Part 2

SIPI. No, ei mitään. Luulin vaan, että jos hän sinulle olisi jotakin sano... jollakin lailla pannut sinut pahoille mielin.

HILMA. Eihän hän juuri mitä... (ikäänkuin yht'äkkiä heräten). Kuule! Meneekös Siiri sitte sinne?

SIPI. Kuinka niin? Sanoikos hän?...

HILMA. Ei, vaan kun et sinä tahdo... Mutta hän on pyydetty?

SIPI. En minä... Ehkä sinä tiedät paremmin.

HILMA. Nyt minä ymmärrän! — Katsos sitä, kun ei hiiskunut siitä sanaakaan.

SIPI. Varmaan hän ei sinne iltamaan sitte aikonutkaan, konsa ei siitä haastanut.

HILMA. Mutta sinä tiesit, että hän on pyydetty, vaikka...?

SIPI. Mistä minä...? Ja mitä minä tiesin? Kuulin vaan, että lukkarin Arvi oli aikonut häntä pyytää.

HILMA. Lukkarinko Arvi? Tuskinhan hän tunteekaan Siiriä.

SIPI (nousee hermostuneena kävelemään). No, mistä minä sitte tiedän?! Ja mitä siitä nyt sen enemmän saivartaa. Varmaan häntä ei kukaan sinne sitte ollut pyytänyt, konsa hän ei sinne aikonut eikä siitä edes haastanutkaan. Ja vaikka häntä olisi pyydettykin, niin ei suinkaan hän olisi sinne tullut kumminkaan, kun jo ylihuomenna kuuluu olevan poislähdössä.

HILMA (katseltuaan miettiväisesti Sipiä, nousee ylös ja menee hänen luoksensa). Elä nyt, Sipi kulta, siitä suutu! Miksikä sinä noin...?

SIPI. Enhän minä mitä...

HILMA. Kuule, keltä sinä kuulit, että hän jo ylihuomenna...?

SIPI. Keltä?! Äitisihän tuo siitä vast'ikään haastoi (Katsoo ikkunaan ja sitte kelloaan). Ka, kun onkin jo paljo. Ei. Kyllä minun täytyy lähteä.

HILMA. Mitä sinä nyt niin kiirehdit — tällä kertaa?

SIPI. Kun ei tahdo tuo hevonenkaan tuolla oikein pysyä rauhassa. Ja tavataanhan me vielä tänä iltana ja... saadaan tarpeeksi olla yhdessä.

HILMA. Voi, kun en minä oikein tiedä, Sipi. Niin ei tee mieli tulla.

SIPI. Mitä sinä nyt taas joutavia?! Pitäähän sinun olla laulamassa. Ja voinhan minä sen nyt sinulle sanoa: laulun perästä saadaan pistää vähän polkaksikin.

HILMA. Kansakokoululla?

SIPI. Niin. Tällä kertaa on saatu lupa.

HILMA. Ja kukas soittaa?

SIPI. Seuran omat torvensoittajat — ensimmäisen kerran.

HILMA. Jokos ne sitten niin hyvin...?

SIPI. Soittaako osaavat?

HILMA. Niin. Vastahan ne viime talvena torvensa saivat.

SIPI. Jopahan nuo näkyvät sen verran osaavan törryyttää, että ainakin tahdissa pysyvät. Ja mitäs varten niiden torvien hankkimiseksi olisi seuranäytelmiä ja arpajaisia pidetty, ell'ei ne soittamaan oppisi. — No? Tulethan siis? Tietysti?

HILMA (miettiväisenä ja alakuloisena). En tiedä, todenperään, miten minusta tämä tuntuu niin omituiselta.

SIPI. Mikä nyt... omituiselta?

HILMA. Tuo Siirin poislähtö — tanssi ja torvensoitto, jotka yht'äkkiä on toimeen pantu — ja kutsut... kaikki tuo on ihan kuin tehty varta vasten — hänen tähtensä.

SIPI. Sinun tähtesi se on kaikki, jos nyt oikein tietää tahdot.

HILMA. Ja sinä tulit vaan kuulemaan, että ehkä minä en sinne mene ja meneekö Siiri...

SIPI. Mutta sinäpä nyt keksit, Hilma, ihan jonni joutavia. Oikein tuo jo taas alkaa minua pistää vihaksi. (Ottaa lakkinsa.)

