herraa kanssansa ravintolaan syömään illallista. Mutta johtajamme, joka siinä suhteessa on hirveän ankara, suuttui tuosta silmittömäksi kuultuaan sen seuraavana päivänä. Ja varsinkin hän suuttui minuun, joka muka olin enimmin syypää tuohon rikokseen. Silloin minä sanoin, että jos minä todellakin olen teatterissa pahennukseksi, niin minä koreasti eroan. Hän oli kiivas ja minä samoin, ja niin me tehtiin ero. Sen pituinen se.

HILMA. Mitäs pahaa tuossa nyt oli, että te illallista yhdessä söitte?

SOHVI. Eihän se mikään rikos ole.

SIIRI. Niinpä sitä luulisi puusta katsoen.

ANTTI. Ihan joutavasta tuommoinen rettelö.

HILMA. Erotettiinkos sitte ne muutkin, vai?

SIIRI. Eikä, ne saivat anteeksi.

HILMA. Miksi et sitte sinäkin...?

SIIRI. Anteeksiko pyytänyt? — "Ylpeys sen teki, sanoi pörriäinen, kun päänsä seinään löi."

SOHVI ja ANTTI (nauravat). Voi, voi, kun se lystisti haastaa.

HILMA. Ja sinä voit olla noin, Siiri?! Se kyllä koskee sinuun, vaikk'et tahdo sitä näyttää.

SIPI (joka koko ajan ihastuneena on katsellut Siiriä). Mut se oli oikein tehty. Niin minäkin olisin tehnyt.

HILMA. Vaan mitäs sinä nyt ai'ot tehdä, Siiri?

SOHVI. Mikäs hätä sitä nytkään on täällä Vallströmin rouvan luona ollessa.

SIIRI. Sepäs se on, että täti Vallström nyt on minuun suuttunut, että minä muka näin kevytmielisesti käyttäydyin. Pihalle hän ei minua suorastaan aja, mutta jos ei hän minuun kohta lepy, niin oli minun aikomukseni pyytää päästä tänne Hilman kanssa asumaan. Ja se se juuri olikin minun asiani teille.

SOHVI. Ka, mikäs siin' on!

HILMA. Hyvin mielellään.

ANTTI. Sopiihan sitä tänne.

SIIRI. Vaan ei ilmaiseksi — millään muotoa. Minulla on vähän säästöjä palkastani ja minä tahdon välttämättä maksaa olostani.

HILMA. Elä nyt...!

ANTTI. No, siitä nyt mitä.

SOHVI. Mitä sitä nyt edeltäpäin maksusta haastaa.

SIIRI. Ei, ei, ei. Ei muuten, — jos siitä tosi tulee. Mutta tämä on nyt vaan kysymys siltä varalta, ett'en voi täti Vallströmin luo jäädä. Ja kiitoksia nyt kaikissa tapauksissa ystävällisestä lupauksestanne.

LIISU ja AAKU (peräovelta). Äit', hoi! Äit', hoi!

SOHVI. Mikä tuli?

LIISU. Mirre kun hyppäsi taikinapyttyyn.

AAKU. Taikinapyttyyn!! Loiskahti!

SOHVI. Hyvänen aika! (Rientää ulos.)

LIISU ja AAKU (juoksevat edeltä. Muut nauravat.)

ANTTI. Vaatehan siinä varmaan oli päällä peitteenä.

(Menee myöskin perälle.)

Viides kohtaus.

HILMA, SIIRI ja SIPI.

SIIRI. Niin, että sillä lailla se juttu oli.

HILMA. Voi kun minun oikein käy sinua sääli, Siiri.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! Minua se nyt ei säälitä vähääkään.

SIPI. Jos, tuota, se sopisi, — jos nimittäin meillä (vilkaisee Hilmaan) jo olisi talo reilassa, niin olisihan sitte kyllä sinnekin...

SIIRI. Vai niin? Vai olisi Sipikin minut vielä ottanut luokseen?

SIPI (hymähtää mielissään). Onkos Siiri jo sitte unohtanut, että on sitä sydämmen paikka minullakin.

SIIRI. Niinkö, että kun muu maailma hylkää, niin on tiedossa ainakin yksi hyvä ystävä, joka sen hylätyn korjaa, niinkö, vai?

