Part 12

Heikko puna kohosi hänen poskilleen -- -- hän kuunteli silmänräpäyksen ja jatkoi sitten kirjoitustaan. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi Maggie huoneeseen suuremmalla ryskeellä ja jymyllä, kuin luvallista olisi ollut. Hän seisahtui oven pieleen ikäänkuin etsien jotain, syöksyi sitten Ruthin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- Itkeekö hän? kysyi eräs pienokaisista, mutta samalla Brownie hypähti ylös ja alkoi nopeasti kiertää huonetta suudellen hellästi jokaista. Mutta kaikki huomasivat pienen kyyneleen hänen poskellaan. Hän oli vielä kovin laiha, ja hänen tukkansa oli leikattu tavallista lyhyemmäksi, mutta hän näytti muutoin terveeltä ja selitti, ettei hän ole vähintäkään väsynyt matkasta. Hän alkoi kertoa Ruthille lupa-aikana kokoamistaan näkinkengistä, jotka hän oli tuonut kouluun. Ja lahjoja oli hän saanut paljon, hänellä oli niistä luettelo.

-- Ja sinulle, Ruth, minulla on jotakin. Äiti toivoo, että pitäisit siitä, vaikkei minun olisi pitänyt kertoa siitä ennen kuin olisin sen antanut, se on -- -- mutta minä haen sen, avaimeni on tässä uudessa kukkarossani.

-- Eikö olisi paras odottaa ja kysyä miss Longilta?

-- Ehkä, mutta antaisin sen niin mielelläni.

Ovi aukeni ja "miss Fergusonia" käskettiin päivälliselle.

-- En välitä päivällisestä, jään mieluummin sinun luoksesi, Ruth.

Mutta Ruth neuvoi häntä juoksemaan niin pian kuin mahdollista. -- Mitä pikemmin menet, sitä nopeammin ehdit takaisin, ymmärrätkö, Brownie?

-- En viivy viittä minuuttia, huudahti hän ja lensi pois jättäen suuren osan tavaroitaan Ruthin huostaan.

Mutta paljo yli viisi minuuttia kului, eikä hän tullut. Oven raosta pisti hän kuitenkin päänsä ja sanoi: -- Ruth, miss Long odottaa sinua --, ja katosi taas.

Ruth hymyili hänen suurelle innostukselleen, pani pois kirjansa ja meni.

Seuraammeko? Enpä luule, sillä Brownie näytti niin salaperäiseltä, että kysymyksessä oli varmaan joku salaisuus.

Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he yhdessä, ja koko päivän riitti heille supattelemista.

Maggie alkoi melkein aina: -- luuletko Janen todellakin tulevan tänä iltana? -- sekä lopetti: -- Toivoisin miss Longin antavan minun olla ylhäällä. Mutta miss Long oli järkähtämätöin. Hän lähetti Maggien levolle puoli tuntia aikaisemmin, kuin tavallisesti. Mutta suru ei ollut suuri, sillä Ruth saattoi hänet vuoteeseen.

-- No, nyt voin vihdoinkin kaikessa rauhassa antaa sen sinulle -- kuinka hauskaa! -- huudahti Maggie, kun he menivät makuhuoneeseen.

-- Onko matkalaukkusi tyhjennetty?

-- On, annoin avaimen Elisabetille ja hän lupasi olla varovainen sen esineen suhteen.

Heidän käyntiänsä hidastutti Maggien riippuminen Ruthin vyötäisissä koko painollaan.

Mutta kun he vihdoinkin pääsivät ovelle, syöksyi hän melkein tyhjän matkalaukkunsa luo. Niiden pikkutavarain joukosta, jotka Elisabet oli pyytänyt "miss Fergusonin" itse järjestämään, etsi hän silkkipaperikäärön, pisti sen Ruthin käteen ja sanoi: --

-- Äiti toivoo, että pitäisit siitä, ja että se aina olisi sinulle muistona -- -- olen unohtanut ne sanat, rakas Ruth, -- -- kun hoidit minua ja kun äiti pitää sinusta ja minä pidän sinusta. -- Ja hän riensi suutelemaan kyyneleen joka aikoi pudota Ruthin pitkistä silmäripseistä.