HILMA (malttaen mieltänsä ja lekotellen). No, elä nyt!... Anna anteeksi!... Voi, että minä nyt sen tulin sanoneeksi.

SIPI. No, mitä sitä sitte semmoisia ajatteleekaan, johon ei ole vähintäkään syytä?! Ja tiedäthän sinä ilmankin, mimmoinen meidän välimme on, hänen ja minun...

Kuudes kohtaus.

Edelliset, SOHVI ja ANTTI.

SOHVI ja ANTTI (tulevat).

SOHVI. Ei ollut kahvia paahdettuna, niin tuli vähän viivähtäneeksi.

SIPI. Kiitoksia! En minä nyt tällä kertaa... Aikakin on vähän täpärällä.

ANTTI. Onkos se nyt niin...?

SOHVI. Jokos se nyt sitte, todenperään... Olisihan se ihan paikalla joutunut.

SIPI. Kyllä, mutta... Toisen kerran sitte. Hyvästi nyt vaan. (Kättelee.)

SOHVI. No, oli se nyt paha oikein....

SIPI. Eipä mitä.

ANTTI. Ne säkit minä muutin...

SIPI. Hyvä, hyvä! — No, hyvästi, Hilma! Tänä iltana siis tavataan? (Pitäen Hilmaa kädestä.) Tulethan varmaan?

HILMA. No, tulenhan minä ehkä...

SOHVI. Ka, mitenkäs... Tuleehan se (Hilmalle puolikovaan.) Mitäs sinä nyt noin?! (Sipille.) Sinnehän se on ollut menossa... Koko päivän on haastellut.

SIPI. Tietysti. Sitähän minäkin. Ja mikäs lysti siellä muillakaan ilman olisi... Lupaathan, hä?

HILMA. Hyvä. Tulenhan minä.

SIPI. No, niin. Jääkää hyvästi (Menee.)

ANTTI (seuraa).

(Ulkoa kuuluu vähän ajan perästä "tpruu, tpruu" ja rattaiden kolinaa.)

Seitsemäs kohtaus.

SOHVI ja HILMA, sitte ANTTI, LIISU ja AAKU.

SOHVI. Mikäs sinun on, tyttö, kun tuolla lailla o'ot?

HILMA. Ei mikään, äiti... (Seisoo alla päin ja miettien pöydän luona.)

SOHVI. Noin tylysti käyttäydyit. Ei se passaa mitenkään.

HILMA. Enhän minä mitä...

SOHVI. Näinhän minä, kah! Onhan mulla silmät päässä. Ja mitä sinä nytkin tuossa seista törrötät?... Ihme ja kumma oikein!

ANTTI (palaa.)

LIISU ja AAKU (tulevat hänen jälessään).

AAKU (suu täynnä "pompommia", joita, mielihyvillään kourassaan näyttelee Sohville.) Katos, äit', kuinka paljon!

SOHVI. No, o'otkos nyt vihdoin viimein mankumatta?! — Mut oletkos Liisullekin antanut, hä?

AAKU (nyökäyttää myöntävästi päätään).

LIISU. Antoi se jo.

SOHVI. Näkyihän sinun reissusi lykästyneen, Antti?

ANTTI. Lykästyihin se.

SOHVI. Vaan mitäs sinä nyt Sipille viimeksi säkeistä haastoit?

ANTTI. Me tehtiin kaupat takaisin. Minun ei nyt tarvitsekaan kaupunkiin lähteä.

SOHVI. Mitkä kaupat? Millä lailla?

ANTTI (ottaa setelit liivinsä taskusta ja näyttää Sohville). Möin hänelle 15 markasta ne jyvät, jotka ensin velaksi ostin.

HILMA (kuuntelee ja katselee tarkkaavasti koko ajan).

SOHVI. Elähän?! Mitä kummia?! Ja paljonkos niistä sitte kirjaan pantiin?

ANTTI. Kahdeksantoista ja puoli markkaa.

SOHVI. M-h-h! Niin että hän siitä voitti kolme ja puoli markkaa, ja sinä hukkasit saman verran.

ANTTI. Mitä hukkasin? Eihän niitä mistä rahoja ilmankaan saa.