SIPI. Vaikkapa niinkin.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! (Veikeästi:) Hyvä! Pidetään se muistissa.

HILMA. Onhan meillä täällä Siirille kyllä tilaa.

SIIRI. Tietysti, Hilma kulta, enemmän kuin kylliksi. Enhän minä toki vielä ole niin suuruudella pilattu.

SIPI. Eiköhän nuo alituiset "hyvä"-huudot ja käsien paukutukset siellä teatterissa ole kuitenkin vähän sinne päin vaikuttaneet?

SIIRI. Jospa niitä niin runsaasti olisi minun osakseni tullut, niin ehkäpä olisivat vaikuttaneetkin. Vaan se seikka, että nyt olen täällä, osottaa kai, ett'ei niin ole laita. Ja mistäs Sipi nyt on tuon käsityksen minusta saanut?

SIPI. Onpa tuota jo ollut minulla vähän ennenkin.

SIIRI. Vai niin? Ja milloinkas se sitte on alkunsa saanut, jos saan luvan kysyä?

SIPI. Milloinkako? No, mitä sitä niin kauas taaksepäin menee, kun on myöhempiäkin esimerkkejä.

SIIRI. Voi, voi, kun en minä nyt ymmärrä niin yhtään mitään. Selvemmin minulle pitää sanoa.

HILMA. Kuulehan, Siiri, nyt muistuu tästä mieleeni yksi asia.

SIIRI. Ja mikä se on?

HILMA. Sanohan: saitko sinä viime syksynä, muutamaa päivää ennen lähtöäsi täältä, kutsun tulemaan erääsen nuorisoseuran iltamaan? — Sipi, ole vaiti! Et saa sanoa mitään! Anna Siirin vastata itse!

SIIRI. Annahan kun muistelen. — Sain, sain, todellakin. — Aa! Vai sitä se Sipi tarkoittaakin?

SIPI. Siis vaan et suvainnut tulla meidän maalaisten iltamaan?

HILMA. Elähän sekoita, Sipi! Anna minun kysyä loppuun.

SIIRI. Enkö suvainnut? — En joutanut vaan, kun juuri olin lähtöpuuhissa. — Mitä, Hilma, ai'oit..?

HILMA. Sitä, kuule, sanohan, kuka sinut silloin sinne kutsui, Siiri? Muistatkos?

SIIRI. Mitäs teidän välillänne oikein on? (Iskee silmää Sipille.) Sipi, tietysti.

HILMA. Ahas! Kas niin! Siinä se on.

SIPI. Ei. Nyt ei Siiri suvaitse haastaa totta.

SIIRI. Ei väinkään. Muistanhan minä: se oli lukkarin Arvi.

SIPI. No? Rauhoituitkos, Hilma, nyt?

HILMA. Kyllä, kyllä (Menee hiilustaa kohentamaan.)

SIIRI (merkitsevästi Sipille.) Mutta se oli myöskin yksi syy, miksi en iltamaan tullut. — Vaan te luulitte, että se oli ylpeyttä, niinkö?

SIPI. Täytyy kai uskoa, ett'ei ollut.

SIIRI. Ei pikkuistakaan. Mutta jos niin luulette, niin olen nyt valmis tulemaan heti ensimmäiseen iltamaan.

SIPI. Terve tultua vaan. Pannaan semmoinen sitte toimeen kohtakin.

SIIRI. Ja oikein mielelläni tanssin taas noita vanhoja piiritanssia, niihin kun on niin lystit sanat. Mitenkäs ne onkaan? Tanssitaanpas vaikka paikalla. (Tarttuu Hilmaa ja Sipiä kädestä, vetää heitä pyörien perässään ja rallattaa:)

"Ah, voi, voi, kun en miestä saa, sanoi Anttilan Amaliia..."

SIPI (jatkaa:)

"Miksis ompelit hameesi helmaan rimssuja kamaliia?"

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha! (Päästää Hilman käden irti ja jää vielä kotvan pitämään Sipiä kädestä.)

SOHVI (tulee laulun aikaan sisään).

Kuudes kohtaus.

HILMA, SIPI, SIIRI ja SOHVI.

SIIRI. Voi, voi, mitäs me nyt hullutellaankin?!