-- Saanko avata sen, Ruth, vai teetkö sen mieluummin itse?

-- Parempi on, että sinä teet sen, kultaseni.

Ennen kun Ruth ehti nähdä mitä siinä oli, koetti hän kaikin voimin tunkea sormusta hänen sormeensa, mutta se oi onnistunut.

-- No kuinka tyhmä minä olen! Sehän on väärä sormi! -- Ja hän muutti sen.

-- Sopii ihan, Ruth -- eikö se ole kaunis! Valitsin sen itse -- tiesin sinun pitävän helmistä.

Ruth oli Maggienkin mielestä tarpeeksi iloinen lahjasta.

-- Ja tiedätkö, se on minun antama, maksoin siitä puoli crownia ja äiti antoi lisäksi, kun minulla ei ollut enempää.

Ruth hymyili. Puoli crownia ei riittänyt pitkälle niin kauniin sormuksen hinnaksi.

-- Äitisi oli kovin ystävällinen. Sano hänelle, että pidän siitä paljon ja panen sille suuren arvon.

-- Sanon sen, Ruth, jos tahdot, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt antaa se omana lahjanani, puhumatta hänestä mitään.

Riisuutuminen kävi kovin hitaasti.

-- Nukutko nyt, Maggie?

-- Tahtoisin ensin tietää tuleeko Jane.

-- Sitä et nyt voi, sillä hän ei voi tulla ennenkuin myöhemmällä junalla. Jätä se nyt mielestäsi aamuun saakka.

Maggie kuiskasi: -- Kyllä, mutta sanoisin sinulle erään asian, jos et heti menisi.

[Alkuperäisestä käännöksestä puuttunut osa. Käännös englanninkielestä Anna Siren ja Seija Siren.]

-- Yksi vain sitten.

-- Ruth, olen yrittänyt muistella Aiméeta ja opasta. Äiti sanoo, että olen ollut hyvä - mutta se oli niin vaikeaa, sen jälkeen kun olit mennyt. Olisin halunnut olla paha, vaikka tiesin koko ajan että minun pitäisi olla hyvä, koska Jumala teki minut terveeksi.

-- Lapsi parka, olit heikko sairautesi takia ja se teki sinut kärttyisäksi.

-- Jeesus auttoi minua, kun olin heikko ja siksi minun pitää yrittää enemmän nyt, kun olen vahva.

-- Me tarvitsemme häntä aina, Maggie! Mutta minun täytyy nyt lähteä. Jumala siunatkoon pientä Brownietani! Olen iloinen kun sain hänet takaisin!

Tuntia myöhemmin, juuri kun kaikki olivat menossa omiin huoneisiinsa, Jane Harding ilmestyi kouluhuoneeseen. Hän näytti kasvaneen koulutytöstä nuoreksi naiseksi lähtönsä jälkeen: hän tervehti kaikki vanhoja ystäviään hellästi, vaikkakin samalla hiukan holhoavasti, paitsi Ruthia, jota hän kutsui miss Leigh'ksi. Hän ei viipynyt kauaa kouluhuoneessa ja hänen mentyään kuului huokauksia hänen muodikkaasta asustaan.

Yläkerrassa Maggie kysyi Ruthilta ja Alicelta, oliko Jane tullut.

-- Kyllä, mutta minä luulin --

-- Halusin tietää vain sen. Hyvää yötä Alice -- hyvää yötä Ruth -- ja minuutin kuluttua hän nukkui sikeästi.

Seuraavana aamuna oli lämmintä ja aurinkoista ja miss Long ehdotti, että tavanomaisen kävelyn sijaan luettaisiin raamattua puutarhassa. Ehdotus otettiin innostuneesti vastaan ja puoli tuntia myöhemmin istuivat he mukavasti puiden varjossa. Mutta Ruth ei ollut heidän mukanaan, sillä englannin kielen opettajan poissaollessa miss Long oli pyytänyt häntä valvomaan nuorempien tyttöjen lukua. Koska yleensä koko koulu luki yhdessä, täytyi miss Longilla olla erityinen syy tähän järjestelyyn. Hän oli pyytänyt myös Janen mukaan.