SOHVI. Onhan se sitäkin. — Mutta sillä lailla vaan se Sipi, näen mä, rikastuukin (Perältä kuuluu kahvipannun sähinää). Ai, nyt se kahvi kiehuu yli. Ihan se multa unehtuikin. (Rientää perälle.)

AAKU (menee Sohvin jälestä).

ANTTI (kääri miettiväisesti setelinsä kokoon ja panee jälleen liivinsä taskuun). Ei. Työhön tästä pitää lähteä — uutta aatraansa koettamaan, ett'ei aika hukkaan mene. (Panee lakin päähänsä ja menee ulos.)

HILMA (katselee hänen jälkeensä).

LIISU (joka on kauan katsellut Hilmaa, menee hänen luoksensa). Sisko, miks' sinä o'ot niin surullinen tänä päivänä? Sano!

HILMA (silittää Liisun päätä). Enhän minä mitään, Liisuseni. Mene nyt vaan äidin luo, niin saat kahvia. Mene! (Hilma menee ikäänkuin vaistomaisesti ja jotakin miettien piirongin luo, josta ottaa virkkuutyönsä.)

LIISU (katselee häntä vielä kotvan ja poistuu sitte hitaasti).

HILMA (huo'ahtaa ja käy hajamielisesti ikkunan luo virkkaamaan).

Esirippu.

Toinen näytös.

Sama suoja, kuin edellisessä näytöksessä. Uuni lämpiää. Kukat ovat ikkunalta siirretyt piirongille.

Ensimmäinen kohtaus.

ANTTI ja SIPI. (tulevat perältä).

ANTTI. Käydään tänne kammariin, niin saadaan rauhassa haastaa kahden kesken.

SIPI. Ka, täällähän uunikin lämpiää.

ANTTI. Hilmaa vartenhan tämä suoja pidetään lämpimänä talvellakin. Me, muu perhe, asutaan siellä tuvassa.

SIPI. Eihän ne omat puut paljon mitä maksa. — Oh-hoh! Vaan onpas se ikkuna aika lailla jäässä.

ANTTI (nostaa tuolin etemmä ikkunasta). Hatarathan ne on kovin raamit ja olisihan sitä kyllä pitänyt uudetkin laittaa, vaan — eihän niitä tänä vuonna rahoja mistä siihenkään liiennyt.

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, enhän minäkään sitä entistä puotivelkaa, josta Antti eilen kävi haastamassa, nyt niin kovasti kiiruhtaisi — tiedänhän minä, että sitä on vaikea suorittaa...

ANTTI. Vaikeatahan se nyt on kovin...

SIPI. Niin, niin, tiedänhän minä sen omistakin asioistani, että nyt on vaikea aika. Mutta olisihan se jollakin lailla saatava kirjoista pois, varsinkin nyt taas uuteen vuoteen siirryttyä.

ANTTI. Pahahan sen siinä on olla jo kolmatta vuotta. Ja olenhan minä sitä itsekin ajatellut, että jos minä saisin sen velkakirjaan muutetuksi...

SIPI. No, mikä siinä on?! Voihan sen sitte sillä lailla. Ja teenhän minä sen mielellänikin.

ANTTI. ... niin eihän se sitte ainakaan seisoisi ilman rosentteja.

SIPI. Niistä nyt mitä niin suurta väliä!.

ANTTI. Eikä... enhän minä ilman... Muutenkin on jo näin kauan ollut...

SIPI. No, ka, olkoon. Saahan ne sitte sinne panna nekin.

ANTTI. Vaan kaksihan siinä velkakirjassa taitaa pitää takuumiestä olla?

SIPI. Kaksihan niitä kyllä tavallisesti ruukataan, vaan...

ANTTI. Niistähän sitä taaskin takuumiehistä on vähän niinkuin vastusta, mistä ne saapi. Vaikka yhdenhän minä kyllä ehkä jo saisinkin.

SIPI. No, tuota, voidaanhan me, meidän kesken, sitte tehdä sellainenkin velkakirja, että päästään takuumiehistä järkinään. Ja mitä niistä meidän väliin ottaakaan.

ANTTI. No, hyvin paljon kiitoksia! On se jo melkein vähän liikaa.

SIPI. Sitähän minä tarkoitan, että tehdään vaan kulkeva velkakirja.

ANTTI. Niin kulkevako?

SIPI. Niin... johon ei tarvita, kuin kaksi vierasta miestä allekirjoitusta todistamaan.