SOHVI. Täällähän on ilot ylimmillään. Ja paikalla on lysti, kun Siiri tuli.

SIIRI. Elkää panko pahaksi, hyvä emäntä. Mutta nämä kun sanoivat, että minä olen ylpeäksi käynyt, niin minä tahdoin heti näyttää, ett'ei se ole totta.

SOHVI. Eihän nyt mitä... Siiri kun vielä, näen mä, osaa täkäläisiä rinkilaulujakin.

SIIRI. Vieläkös niitä täällä nytkin lauletaan, Hilma?

HILMA. Vielä, välistä.

SIPI. Tietysti, — lauletaan kyllä.

SIIRI. Niistä muistui mieleeni ne ajat, kun tuo Sipi vielä oli täällä kauppapalvelijana ja kun hän minua hakkaili ja aina, minut rinkiin ottaessaan, lauloi tuon värssyn, että:

"Meinasin, meinasin, meinasin olla, meinasin olla yksin..."

SIPI. (jatkaa:)

"Siniset silmät, punaiset posket sai minut vietellyksi."

Niinkö?

SIIRI. Miten lienee ollut. — Ja nyt siitä on tullut tuommoinen komersserooti. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (johon tämä ilo on vaikuttanut lannistavasti, menee Sipin luo ja haastaa hänelle jotakin hiljaa).

SIIRI (huomattuaan sen, Sohville). No, pilasiko Mirri taikinan, vai?

SOHVI. Eikä mitä. Käpälänsä vaan vähän tahrasi.

SIIRI. No, se oli hyvä se. (Vilkaistuaan Hilmaan ja Sipiin.) Vaan nytpä minun, näen mä, täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, hyvä emäntä.

SOHVI. Jokos nyt niin kohta. Olisin kyllä mielelläni kahvin tarjonnut, vaan ei nyt sattunut sitäkään enää... kun on niin huonot ajat.

SIIRI. Vielä mitä! Hyvästi, Hilma! (Ottaa Hilmaa kädestä.)

HILMA. Elä nyt niin tee kiirettä...

SIPI. Me tässä vaan haasteltiin, että... että milloin saataisiin se iltama...

SIIRI. Se on teidän asianne. Minä kyllä tulen, vaikka milloin. Hyvästi! (Päästää Hilman käden.)

HILMA. No. Käy nyt sitte kohta taas!

SIIRI. Kiitos, kiitos! Samoin. (Sipille.) Ja hyvästi, herra komersserooti! (Kättelee Sipiä.)

SIPI (puolikovaan Siirille). Tahtoisinpa sanoa: hyvästi, rouva komersserootinna. (Auttaa palttoon Siirin päälle ja katsoo kelloaan, Siirin pannessa palttoon nappeja kiinni.)

HILMA (huomaa sen ja luo epäilevän katseen Sipiin).

SIIRI. Kas niin! No voikaa hyvin sitte! (Nyökäyttää viimeiseksi Sipille, veikeästi naurahtaen, ja menee.)

SOHVI. Voi, voi! On se kuitenkin oikein lysti, tuo Siiri, vaikka vähän niinkuin hupelokin.

SIPI (levottomana). Mikä hupelo se on? Iloinen ja hauska luonnoltaan vaan.

SOHVI. Onpa kyllä. Eikä näy huolet painavan vähääkään, vaikka teatteristakin erotettiin.

SIPI. Itsehän se erosi.

SOHVI. Kuka sen niin tietää.

HILMA. Miksi et sinä istu, Sipi? Näytät niin levottomalta.

SIPI (katsoen taas kelloaan). Pistää vihakseni, kun tässä ihan unehtui, että minun pitää tähän aikaan olla Loikkasen luona.

HILMA (leppeästi). Kerkiäthän sinne toisenkin kerran.

SIPI. Kerkiän?! Kun välttämättä lupasin tulla.

HILMA. Olikos se sitte niin tärkeätä?

SIPI. Johan minä sen tautta taannoinkin käkesin lähtemään, vaan kun sinä kertit jäämään, niin...

SOHVI. Eiköhän sitä Loikkasta nyt tapaa vieläkin? Ja elä nyt sitte, Hilma, enää pidättele, jos...

HILMA. Voi, voi, enhän minä sitä tietänyt. On kai se kotona vieläkin.