Kukaan tytöistä ei voinut unohtaa tätä oppituntia. Miss Long puhui vakavasti, kuinka vaikea on löytää jopa ystävällisten ja hyväluonteisten ihmisten parista rakkautta, joka ei kadehdi, ajattele pahaa tai etsi omaansa. Hän sanoi valinneensa tämän aiheen, koska hän oli nähnyt viime päivinä, kuinka kenenkään ei pitäisi syyttää toisia edes sydämessään, ellei tiedä onko epäilys totta vai ei. -- Kerronpa teille, hän lisäsi. -- Eräs nuori tyttö oli asunut samojen ystävien parissa varhaisesta lapsuudesta alkaen, hän ei koskaan valehdellut, kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä, paitsi niitä muutamaa, jotka kadehtivat häntä. Eräänä päivänä eräs näistä ystävistä luuli löytäneensä hänet tekemässä pahaa. Luulisitteko, että tämä ystävä olisi salannut löytönsä, kunnes hän olisi saanut selityksen tytöltä itseltään? Mutta ei - tämä "ystävä" ei enää muistanut, kuinka kiltti tyttö oli, kuinka hän rakasti totuutta, tämä "ystävä" ajatteli pahinta ja kertoi muillekin epäilyistään. Ja oliko hän viaton? Kyllä -- mutta hän ei voinut todistaa sitä eikä kukaan uskonut hänen sanaansa, vaikka hän oli aina puhunut totta. Luuletteko että hän olisi hylännyt sellaiset ystävänsä? Ei, hän oli entistä ystävällisempi, he olivat ylpeitä -- hän oli nöyrä! Luuletteko, että hänellä oli lempeä luonne? Ei -- hän oli luonnostaan kiihkeä, kesti kauan ennen kuin hän pystyi hyväksymään kaiken tämän. Mutta lopulta hän voitti Jumalan avulla!

Miss Long painoi päänsä ja oli hiljaa. Kun hän katsoi ylös, näki hän kyyneliä monissa silmissä ja Jane Harding oli painanut pään käsiinsä. Miss Long kysyi:

-- Tunnetteko tämän tytön?

-- Se on Ruth, vastasi hiljainen ääni.

-- Se on -- mutta en pyydä teitä uskomaan häntä ilman todisteita.

-- Emme tarvitse mitään! sanoivat tytöt, mutta miss Long lähetti hakemaan Maggieta. Hän jatkoi: -- Nyt lapseni, ette saa luulla että olen vihainen tai että syyttäisin teitä epäystävällisestä käytöksestä. Ruth ei halua, miksi siis minäkään haluaisin? Mutta haluan, että jos esittämäni todiste osoittaa teille, että olette tuominneet Ruthin liian hätäisesti, olkoon se opetuksena teille, että harkitsette tarkkaan seuraavalla kerralla. Jos Jumalan edessä omatuntonne sanoo teille, ettette ole toimineet sillä kristillisellä rakkaudella, josta olemme lukeneet, luvatkaa että tästä lähin uskotte heitä, jotka ovat aina osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi.

Samassa Maggie juoksi puutarhan poikki miss Longin luo ja huudahti: -- Rakas miss Long, saanko kertoa heille kaiken?

-- Juuri sitä haluan sinun tekevän, Maggie. Mutta sinun täytyy aloittaa oikeasta kohdasta. Tule istumaan viereeni ja kerro meille rauhallisesti.

Mutta Maggie ei näyttänyt kykenevän istumaan rauhallisesti. Hän avasi suuret silmänsä hyvin suuriksi ja katsahti nopeasti tytöstä toiseen. Mutta hän oli liian hengästynyt puhuakseen muuten kuin lyhyin lausein. -- Hän ei tehnyt sitä, Jane! oli ensimäinen. Ja toiseksi: -- Hän on paljon parempi kuin kukaan meistä!