ANTTI. No, kauppiashan ne asiat parhaiten tietää. Ja jos se täyden tekee, niin...

SIPI. Tekee, ihan. Eikä siihen nyt sen enempää tarvita, kuin kynä ja mustetta. Todistajat saadaan kyllä perästä päinkin. Ja lanketti minulla taitaa olla muassani. (Ottaa lompakostaan velkakirjakaavan). Niin sattuu yksi olemaankin. Ja useampiahan ei tarvitakaan.

ANTTI. No, sittehän se... Ja pitäisihän täällä ne kirjoitusverstaat olla. (Aukaisee pöytälaatikon.) Hilmahan se aina välistä mitä lie kirjoittelee.

SIPI. Siinähän se on kynä.

ANTTI (panee kynän pöydälle). Tässähän se on. (Kaivaa peremmältä pöytälaatikossa.) Ja täällähän tuo on perällä läkkipullokin.

SIPI (ottaa Antilta mustepullon ja katselee sen sisustaa). Siinähän on mustetta pullossa ihan sen verran, kuin tarvitaankin. No, ja tässä on planketissa jo osa valmiiksi painettukin. Ei tarvitse lisätä kuin muutaman sanan.

ANTTI. Minunkos se on...? On se vähän huononlaista minun kirjoitustaitoni.

SIPI. Ei se mitä, kunhan vaan vähän tolkkua saapi. (Nousee ylös.) Käypi tähän! Minä näytän mihin mitäkin kirjoittaa pitää.

ANTTI (ottaa kynän, istuutuu ja tavailee itsekseen velkakirjakaavaa). "Kauppias Sipi Rahikaiselle maksaa allekirjoittanut..."

SIPI. Tuohon pannaan maksuaika ja tuohon summa. — Tavallisestihan sitä kirjoitetaan kuudeksi kuukaudeksi, sitä kun on maksuaikaa siinä kuitenkin todellisuudessa enemmänkin.

ANTTI. Niin no. Enköhän sitä minäkin siksi jo vähän selviä, että tuossa loppukesästä voin... jos toivottavasti parempi vuosikin tulee.

SIPI. Tahikka jos pannaan kolme kuukautta irtisanonnan jälkeen, niin voinhan minä sitte kyllä uottaakin aivan asianhaarain mukaan. Minusta se on sama.

ANTTI. Mikä se nyt olisi parempi? Ehkä kuitenkin se kuusi kuukautta tästä päivästä...!

SIPI. Kirjoittaa sitte sen. Minulle se on ihan yhdentekevä. Tuohon noin: "kuuden kuukauden kuluttua..."

ANTTI (kirjoittaa tavaillen). "... kuuden... ku... lut... tua..."

SIPI. "... allamerkitystä päivästä."

ANTTI (kuin äsken). "... tystä... västä."

SIPI. Ja sitte, tuota, jos nyt ne brosentit välttämättä pitää olla meidänkin kesken...

ANTTI. Eihän niitä muiltakaan ottamatta jätetä, niin...

SIPI. Eipä suinkaan. Lain määräämäthän ne on nekin. No, pannaan ne sitte yhteen pääsumman kanssa, niin pääsee ainakin niitä tässä erittäin pitemmältä kirjoittamasta.

No käypi.

ANTTI. No — niin. Hitaastihan tämä kynän kuletus käypi.

SIPI. Se tekee sitte (laskee miettien, käsi kasvoillaan)... se puotirätinki... brosenttineen... niin paljon kuin... Jaa, se tekee jämttiinsä neljä sataa viisikymmentä markkaa.

ANTTI. Vai tekee se jo niin äi'än?

SIPI. Tässähän se on minulla se tavaralasku mukanani. (Ottaa sen lompakostaan). Laskee itse, että sen tietää oikeaksi. Kuusi markkaa sadalta kuudessa kuukaudessa.

ANTTI. Ka, uskonhan minä. Oikein kai se on.

SIPI. Kyllä sen pitäisi olla. No, kirjoittaa tuon jälkeen sitte sen neljäsataa viisikymmentä. Ensin kirjaimilla.

ANTTI (kuin ennen) "... sataa... kym... mentä."

SIPI. Ja sitte vielä sulkumerkkien väliin numeroilla se sama summa.