SIPI. Niin, kyllä minun täytyy — väkisinkin. Elkää nyt panko pahaksi! Ja hyvästi nyt! Kyllä minä — kohta... (Hyvästelee.) Vaatteeni jäivät sinne tuvan puolelle. (Menee perälle.)

Seitsemäs kohtaus.

HILMA, SOHVI, SIPI, SIIRI, ja ANTTI, sitte LIISU ja AAKU.

SIIRI ja (hänen takanaan) ANTTI (tulevat ovella Sipiä vastaan).

SIIRI (ovella). Ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä. Ei malttanut olla tulematta jälessäni.

SIPI.. Loikkasellehan minun tässä täytyy kiirehtiä. (Menee ulos).

SIIRI (tulee sisään) sekä ANTTI, LIISU ja AAKU (hänen jälessään).

SIIRI. Syytä sitä! Ha-ha-ha-ha! — Kävin vaan tuvassa isännältä ja lapsilta jäähyväisiä ottamassa. — Mutta nythän pääsen vähän matkaa hevosella, kun Sipi lähti. Kuule, Hilma, sällithän meidän ajaa yhdessä tienhaaraan asti, vai?

HILMA (hilliten itseään, mutta itku kulkussa). Hyvin mielelläni... Luonnollisesti.

SIIRI. No. Hyvästi, hyvästi sitte (Menee.)

HILMA (jää tuijottamaan ulos ikkunasta).

SOHVI. Ähäs, sitä! (Katselee ulos ikkunasta; Antille.) Tuossahan se jo on Sipi hevosineen rekineen oven edessä. — Ka, kun käyvät mukavasti vierekkäin.

(Ulkoa kuuluu iloista naurua ja puhelua.)

SOHVI. Tuota! Kun nauraa räkättää!

ANTTI. No. Jo lähtivät, niin että lumi pölyää perässä.

HILMA (purskahtaa itkuun, heittäytyy tuolille sängyn viereen ja painaa kasvonsa tyynyä vastaan).

ANTTI. Hilma! Mitä sinä...?

SOHVI. Elä nyt huoli, Hilma...!

LIISU ja AAKU. Äiti! Mitä sisko itkee? Mitä sisko itkee?

LIISU (juoksee Hilman luo ja halailee häntä).

Esirippu.

Kolmas näytös.

Kauppias Rahikaisen puotikamari. Vasemmalla kaksi ikkunaa, niiden välissä vahaliinalla peitetty kirjoituspöytä, sen päällä kirjoitusneuvot, kaksi kyntteliä messinkisissä kynttiläjaloissa, konttorialmanakka y.m., ja seinällä, ikkunain välissä, koukuissa isot kasat tilejä ja kuitteja. Ikkunoissa riippuu virkatut uutimet. Pöydän ja kummankin ikkunan edessä tuoli. Perällä puodinovi, jossa lasinen katselureikä. Ovesta vasemmalle, jakkaroilla, kaksi tynnyriä, toisen päällä suppilo; — oikealla tuoli, sen päällä avattu, pienehkö biskviittilaatikko ja nurkassa uuni. Oikean puolisessa seinässä, keskellä, ovi, sen ja uunin välissä kaappi, kaapin päällä iso joukko sikari- ja paperossilaatikoita sekä kaapin ja uunin välissä muutamia sokerikekoja. Etualalla, samalla puolella, klaffipiironki. Lattian poikki linoleummatto.

Ensimmäinen kohtaus.

SIPI, PAAKKUNAINEN, MARTIKAINEN ja rouva VALLSTRÖM, sitte ANTTI.

SIPI (tulee puodista). Paakkunainen tulee tänne, Katsoo itse...

PAAKKUNAINEN (vanha, korkea "silinteri" päässä ja yllään punainen villapaita, jonka päälle on puettu kahdella nappirivillä varustetut liivit, tulee hiukan onnahtaen, Sipin jälessä). Suuriahan ne on. Tiedänhän minä.

SIPI (valikoiden sokerikekoja). On täällä pienempiäkin. Esimerkiksi tämä. Ja mitä sitä kilottain...? Pannaan pois vaan koko "toppa." Meneehän se kuitenkin.

PAAKKUNAINEN. Meneehän se, vaan kun liiaksi ottaa, niin liiaksi meneekin.