-- Maggie, nyt voit aloittaa alusta -- Ruth jätti sinut puutarhaan, eikö niin, ja meni sisälle taloon?

-- Kyllä miss Long -- hän pyysi minua odottamaan, kunnes hän tulisi takaisin, mutta minä ajattelin mennä kastelemaan orvokkeja, jotka olin istuttanut edellisenä päivänä -- ja menin hakemaan kastelukannuani, joten seurasin Ruthia, mutta hän ei nähnyt minua -- hän pysähtyi ja katsoi miss Longia, joka silitti hänen päätään ja sanoi: -- Kerrot oikein hienosti Maggie -- jatka ole hyvä.

-- Oli niin kuuma, että muistin Ruthin sanoneen, etten kastelisi sitä, koska se voisi kuolla. Näin että Ruth oli sisällä talossa ja kasvihuoneessa oli niin miellyttävää että ajattelin olla siellä, kunnes hän menisi etsimään minua puutarhasta ja silloin voisin juosta hänen jälkeensä ja yllättää hänet. Mutta en tehnyt niin, koska --

-- Odota hetki, sanoi miss Long; -- et ole kertonut mitä Ruth teki ja näkikö hän sinut --

-- Oi ei -- tietysti juuri se minun olisi pitänyt kertoa! Hän käänteli ensin pöydällä olevien kirjojen sivuja ja sitten kirjahyllyssä olevia.

-- Lukiko hän mitään niistä?

-- Oi ei -- ei edes kirjojen nimiä, lehteili vain sivuja, miss Long.

-- Näkikö hän sinut?

-- Ei, hän ei katsonut minuun päin kertaakaan. Sitten hän löysi kielon -- se oli aika kuivunut -- mietin etsikö hän juuri sitä ja se muistutti minua Florasta - tiedättehän ketä tarkoitan, miss Long? Ajattelin häntä enkä nähnyt Ruthin poistuvan huoneesta. Juoksin hänen jälkeensä, mutta silloin kello soi illalliselle, enkä enää nähnyt Ruthia ennen kuin hän tuli ruokasaliin.

-- Kiitos Maggie-kulta -- kerroit oikein hyvin.

-- Uskovatko he Ruthia nyt, miss Long?

Miss Long katsoi ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä -- voit mennä tunnillesi nyt, Maggie.

-- Miss Long, tytöt sanoivat, -- olemme käyttäytyneet epäystävällisesti Ruthia kohtaan -- saammeko mennä pyytämään häneltä anteeksi? Ja voitteko te antaa meille anteeksi?

Miss Long kutsui Maggien takaisin ja sanoi: -- Sano Ruthille, että haluan nähdä hänet. -- Hän jatkoi: -- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Yksi sana vielä; kun Maggie oli sairas, Ruth ajatteli, että tuo pikku tyttö voisi todistaa hänen syyttömyytensä, mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, minä olisin sen voinut tehdä!

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä.

-- Ja, -- hän lisäsi, -- aivan yksinkertaisesti -- se nide, josta kirjoituksesi oli otettu, ei ollut silloin täällä! Olin lainannut sen ystävälleni, ja sen mikä nähtiin Ruthin kädessä on täytynyt olla eri nide!

-- Voi miss Long, sopersi Jane, -- olkaa kiltti, älkää sanoko enempää! Olen hyvin pahoillani -- se oli kokonaan minun syyni!

-- Mutta, miss Long lisäsi kuuluvasti, -- missä on palkinto? emme saa unohtaa sitä.

Se oli Janella. Hän oli tuonut sen takaisin antaakseen sen jonkun toisen haltuun -- jonkun, josta hän oli ollut tietämätön siihen aamuun asti. Hän antoi sen miss Longin käteen; ja nähdessään Ruthin ilmestyvän kuistilta, hän ja muutamat muut menivät tätä vastaan, kenties kertoakseen hiljaa, kuinka pahoillaan he olivat ja saadakseen suudelman anteeksiantamuksen merkiksi. He toivat Ruthin mukanaan, mutta tämä karkasi heiltä ennen kuin he olivat ehtineet aivan puiden luokse, ja hän juoksi miss Longin luo, joka nousi ja tervehti häntä lujalla syleilyllä. Ruth kuiskasi, -- Kiitos teille ja kiitos Jumalalle! -- ja sitten tytöt ympäröivät hänet ja yrittivät pyytää anteeksi, mutta hän ei antanut heidän sanoa sanaakaan; hän ei halunnut keneltäkään muuta kuin suukon -- mutta hän näytti hyvin onnelliselta, samoin kuin miss Long.