ANTTI. Vai pitää se vielä umeroillakin? [Talonpojissa sanotaan usein "umero" eikä numero ja nollan nimi on "on." Tekijä.]

SIPI. Kahdestihan se pitää. Nelonen, viitonen ja nolla. Ja sitte iso ässä ja pikku ämmä, se merkitsee Suomen markkaa.

ANTTI (kuin ennen). Neljä... viisi... on. Ja ässä ja ämmä. Noinikään.

SIPI. Kas niin. Ja nyt tuon jälkeen, jossa seisoo "maksu saatu", on lisättävä: "tavarassa."

ANTTI. Niin, niin, tavarassahan se on saatu. (Kirjoittaa:) "... rassa."

SIPI. Paikan nimi on jo valmiiksi painettu sekin. Nyt vaan aika tuohon ja nimi alle.

ANTTI (kirjoittaa). Tammikuun... Monesko se nyt onkaan?

SIPI. Kolmastoista se on tänään. Numeroilla vaan ja pikku p jälkeen sekä vuosiluku.

ANTTI (kirjoittaa). Noin. Ja sitte nimi?

SIPI. Tuohon kolkkaan: Antti Valkeapää, tilallinen.

ANTTI (kirjoitettuaan). Nyt kai se pitäisi olla...?

SIPI (ottaa ja katselee velkakirjaa). Kyllä välttää. Oikein hyvästikin. (Korjaa kynällä.) Pari i-pistettä vaan on jäänyt panematta.

ANTTI. Vai jäi ne...?

SIPI. Kas niin. Nyt se on tehty ja... (Panee velkakirjan lompakkoonsa.) Tässä minä nyt paikalla kuittaan tämän tavaralaskun, niin ei tule kaksinkertaisia. (Kuittaa ja antaa laskun Antille).

ANTTI. Niin, ka, vainkin. No, hyvin paljon vaan kiitoksia. Onhan se nyt taas vähän niinkuin helpompikin olla. Ja sukkelaanhan se kävi.

SIPI. Su-u-ukkelaanhan se käypi, kun vaan kirjoittaa osaa.

ANTTI (nauraa hörähtää). Hö-hö! Eipä se nyt äi'ää maksa se minunkaan osaamiseni (Ottaa paperossilaatikon piirongilta.) Eikös nyt yksi paperossi...? (Tarjoo.)

SIPI (ottaa). Kiitos! — Unehtui tässä omat mukaan ottamatta. (Sytyttää.)

ANTTI. Vaan ei ole minulla muita, kuin "komersia."..

SIPI. Eihän niitä "Sevilloja" kannata täällä maalla kaupaksikaan pitää, kun niitä niin vähän ostetaan. Ja menettäähän ne nämäkin.

Toinen kohtaus.

ANTTI, SIPI ja HILMA, sitte SOHVI.

HILMA (tulee perältä palttooseen puettuna ja huivi päässä). Hyvää päivää! (Tervehtii Sipiä). Terve tultua! Äidiltä kuulin, että olet täällä.

SIPI. Täällähän me...

ANTTI. Luultiin, että jäisit suntiolle koko päiväksi.

HILMA. Pyysihän ne, vaan en jäänyt. (Riisuu palttoon ja huivin, jotka viepi sivukammariin oikealle).

SIPI. Arvasit kai minun olevan täällä?

HILMA (toisesta huoneesta). Siltäpä se näyttää. Vaan sitä paitsi, olihan siellä täkintikkaajia ilman minuakin.

ANTTI. Siellä, näet, oli täkkitalkoo.

SIPI (ivallaan). Vai niin, siellä morsiuspeitettä tehdään.

ANTTI (nauraa). Vanhaksi piiaksihan se on päättänyt suntion Emma jäädä.

HILMA (palaa). Elkää tehkö pilkkaa. Emmalla on paljon tilauksia ja hän ansaitsee rahaa aika lailla.

SIPI. Mutta oli kai siellä kielikellot nyt taas soimassa?

HILMA. Onpa maar' uutisia, jotka ehkä muitakin huvittavat.

SIPI. No, mitäpä ne olisi? Annapas kuulua!

HILMA. Aha! Vaan enpäs nyt sanokaan.

SIPI. Jos et sinä sano, niin kertoo kai sen sitte muut.

HILMA. No, arvatkaapa, kuka on tänne tullut?