SIPI. Eikö mitä. Ja eihän se turhaan mene, Eeva-Stiina kun niin paljon vehnäsiä leipoo ja kirkkoväelle myöpi. Minä annan yhtä penniä kilolta halvemmalla, kun kokonaisen ottaa.

PAAKKUNAINEN. No, onhan se taas vähän sitäkin, että...

SIPI. Tietysti. (Viskaa sokerikeon mukavasti käsivarrelleen). Mennään ja punnitaan pois vaan koko "toppa."

PAAKKUNAINEN (menee edeltä puotiin). Olkoon sitte menneeksi.

MARTIKAINEN (tulee samalla puodista, kädessä läkkinen kannu, johon menee tynnyristä laskemaan polttoöljyä). Sinne tuli puotiin Vallströmin rouva, joka tahtoisi kauppiasta vähän tavata.

SIPI (puhuen ovella puotiin päin). Jassoo. Rouva Vallström on niin hyvä ja käypi sisään — tänne puotikammariin niin kauaksi.

ROUVA VALLSTRÖM. Kiitoksia (Tulee sisään.) Minä tahdoin vaan pari sanaa kauppiaan kanssa haastaa.

SIPI. Jassoo. Niin, niin. Rouva Vallström on niin hyvä ja istuu. Minä tulen ihan paikalla, jos saan luvan.

ROUVA VALLSTRÖM. Olkaa niin hyvä. (Istuutuu.) Kyllä minä vuotan.

SIPI (menee puotiin). Minä vaan tämän...

ROUVA VALLSTRÖM. Martikainen on niin hyvä ja antaa sen pullon sitte rengille, että hän vie sen rekeen.

MARTIKAINEN (Laskettuaan pullon täyteen.) Mitäs sitte vielä rouvalle muuta pannaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Ei nyt tällä kertaa muuta kuin mitä minä jo sanoin: se pussi vehnäjauhoja ja siihen läkkituoppiin siirappia.

MARTIKAINEN. Hyvä on (Aikoo mennä.)

ROUVA VALLSTRÖM. Kuulkaas, Martikainen! Jokohan ne hätäaputoimikunnan kaikki jauhokulit ovat saapuneet?

MARTIKAINEN. Kyllä en minä sitä väliä ihan varmaan tiedä, mutta useita kuormiahan niitä näkyy tuolla maantiellä seisovan.

ROUVA VALLSTRÖM. Minä vaan arvelin, että ehkä niistä on joku kauppamiehen oma.

MARTIKAINEN. Ei, kyllä ne taitaa olla kaikki sinne rouvan luo meneviä. Rouvahan se, kuulen ma, on määrätty niitä jakelemaan hätääkärsiville.

ROUVA VALLSTRÖM. Niinhän minä olen — kauppiaan kanssa yhdessä.

SIPI (palaa). Suokaa anteeksi!

ROUVA VALLSTRÖM. Ei mitään.

SIPI (Martikaiselle). Laitahan joku käymään Loikkasella ja pyytämään, että hän olisi hyvä ja tulisi vähän minun luokseni. Minä en kerkiä millään mokomin mennä sinne.

MARTIKAINEN. Kyllä. Hyvä on (Menee.)

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, minä olin tässä aikeessa vähän ajan päästä tulla itse rouva Vallströmin luo.

ROUVA VALLSTRÖM. Jassoo, no, sitä parempi. Sittehän saadaan siellä rauhassa neuvotella asiasta.

SIPI. Ja minä kaskinkin jo ajaa kuormat sinne. Ne ovat tulleet, niinkuin rouva Vallström näki.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ovatko ne kaikki?

SIPI. Kyllä ne ovat. Tässä on minulla pöydällä rahtiseteli.

ROUVA VALLSTRÖM. No, sittehän ei muuta. (Nousee ylös.) Mihinkä aikaan kauppias tulee?

SIPI (nousee samalla ylös ja katsoo kelloaan). Meneekös rouva Vallström nyt suorastaan kotiin?

ROUVA VALLSTRÖM. Minun pitää ensin käydä vähän pappilassa, vaan sitte ajan kotiin.

SIPI. No, siksihän minäkin jo kerkiän. Ehkä passaa tästä ohi ajaessa pysäyttää ja sanoa, niin minä lähden sitte samalla kertaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Hyvin mielelläni.