-- Ja nyt palkintosi, sanoi viimeksi mainittu.

-- Olisin mieluiten ottamatta sitä vastaan, kiltti miss Long, aivan totta.

-- Olisit mieluiten ottamatta, lapsi kulta! miksi, mitä herra Taylor sanoisi? Se kuuluu varmasti sinulle --

-- Juuri niin -- juuri niin, sanoivat kaikki. -- Kukaan muu ei ole ansainnut sitä. Herra Taylor sanoi niin.

-- Olisitteko niin ystävällinen miss Long ja sallisitte toiseksi parhaan saada sen, koska en tosiaankaan sen takia halunnut tulla vapautetuksi epäilyistä.

-- Meidän ei pitäisi, mutta teen niin kuin toivot. Herra Taylor ei sanonut, mikä oli toiseksi paras kirjoitus; mutta hän näytti ne minulle ja ajattelin, että se olisi Janen -- Jane, kynä on siten sinun, Ruthin toiveesta.

-- Kiitos paljon, miss Long, sanoi Ruth.

Jane otti kynän mutta näytti olevan kovin ahdingossa eikä sanonut mitään.

-- Se on sinun kultaseni, voit tehdä sillä mitä tahdot.

-- Voi saanko? -- Ja hän pani sen nopeasti Ruthin käteen puhuen niin hyvin kuin kykeni, pala kurkussa, -- Ole kiltti ota se sitten, Ruth-kulta, ja anna sen aina muistuttaa sinua siitä, kuinka kovasti halusin hyvittää sinulle kaiken epäystävällisyyteni. Tulisin ilomielin takaisin kouluun näyttääkseni, että todella tarkoitan mitä sanon!

Ruth ei tällä kertaa torjunut sitä.

Luokalle ei ollut enää opetusta sinä aamuna. Miss Long vei Janen rautatieasemalle, ja Ruth meni mukaan. Kun hän palasi, hänet pysäyttivät Alice ja Brownie, joka otti itselleen kaiken kunnian Ruthin hyvän maineen palauttamisesta. Hän kysyi Ruthilta, oliko tämä tosiaan tarkoittanut kukan hänelle, ja oliko se todella peräisin Floran haudalta. Ruth kertoi hänelle sen tarinan kokonaan; mutta kun Maggie kertoi hänelle, että oli loma-aikaan poiminut yhden samalta paikalta, Ruth kysyi, saisiko hän pitää sen muistona pikku Browniestaan ja siitä hyvästä työstä, jonka tämä oli tehnyt hänelle. Ilahtuneena lapsi antoi luvan ja vannotti vain, ettei Ruth pitäisi siitä enempää kuin sormuksesta. Siitä ei ole pelkoa, sanoi Ruth ojentaen sormeaan näyttääkseen, että sormus oli siinä. Maggie otti käden omiinsa ja peitti sen suukoin.

Ja näin tapahtui, että kielo jäi Ruthin Raamatun lehtien väliin moniksi vuosiksi.

Hän iloitsi kovin yhdestä asiasta: siitä että Duncan kuulisi hyvät uutiset ennen kuin hän aloittaisi.