ANTTI ja SIPI. No?

HILMA. Siiri.

ANTTI. Jokohan nyt?

SIPI. Minne tänne?

HILMA. Vallströmin rouvan luo, tietysti.

SIPI. Kuka sitä...? Elkää joutavia!

HILMA. Todenperään! Eipäs usko!

ANTTI. Onhan se nyt vähän kuminallistakin, tuo.

SIPI. Tietysti. Tähän aikaan, kun juuri teatterit parhaillaan näyttelevät.

HILMA. Siiripä kuuluukin eronneen teatterista.

SIPI. Ooo-ho?!!

ANTTI. Todenkoperään?

HILMA. Ihan totta. Ja Vallstömin rouva kuuluu olleen siitä niin pahoillaan ja vihoissaan Siirille, ett'ei tahtonut häntä ensin taloonsakaan ottaa.

ANTTI. M-h-h! No, mitäs se sitte on?

SIPI. Mistäs syystä hän sitte olisi eronnut?

HILMA. Sitä en tiedä. Enkä muutakaan mitään. Mutta saadaan kai se kohta kuulla.

SIPI. Kuinka niin?

ANTTI. Ai'otko mennä sinne?

HILMA. Enkä. Mitäs minä sinne...

SOHVI (tulee perältä).

AAKU (näkyy Sohvin jälessä porstuan ovella).

SOHVI. Et saa tulla! Mene tupaan Liisun luo! Kuuletkos?! (Sysää AAKUN, joka itkeä nyyhkyttää, takaisin, ja vetää oven kiinni.) — No, Hilmahan toi kylästä kummallisia uutisia.

SIPI. Niin. Eihän niitä tässä oikein tahdota uskoakaan.

HILMA. Uskokaa taikka elkää, sama se on minusta. En minä häntä ole omin silmin nähnyt. Kerroin vaan, mitä itse kuulin.

SOHVI. Mikäs siinä on. Totta kai se on, konsa hän oli sanonut tänään tulevansa meillä käymään.

SIPI. Vai niin! No, se on toista. Sitäpä ei Hilma meille sanonutkaan (Katsahtaa silmäkulmien alta epäluottavasti Hilmaan.)

HILMA (hämillään). Enhän minä sitä vielä kerinnyt... Ja sanoinhan minä, että sen saamme kai kohta kuulla.

SIPI (kävelee miettiväisenä edestakaisin ja seisattuu väliin uunin eteen, ikäänkuin lämmitelläkseen).

ANTTI. Sen tauttahan sinä sitte niin pian talkoosta palasitkin.

SOHVI. Vaan kummapa se nyt on, että Siiri tällä kertaa näin sukkelaan meille ehättää, kun viime kesänä saatiin ihan loppuun uottaa. Ja eiköhän siellä vaan ole Siirille jotakin tapahtunut, kun se näin rutosti kaikki kesken heitti ja kotiin palasi.

HILMA (joka sisällisesti taistellen on Sipiä tarkastellut). Varmaan hän nyt todenperään aikoo naimisiin mennä. Mitäpä sille muuta?

SOHVI. Kuka sen tietää. Joko hyväksi tahi pahaksi se vaan lienee. — (Nykäisee Anttia hihasta, kuiskaten). Antti, kuulehan! Tulehan vähän! Minä tarvitsen sinua (SOHVI ja ANTTI menevät perälle.)

Kolmas kohtaus.

HILMA ja SIPI.

SIPI. Ei — pois minun sitte täytyy lähteä.

HILMA (juosten Sipin luo ja asettuen hänen ja oven väliin). Ei, ei, Sipi! Mitä varten?!

SIPI. Mitäkö varten?! Tiedäthän itse, Ett'en olisi tiellä, tietysti.

HILMA. Mitä sinä...? Kenenkä?

SIPI. Teidän — sinun ja Siirin. Huomasinhan minä kyllä.

HILMA. Voi! Mitä sinä...?!

SIPI. Ethän tahtonut sanoa...

HILMA. Ei se ollut sen tautta, Sipi. Usko minua: ei ollut.

SIPI. Hyvä, hyvä! No, minkäs sitte?

HILMA. Päinvastoin tahdoin, että jäisit — että saisin haastaa kanssasi kahden kesken. Minä tahdon... Minun pitää...

