Part 6

SOHVI. Vaan jos isä jää ilman hevosta. Hän kun tahtoi lähteä hevosineen Karjalan rautatielle työn hakuun.

HILMA. Parempihan se on, äiti, saada siitä hyvä hinta, kuin jos uupuu ja täytyy talokin ryöstöön panna. Muutenkin on kaikki muu niin halvalla mennyt.

SOHVI. No. Nyt se päättyi. Mitä ne ihmiset noin nauravat?

HILMA. Ja mitähän se Sipi tuossa Siirille haastaa, näetkös?

SOHVI. Kädellään vaan huiskautti hänelle, Siiri, vastaukseksi ja lähti juoksemaan tänne päin.

HILMA. Siinä paikassa saamme kuulla, kuinka kävi.

SIIRI (tulee juosten sisään).

HILMA. No, kellekä Rusko jäi, Siiri?

SIIRI. Hänellehän minä sen jätin.

SOHVI Vai Sipille se jäi?

SIIRI. Tahallanihan minä sen tein. Sillä semmoista hintaa ei Antti olisi saanut siitä keltään.

HILMA. Mistä hinnasta se sitte meni?

SIIRI. Sadasta neljästäkymmenestä kolmesta.

HILMA. Sehän oli hyvin, äiti.

SOHVI. Olihan se kyllä.

SIIRI. Korotin ja korotin — kiusallani. Ja sitte yht'äkkiä jätin. Ja niin sanoi Sinkkonenkin, että kolmekymmentä markkaa ainakin Sipi siitä maksoi enemmän, kuin se on väärtti. — Vaan nyt on jo varmaan kohta Muurikin vuoro.

SOHVI. Tuossapa se jo tuodaankin (Ulkoa kuuluu lehmän kellon kalahduksia). Muurikkini! Muurikki lehmäni! Tuota! Kun tänne katsoo, että missä se emäntä nyt on, kun antaa vieraiden taluttaa. Näetsen! Ihan kuin ymmärtäisi, luontokappalekin, että erota pitää ja että toisen käsiin joutuu! Muurikki lehmäni! (Puhkeaa itkemään ikkunalaudalle.)

HILMA. Elkää, elkää nyt, äiti kulta...!

SIIRI. Niin, ennen aikoja. Kyllä täti sen huutaa. Minä pyysin... Hän lupasi.

SOHVI. Vielä mitä! Toinen antaa enemmän, niin sillehän se jääpi.

SIIRI. Olkaa nyt huoleti! Eipä siellä näy juuri olevankaan sen huutajia. Tuossa vallesmanni jo kohottaa vasarata. Noin: ensimmäinen — toinen — ja kolmas kerta. Täti sen varmaan sai. Minä lähden kuulemaan.

SOHVI. Jumala suokoon! Muutenhan jäämme kokonaan ilman särvintä kaikki tyyni.

HILMA. Rouva Vallström tulee tänne. Nyt saamme kuulla.

Kahdeksas kohtaus.

Edelliset ja rouva VALLSTRÖM.

SIIRI (ovella). No, täti, kuinka kävi?

ROUVA VALLSTRÖM (nyökäyttää Siirille myöntävästi). No, hyvää päivää, Sohvi! (Tervehtii häntä.) Sohvi saa nyt pitää Muurikkinsa. Minä huusin sen.

SOHVI (lankee maahan ja halailee rouva Vallströmin jalkoja). Kiitoksia, kiitoksia tuhansin kerroin, rakas, rakas rouva!!

ROUVA VALLSTRÖM. Mitä te, mitä te nyt, Sohvi?! Ei pidä! Nouskaa ylös. (Nostaa Sohvia käsivarresta.)

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset, PUPUTTI, ANTTI, SINKKONEN, PAAKKUNAINEN, EEVA-STIINA ja muutamia muita henkilöitä.

SIIRI. Minkälainen on tulos, herra vallesmanni?

PUPUTTI. Paikalla. Jahka minä lyön nämä summat yhteen. (Istuutuu, lyijykynä kädessä, pöydän taakse.)

(Rouva VALLSTRÖM ja SOHVI sekä SIIRI ja HILMA haastelevat keskenään.)

PAAKKUNAINEN (lähestyy vallesmannia, kaivaen taskusta esiin kukkaronsa). Minä olisin, tuota, pyytänyt saada maksaa, herra vallesmanni.

PUPUTTI. Vuota! Näethän, että minä tässä räknään.

EEVA-STIINA (Paakkunaisen takana). Olisi pitänyt päästä tästä lähtemään kotiin.

PUPUTTI (polkien jalkaansa). Hä? Kuka se siellä...? Vuota, sanon minä! Ja minne sinulla on sen kiireempi kuin muillakaan? (Jatkaa laskujaan.)

PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (peräytyvät kansan joukkoon).

PUPUTTI (kotvasen kuluttua). Tästä ei tule täyteen sitä summaa, minkä Antti Valkeapää on velkaa.

ANTTI. Arvaahan sen. Mistäpä sitä niin äi'ää olisi lähtenyt, kun kaikki niin vähään nousi.

SIIRI. Paljonko siinä uupuu, vallesmanni?

PUPUTTI. Noin seitsemänkymmentäviisi markkaa. — Pitää siis jatkaa irtaimiston myöntiä täällä tuvassa, ja joll'ei sekään piisaa, niin on kiinteimistö...