* * * * *

Talvea seurasi kesä ja kesää talvi yhä uudelleen, melkein kolmen vuoden ajan. Alice ja Ruth olivat kasvaneet naisiksi, ainakin ulkonaisesti; he ovat nyt koulun pisimmät, vaikka eivät kaikkein vanhimmat. Entä Brownie? Hän on kasvanut niin paljon, että tuskin tuntisimme häntä, eikä hän halua kenenkään käyttävän tuota vanhaa nimeä, paitsi Ruthin, joka saa kutsua häntä millä nimellä haluaa ja joka ei missään oloissa luopuisi etuoikeudestaan. Nämä kaksi pitävät toisistaan yhtä paljon kuin ennenkin, eikä kenelläkään ole uskallusta edes kuiskata mitään pahaa Ruthista tämän pikku puolustajan ollessa paikalla.

Ruthin viimeiset puoli vuotta kuluvat nopeasti. Miss Longista on surullista menettää ystävänsä samoin kuin oppilaansa niin pian; eikä Alice, joka jää vielä puoleksi vuodeksi, tiedä mitä tekee ilman häntä. Duncanin odotetaan tulevan pian kotiin pysyvästi; mutta viimeisimmässä kirjeessään hän oli sanonut, että esittelee palattuaan Ruthille erään ystävänsä, ja että tämän velvollisuudet taloustöiden suhteen eivät kestäisi enää kauan! Ruth ei voinut muuta kuin olettaa, että Duncan oli menossa naimisiin, eikä voinut olla tuntematta ärtymystä siitä, ettei Duncan ollut kertonut hänelle enempää. Hän ei luultavasti saisi toista kirjettä ja saattoi nyt vain odottaa arvoituksen ratkeamista, kunnes Duncan tulisi. Miss Long oli katsellut häntä ja Alicea ikkunasta eikä voinut olla ajattelematta, -- Miten mielissään hänen veljensä onkaan, kun tulee! -- Ruth ja Alice olivat molemmat pitkiä ja hoikkia; Alicella oli entiset pehmeän harmaat silmänsä, suu kuin tehty hymyilemään ja posket menemään kuopalle -- ja Ruth yhä kalpeana, älykkäine silmineen ja suloisine, lempeine suineen, joka antoi hänen kasvoilleen luonnetta, ja ylväine ryhteineen, josta huokuvaa vahvuutta ja tyyneyttä oli miellyttävää uppoutua katselemaan. Miss Long näki heidän erkanevan ja meni ulos Ruthin luo.

-- Ruth-kulta, hän sanoi, -- haluan puhua kanssasi konfirmaatiosta -- olen tänään saanut ilmoituksen, että se on sovittu 22. päiväksi tätä kuuta; se on päättäjäispäivä kuten tiedät. Luuletko, ettei Duncan tule ennen sitä?

Ruth katsoi kirjeen päiväystä, mutta siitä ei ollut apua, koska Duncan ei kertonut, kuinka pian sen jälkeen hän matkustaisi.

-- Luulen, että hän yrittää olla täällä jokseenkin oikeaan aikaan -- melkeinpä toivon, että ei aikaisemmin!

-- Olen hyvin iloinen, Ruth, että sinut ja Alice konfirmoidaan yhdessä. Polly puhui minulle äskettäin Joesta -- tyttöraukka toivoo kovasti, että Joe käyttäisi tämän kerran hyväkseen; hän on toki aivan tarpeeksi vanha, ja luulen, että Polly ajattelee tämän olevan viimeinen tilaisuus omana elinaikanaan. Hän ei ole koskaan toipunut isänsä aiheuttamasta järkytyksestä - joka käynnilläni hän näyttää muuttuneen.

-- En ole ollut siellä äskettäin, mutta edellisellä kerralla ajattelin, että hän on surullisella tavalla muuttunut, mutta tyytyvämpi ja luottavaisempi kuin koskaan. Hän sanoo, että Joe on kaikkea, mitä hän voi toivoa.

-- Poika parka! Hänellä on kova työ ansaita elanto heille molemmille, varsinkin kun Polly on ollut niin sairaalloinen ja tarvinnut enemmän ravintoa. Isän vankeusaika on varmasti melkein lopussa.

-- Niin -- tiedän ettei voi mennä enää kauan, sillä kun kirjoitin hänelle Pollyn puolesta jonkin aikaa sitten, Polly sanoi, että hänellä on vain muutama kuukausi jäljellä.