ANTTI (on tullut puodista ja seisottanut oven suuhun).

SIPI. Minä olen tässä semmoisessa touhossa, kun pitäisi ylihuomenna päästä vähän Pietarissa pistäytymään.

ROUVA VALLSTRÖM. Jassoo. Vai aikoo kauppias...? (Aikoo mennä puodin kautta ulos.)

SIPI (osottaa oikealle). Rouva on hyvä ja menee tätä tietä, — salin kautta.

ROUVA VALLSTRÖM. Eikös se ole sama? (Huomaa Antin.) Hyvää päivää, Antti! (Kättelee häntä.) Mitäs kuuluu?

SIPI (tylysti). Antti! Minähän käskin vuottamaan. (Näyttää vihastuneelta.)

ROUVA VALLSTRÖM. Eihän se mitään, kauppias... Minähän jo olin pois lähdössä. (Antille.) No, kuinka Hilma nyt jaksaa?

ANTTI. Kiitoksia vaan kysymästä, hyvä rouva — Huonostihan se...

ROUVA VALLSTRÖM. Lavantautiahan hän, kuulen ma, potee?

ANTTI. Sitähän se jo viidettä viikkoa... Kaksi viikkoa loppiaisen jälkeenhän se sairastui.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, niin. Eihän häntä Siiri nähnyt kuin yhden kerran vaan tultuaan.

ANTTI. Rouvan luoko se neiti Siiri jäikin sitte asumaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Minnekäs se olisi...?

ANTTI. Hän kun tahtoi asettua meille.

ROUVA VALLSTRÖM. Ja vielä mitä? Minä nyt olisin sallinut...?

ANTTI. Sitähän se on, nyt varsinkin, kun Hilma sairastui.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Voi tokisen, tyttö parkaa! (Sipiin päin.) Ja nyt ne jäi tuonnemmaksi kuuliaiset ja muut.

SIPI (vältellen). Niin on ollut paljon puuhaakin tähän aikaan, ett'en ole kerinnyt sinne enkä paljon mihinkään.

ANTTI (katsoo Sipiin vakavasti ja pitkään).

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, niin. No, Jumala suokoon parannusta! Hyvästi, Antti! Ja terveisiä paljon Sohville ja lapsille. (Sipille.) Minä palaan sitte noin tunnin kuluttua.

SIPI. Olkaa niin hyvä! Kyllä minä siksi olen valmis.

ROUVA VALLSTRÖM Minä menen sittenkin tätä — vanhaa — tietä. (Menee puodin kautta.)

SIPI (vetää oven kiinni hänen jälestään.)

Toinen kohtaus.

SIPI ja ANTTI.

ANTTI (katselee äänetönnä Sipiä).

SIPI (kävelee muutaman kerran edestakaisin lattialla, seisattuu ja katsoo kelloaan). Mitäs Antti nyt sitte oikeastaan...?

ANTTI. Olisihan minulla äi'änkin, vaan — ei taida olla aikaa?

SIPI. Niinkuin Antti vast'ikään kuuli, niin... Mutta jos on jotakin tarvis, niin voidaanhan se sukkelaankin...

ANTTI. Tarvishan tuota kyllä on, kun alkaa kaikesta puute olla. Ja olisihan sitä ensimmäiseen hätään saatava ainakin vähän suoloja ja jauhoja.

SIPI. Hm! Suoloja minä nyt voin kyllä vielä vähän antaa, vaan jauhoista sitä alkaa itsellenikin jo kohta tulla tiukka.

ANTTI. Vai ei niitä...? Nehän ne kuitenkin olisivat olleet yhtä tärkeät saada kuin suolatkin.

SIPI. Ja sitte — mitäs minun pitikään sanoa? — Rahallako vai velaksi ne otettaisiin nyt?

ANTTI (katsoen Sipiin pitkään). Eihän mulla mistä rahoja... Velaksi minä ne olisin vielä nekin pyytänyt.

SIPI. Niin, onhan se sitä. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että minunkin enää on vaikea antaa. Ajat ovat niin huonot ja minä tarvitsen itsekin rahaa...

ANTTI (huoahtaen). Huonot kai ne ovat kaikille.