SIPI. No, no. Vaan muutenkaan en itse tahtoisi jäädä — olla täällä, kun hän tulee. (Käkee lähtemään, ojentaen Hilmalle kätensä.)

HILMA. Mutta voithan sitte mennä pois, jos hän tulee ja jos sinä et tahdo jäädä. Vaan nyt sinun täytyy jäädä (ottaa Sipin lakin hänen kädestään ja vie sen piirongille), kun minä pyydän. Jääthän, kun minä pyydän?

SIPI. Olkoon nyt sitte, koska niin tahdot.

HILMA. Nyt sinä olit hyvä. Ja istu tähän kiikkutuoliin! (Vetää kiikkutuolin lähemmäksi uunia.) Noinikään, — niin saamme haastella ja lämmitellä hiiluksen ääressä.

SIPI (istuutuu kiikkutuoliin). No? Ja mitäs hauskaa sinulla nyt vielä on kerrottavaa?

HILMA. Paikalla. (Kohentaa valkeata.)

SIPI. Tiedettiinkös kylässä vielä muutakin, vai?

HILMA. Kyllä. (Nostaa tuolin ja istuutuu vastapäätä uunia.) Näetkös, Sipi kulta, ne kun eivät anna minulle siellä rauhaa yhtään enää.

SIPI. No?

HILMA. Varsinkin nyt sen jälkeen, kun sait jouluksi puotikammarisi ikkunoihin ne uutimet, niin aina kyselevät minulta, että eikös niitä meidän kuuliaisia jo kohta pidetä.

SIPI. Arvasinhan. Vai sitä ne kielikellot siellä soittivat. No? Etkös vastannut?

HILMA. Olenhan minä monastikin sanonut, että laskiaisen aikaanhan sinä olet aikonut.

SIPI. Kas, mitäs niille sitte sen enempää?

HILMA. Eihän ne muuta. Sanovat vaan, että onhan sinulla jo talo reilassa, niin että voisit sinne jo emännänkin ottaa.

SIPI. Olisit sanonut, että mitä teillä on sen kanssa tekemistä; se on meidän oma asiamme.

HILMA. Niin, no. Arvaathan sen, Sipi kulta, ett'ei tuommoinen ole minusta lystiä kuulla. Ja kun vielä äi'ä muutakin haastelevat.

SIPI (nousee ylös kävelemään). Luuletkos sitte, että minustakaan tämä kaikki on niin lystiä kuulla?

HILMA (nousee myöskin). Tiedänhän minä... Ja sitähän minä vaan, että jos sitte koetettaisiin pikemmin — jollakin lailla...

SIPI. Enkös minä sitte ole koettanut? Ja tiedäthän sitä paitsi itse, minkälaisessa reilassa taloni on, kun en vielä ole saanut mööbelejäkään, jotka Lappeenrannan työvankilasta tilasin. (Ottaa piirongilta lakkinsa.)

HILMA. Kummallista todellakin, mitä ne niitäkin viivyttää.

SIPI. Niin, no. Joutavia siinä sitte syytä minun päälleni lykkää.

HILMA. Enhän sitä minä, Sipi kulta... Mitä sinä nyt noin pahaksi panet? Minähän vaan sanoin, mitä ne ihmiset haastavat.

SIPI. Anna heidän haastaa!

HILMA. Tottahan se onkin. Mitä meillä on heidän kanssaan tekemistä?!

(Kuuluu kolme jysäystä seinään.)

HILMA. Hyi! Mikä se oli? (Menee ikkunan luo katsomaan.)

SIPI. Isäsi varmaan jotakin laittelee.

HILMA. Kah? Kuka siellä juoksi ikkunan aletse porstuaan?! Se oli varmaan hän — Siiri.

(Eteisestä kuuluu ilveilevä, helakka nauru.)

HILMA. Sehän se on. Arvasinhan minä. (Juoksee peräovelle, josta hänelle tulevat vastaan.)

SOHVI (joka vetää kädestä SIIRIÄ, ja heidän jälessään ANTTI.)

Neljäs kohtaus.

HILMA, SIPI, SIIRI, SOHVI ja ANTTI sekä lopulla LIISU ja AAKU.

SOHVI. ... tulee nyt vaan! Mitäs sitä joutavia!

SIIRI. Ei, ei. En minä, en minä...