ROUVA VALLSTRÖM (joka on mennyt vuoteen luo ja tarttunut Liisun käteen). Herra Jumala! Hänhän on kylmä!

SOHVI (heittäytyy vuoteen yli). Liisu tyttöni! Kuollut! — — Kuollut!!!

HILMA. Kuollutko? — Siskoni! (Itkee.)

ANTTI (seisoo, äänetönnä katsellen ja kädet ristissä, vuoteen vieressä).

SIIRI. Liisu parka! Hän pääsi vaivastaan keskellä tätä kurjuutta.

(Kansan joukossa hämmästystä ja hiljaista kuiskatusta. Muutamat menevät vuoteen luo katsomaan ja palaavat jälleen peremmälle. Joku menee kohta sitte poiskin.)

EEVA-STIINA. Hiljaapa se sielu erosi ruumiista, kun ei sitä kukaan huomannut.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, milloinka hän lähti? Eikös täällä koko ajan ollut joku tuvassa?

SOHVI. Taannoin se varmaan oli loppu, kun hän enkelistä haastoi. Ja se se hänen sielunsa silloin korjasi. (Lankeaa polvilleen vuoteen viereen ja nostaa kätensä taivasta kohti!) Siellä nyt taivaassa ei ole Liisulla puutetta, ei vaivoja, ei kyyneleitä. Ja Herra tiesi, että täällä hänellä ei olisi ollut enää mitään, mitään.

ROUVA VALLSTRÖM (lohduttelee Sohvia).

PUPUTTI (kansaan päin). Tällä kertaa meillä nyt ei täällä ole enää mitään tekemistä. Maksut otan vastaan kotonani. (Antille.) Mutta meidän täytyy jatkaa toiste, että saadaan kokoon uupuva summa. (Panee luettelon taskuunsa.)

(Kansa poistuu.)

ANTTI. Niinhän se on tehtävä. Tyhjilleenhän tässä talo kuitenkin jääpi.

SIIRI. Herra vallesmanni!

PUPUTTI (joka on aikonut mennä). Neiti!

SIIRI. Sanoitte uupuvan seitsemänkymmentäviisi markkaa?

PUPUTTI. Niillä paikoin.

SIIRI. Olkaa niin hyvä: odottakaa vähän! (Ottaa kukkaronsa esiin.) Ehkä saisin minä... Minulla sattuu olemaan... niin ei teidän tarvitse enää vaivata — itseänne.

HILMA. Mitä sinä teet, Siiri?!...

SOHVI. Siirihän tarvitsee itse.

ANTTI. Ei nyt pidä...!

SIIRI. Kas tässä! Ottakaa nämä, herra vallesmanni! Siinä pitäisi olla.

PUPUTTI. Te annatte ne siis Antti Valkeapäalle? Hänen puolestaan?

SIIRI. Kuinka tahdotte? Sama se, kunhan hän vaan on kuitti? Piisaahan se?

PUPUTTI (ottaen rahat.) Kyllä, kyllä. Tässä on ehkä pikkuruisen liikaakin, neiti, mutta sen minä sitte annan takaisin, jahka lopetan rätingin.

SIIRI. Se on sama. Ett'ei vaan uutta ryöstöä tarvita? Eihän?

PUPUTTI. Ei suinkaan. — Te olette jalomielinen ihminen, neiti! (Menee pöydän luo ja merkitsee rahat luetteloon.) Hyvästi sitte! (Hyvästelee.) Nyt on minun puolestani täällä kaikki lopussa. (Menee.)

PAAKKUNAINEN, EEVA-STIINA ja SINKKONEN (jotka ihmetellen ovat keskenään puhelleet jotakin perällä, poistuvat myöskin).

SIIRI. Niin. Pitäähän meidänkin lähteä, täti, ja jättää heidät rauhaan Liisulle viimeistä velvollisuutta toimittamaan.

ROUVA VALLSTRÖM (taputtaen Siiriä). Kyllä, kultaseni, lähdetään. Tahdoin vaan ensin sanoa Hilmalle, että Hilma sen tähden juuri nyt saa jäädä muutamaksi päiväksi kotiin auttamaan ja sitte tulla palvelukseeni, jos tahtoo. (Hyvästelee.)

HILMA. Hyvä on. Ja kiitoksia, rakas rouva!

ANTTI. Vaikeahan Sohvin nyt alussa olisi ilman Hilmaakin. Kiitoksia vaan kaikesta!

SOHVI. Tästä ja kaikesta kiitos teille, rakas rouva ja Siiri! Jumala teitä palkitkoon!...

SIIRI (joka sillä välin on kätellyt Sohvia ja Anttia, suutelee Hilmaa). Me siis emme nyt tapaa enää toisiamme, Hilma. Voi hyvin!

ROUVA VALLSTRÖM ja SIIRI (menevät).

HILMA (ei saa sanotuksi mitään, vaan pyyhkii silmiään, katsoen Siirin jälkeen).

SOHVI (menee Liisun vuoteen luo). Ja nyt... (Jää tuijottamaan Liisuun kädet ristissä.)

ANTTI. — työhön jälleen —

HILMA (ottaa nyyttinsä, vie sen pöydälle ja alkaa aukoa huivin päitä) — uutta elämää alkamaan — alusta taas!

Esirippu.

(Loppu.)