SIPI. Ja emmehän me kauppiaatkaan ilman rahaa saamatta voi kauppaa pitää ja elää, ymmärtäähän sen.

ANTTI. Ka, ymmärränhän minä sen. Enkähän minä suinkaan olisi pyytämään tullut, ell'ei olisi ollut niin kova pakko.

SIPI. Niin. Mutta pakostapa jo minunkin nyt kieltää täytyy. Niin kauan kuin olen voinut, olen kyllä auttanut.

ANTTI. Kyllä, kyllä...

SIPI. Ja hyvä kai se on sekin, ett'ei minun vielä ole ollut pakko niitä entisiä vaatia.

ANTTI. Enhän minä toki sitä sano. Kiitollisiahan me siitä ollaan. Ja kyllähän minä ne koetan suorittaa, jahka Jumala paremmat ajat suo. Mutta minkäs sille tekee? Jos on vaikea pyytää, niin vaikeampaa se vielä on, jos pitää ilman kotiin palata ja taikina jää alustamatta, leipä paistamatta, perhe syömättä.

SIPI. Mitä sitä joutavia ruikuttaa ennen aikojaan. Siellähän niitä nyt oli maantiellä jauhokuormia jos kuinka monta. Kääntyy vaan Vallströmin rouvan puoleen, niin hän kyllä antaa. Tunteehan hän teidän asiat.

ANTTI. Tuntee. Mutta juuri sen tauttahan minä luulinkin, että...

SIPI. Että mitä niin?

ANTTI. Että minun... että meidän sopi hädässämme kääntyä ensin teidän puoleenne, — että te olisitte meitä lähempänä.

SIPI. Kukin on itseään lähimpänä — hädässä varsinkin. Ja niin olen nyt minäkin.

ANTTI (kotvan äänettömyyden perästä, pontevasti). Jassoo, niin... no. Pitänee kai mun sitte, jos se sillä lailla on... Sillä enhän minä mitä vaatia voi, mutta...

SIPI. Ja enhän minäkään voi kaikkia iäksi päiviksi niskoilleni ottaa ja itse rappiolle joutua.

ANTTI. Kaikkiako meitä? Vai sitä te pelkäätte?

SIPI. En minä mitään pelkää.

ANTTI. Senkinkö tautta ehkä se on tuo tämä käänne Hilmaa kohtaan tapahtunut?

SIPI. Mikä käänne? Ei mitään ole tapahtunut. Mitä sitä minua joutavilla suututtaa.

ANTTI. Ei — on. Kyllä minä... kyllä me... Ja Hilma varsinkin sen tuntee. Houraillutkin hän on siitä monta kertaa taudissaan. — Ettehän ole sen koommin kertaakaan käynyt meillä hänen sairautensa aikana.

SIPI. Enhän minä ole tästä päässyt missään käymään. Tietäähän sen jokainen.

ANTTI. Eipä siitä mitä! Vaan nyt. Olkoon me kaikki muut ja nuo meidän väliset asiamme sinään! Enhän minä niistä mitä... Yhtä vähän kuin minä mitään teiltä ilmaiseksi kerjäämään tulin. Vaan' Hilma! Jospa nyt edes häntä olisitte tullut muistaneeksi — yhtään.

SIPI. No? Mitäs minä voin? Sanoohan itse? Olenkos minä mikä Jumala, että voin hänet siellä käynnilläni terveeksi tehdä? Hä?

ANTTI. Eipä suinkaan, eipä suinkaan.

SIPI. Mitä sitä sitte mahdottomia vaatiikaan? — Tahi että minä tyhjästä mitä voisin luoda, kun ei ole mitä antaa.

ANTTI. Sillehän tietysti ei kukaan mitä mahda. Ja eihän mahdottomia kukaan mitä vaadi. Mutta kun nyt kerran Hilmasta puhe tuli, niin pitää minun isänä tästä asiasta sanoa suuni puhtaaksi, että olisi sitä häntä kohtaan ainakin saanut toisella lailla käyttäytyä.

SIPI. Kuulkaas, Antti! Tuo on jo melkein liikaa. Minä en sitä suvaitse.

ANTTI. Sitähän se on, että suora totuus usein liiaksi kirvelee. — Vai ettekö sitte enää pidä häntä, Hilmaa, minään itsenne suhteen? Siltä se ainakin näyttää.