HILMA. No, Siiri?! Mitä sinä?! Hyvää päivää!

(Tervehtivät toisiaan.)

SOHVI. Oltiin Antin kanssa kaivolla, kun tulivat. Vaan eivät sitte tahtoneet tulla sisään, kun...

SIPI. Kunko minä olin täällä? Eikö niin?

SIIRI. No, ei ollenkaan. Minä nyt en suinkaan ole arkalasta kotoisin. — Päivää, Sipi! Mitäs kuuluu — pitkistä ajoista? (Tervehtii Sipiä näennäisen välinpitämättömästi, mutta kuitenkin ystävällisesti.)

SIPI. Eipä muuta, kuin että jos minä olen täällä liikaa, niin...

HILMA. Voi, ei, ei...

ANTTI ja SOHVI. Eihän nyt mitä.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha! Ihankos minä nyt säikäytin Sipin päästä pyörälle, kun korennolla seinään jyskäytin? Ja tulikos siitä nyt semmoinen väärinkäsitys, minun leikistäni? Ymmärrättehän kuitenkin, että jos kuka täällä nyt on liikaa, niin se olen minä, eikä kukaan muu. Ja sen tautta nyt vaan vähän olin kursailevinanikin.

HILMA. Eihän kukaan ole liikaa, ei kukaan.

SOHVI. Eihän mitä. Käykää nyt vaan istumaan.

ANTTI. Niin. Tehkää nyt niin hyvin.

SIIRI. No, niin, tietysti. Kiitoksia! (Riisuu palttoonsa naulaan). Tehdään sitte niin, kun isäntäväki on niin hyvä ja pyytää. (Istuutuu tuolille etupuolelle pöytää).

SIPI (joka on tahtonut ripustaa Siirin palttoon, vaan saanut kiellon, istuutuu pöydän toiselle puolelle, peremmälle)

HILMA (vetää kiikkutuolin paikoilleen ja istuutuu siihen).

SOHVI ja ANTTI (jäävät seisomaan samalle puolelle näyttämöä, vaan peremmälle).

SIIRI. Minä näen kyllä, että olette kaikki hyvin ihmeissänne minun äkkinäisestä tulostani — odotatte kuin kysymysmerkit vastausta minulta. Ja minulla onkin, hyvä isäntäväki, teille pikkuisen asiata.

SOHVI ja ANTTI (katsahtavat toisiinsa). No, olkaa niin hyvä...

SIIRI. Ja sinulle, Hilma, tietysti myös.

HILMA. Sanohan nyt, niin saadaan kuulla. Ja jos voimme, niin...

SIIRI. Niinkuin tietysti jo olette kuulleet, niin olen eronnut teatterista.

SOHVI. Hilmalta just'ikään vasta kuultiin.

HILMA. Ja minä sen kuulin vähän aikaa sitte suntiossa.

SIIRI. No, luonnollisesti. Ehkä sitte jo tiedätte, mistä syystäkin?

HILMA. Ei. Sitä en kuullut.

SOHVI. Vaan arvatahan ollaan kyllä koetettu.

HILMA. Ja luultavasti ollaan arvattu oikein, koska näin kesken kaikkea teatterin jätit.

SIIRI. Minä kyllä arvaan, mitä te olette koettaneet arvata, mutta se ei pidä ryhtiä ollenkaan, e-heei!

HILMA. Että nyt todenperään olet naimisiin menossa?

SIIRI. Jos niin olisi, niin eipä minulla nyt olisikaan teille sitä asiaa, joka minulla on.

HILMA. Kuinka niin?

SIIRI. Sillä minun eroamiseni syy on ihan toinen, paljoa kevytmielisempi.

HILMA. Ooo?! Mitä sinä...?

SOHVI ja ANTTI (katsahtavat toisiinsa).

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! — No, koska se näyttää teitä huvittavan, niin minä kerron sen ihan suoraan.

HILMA. Ei, ei, ei me tahdota, jos se on jotakin —

SIIRI. Hirveätäkö? Ha-ha-ha-ha! Sen tautta juuri tahdon sen salaisuuden teille ilmaista, että saisitte kuulla, kuinka hirveä se on. Muuten voitte tekin vielä luulla Jumala tiesi mitä pahaa minusta.

HILMA ja SOHVI. Eihän me toki.

ANTTI. Kukapa sitä nyt luulisi?