SIPI. Minä vaan en ymmärrä, mitä varten Antti nyt turhaan riitaa hankkii.

ANTTI. Riitaako? Ei suinkaan. Minä tahtoisin vaan tietää, Hilman tähden varsinkin, mitenkä ne asiat nyt oikeastaan seisovat.

SIPI. Joko maar' tahdotte minua siitäkin syyttää, että ne ovat hänen sairautensa tähden lykkäytyneet?

ANTTI. Eipä toki, jos se vaan lykkäytymistä on. Mutta kun sen muutkin huomaavat, että tämä teiltä on peräytymistä ja purkamista, niin selvyyshän siinä sitte olisi paras kummallekin tietää.

SIPI. Siltäpä se näyttää kuin purkaminen paras olisikin, konsa tästä vaan tämmöisiä rettelöitä syntyy. Eikähän niitä kukaan yht'mittaa siedä.

ANTTI. Sietämättömintäpä se lienee ollut Hilma raukalle tuo tämmöinen menettely, se kun hänet jo on tautivuoteelle saanut ja ehkä vielä hautaankin viepi.

SIPI. Ei, mut, Antti! (Lyö nyrkkinsä pöytään.) Sen minä jo sanoin, ett'en minä tuota kärsi. Olenkos minä mikään rosvo ja ihmismurhaaja, hä? Vahinko, ett'ei sitä kukaan kuullut, niin minä olisin näyttänyt, mitenkä sitä kunniallisia ihmisiä loukataan. Ja nyt — tämän jälkeen — minä en tahdo enää olla teidän kanssanne missään tekemisissä. En teidän enkä Hilman. Sekö on kiitos kaikesta, mitä olen tehnyt?! Lopun teen sekä meidän asioistamme että välistämme tyttönne kanssa.

ANTTI. No. Olihan se nyt ainakin selvään sanottu, että kyllä ymmärrän, mitä olette aikonut tehdä.

SIPI. Vaikkapa olisin! — Mutta ell'en olisikaan aikonut, niin olette nyt minut pakottanut siihen. (Ottaa esille lompakkonsa.)

ANTTI. Minäkö... mekö...?

SIPI. Niin juuri — te. Paljonko pitää purkajaisia?

ANTTI. E-hei, hyvä kauppias, minun tyttäreni ei ole mikään kauppatavara, jota niin vaan rahalla siirretään kädestä toiseen.

SIPI. Vai niin kopeita ollaan, vaikk'ei ole mitä suuhun panna. (Ottaa lompakostaan Antin velkakirjan, jonka hänelle näyttää ja sitte pitää käsiensä välissä, niinkuin tahtoisi repiä sen kahtia.) Eikös tämäkään paperi piisaisi, vai?

ANTTI (katsoen kotvasen tuimasti Sipiin ja sisällisesti taistellen). Jos ei tyttäreni teille ole kuin neljänsadanviidenkymmenen markan arvoinen, niin on hän minulle elämääni kalliimpi.

SIPI. Hy-väh! Olkoon! (Panee velkakirjan takaisin lompakkoonsa.) Siinä tapauksessa ei minun kannata niin kallista vaimoa ottaa. Tehkää sitte miten tahdotte, vaan elkää syyttäkö minua, jos kadutte kauppojanne.

LOIKKANEN (oikealta). Saakos tulla sisään?

SIPI. Kyllä, tule vaan.

LOIKKANEN (tervehtii Anttia).

SIPI (Antille aivan toisella, tyynemmällä äänellä). Meillä olisi tässä kauppias Loikkasen kanssa vähän asioita.

ANTTI (seisoo mykkänä ja epäröiden).

SIPI. No! — Olkoon! Minä käsken Martikaisen antamaan niitä suoloja. Ja ehkä sieltä nyt sitte vielä vähän löytyy jauhojakin. (Puhuu puodin ovelta:) Martikainen antaa Antille... (jatkaa kuulumatta. Antille:) No, Antti menee, niin saapi.

ANTTI (ottaa lakkinsa ja poistuu hitaasti).

Kolmas kohtaus.

SIPI ja LOIKKANEN.

SIPI. Istuhan, Juho! — Ja polta! (Tarjoo Loikkaselle paperossia ja sytyttää itsekin.)