Miss Long kutsuttiin sisälle taloon. Ruth kääntyi yksin takaisin ja käveli hitaasti samaa reittiä puiden luoman varjon alla. Hän ajatteli Duncanin kirjeen aiheuttamaa ärtymystä. Hän oli usein muistellut mitä Duncan oli kertonut hänelle heidän tulevasta yhteiselostaan, jossa he olisivat toisilleen kaikki kaikessa ja hän itse talon emäntä ja Duncanin ilojen ja huolten myötäeläjä. Hän tunsi, että olisi parempi, jos olisi sisar, jolle hän voisi antaa koko sydämensä, koska hän voisi silloin iloita Duncanin puolesta yhtä lailla kuin omastaan. Mutta kirjeessä luki jotakin sellaista kuin 'jos et hyväksy valintaani,' eivätkä nuo sanat jättäneet hänen mielikuvitustaan rauhaan eikä niitä voinut karistaa pois.

Hän otti taskustaan Uuden Testamentin, joka oli lahja Alicelta, ja löysi sanat, jotka olivat usein lohduttaneet häntä niin pienissä kuin suurissa murheissa "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen," eivätkä ne olleet menettäneet vaikutustaan. Ruth oli tehnyt niin vuosien ajan, eikä Hänen lohdutuksensa pettänyt häntä nytkään. Hän käveli hitaasti taloa kohti ja pysähtyi aivan olohuoneen ikkunan ulkopuolelle katsoakseen näkymää, jonka hän ja Duncan olivat nähneet yhdessä ensimmäistä kertaa hyvin monta vuotta sitten. Melkein kaikki oli muuttunut. Hän oli ohittanut lapsuusvuodet -- hän oli silloin siirtymässä kouluvuosiin ja oli nyt lähes päättänyt ne: oliko hän tehnyt niistä hartaan elämän? Oliko hän oppinut kaiken, mitä oli aikonutkin oppia? Ajattelisiko Duncan niin? Nämä olivat suuria kysymyksiä, mutta Ruth ei arastellut kohdata niitä -- hän teki sen nöyrästi, mutta toiveikkaasti. Ne eivät tulleet ensimmäistä kertaa hänen eteensä, ja hän oli vastannut niihin sisimmässään. Mutta hän kohtasi muita muutoksia. Alice oli ainoa niistä koulutovereista, jotka olivat olleet koulussa sinä muistettavana päivänä. Lizzie Spencer -- missä hän oli? Ruth ei tiennyt. Jane Harding? Hän oli mennyt naimisiin ja muuttanut Intiaan, ja juuri tänä päivänä miss Long oli kertonut hänelle pienestä tyttövauvasta. Sitten hän ajatteli miss Longia itseään ja huokaisi muistaessaan, miten harmaat hiukset olivat lisääntyneet ja iän tuomat juonteet tulleet syvemmiksi.

Puutarha oli muuttunut myös; kasvit mitkä olivat olleet vain taimia, kun Ruth ensi kerran tuli kouluun, olivat nyt lehteviä puita. Kaikki oli muuttunut, paitsi joki ja pieni valkoinen kirkko vastarannalla. Ruthin mietiskely keskeytyi lasten ääniin, joista Maggien erottui selvästi ylimpänä. Ryhmä tyttöjä lähestyi, mutta kun Maggie huomasi Ruthin, unohti hän muun ja juoksi tämän luo. -- Kuka haluaisi kuulla tarinan? -- kysyi Ruth ja ohjasi tytöt vanhalle paikalle puiden alle. Ja siellä he viettivät seuraavan puolituntisen kuunnellen iloisina.

* * * * *

Mitähän ovat Walter ja Ted tehneet näiden vuosien aikana? Walter pääsi opiskelemaan Oxfordiin. Hän on aina työskennellyt lujasti ja vaikuttanut lempeästi villimpään veljeensä. Hän on juuri läpäissyt toisen tutkintonsa hyvin arvosanoin ja odottaa papiksi vihkimistä. Hänen äitinsä suurin toive on ollut, että toisesta hänen pojistaan tulisi pappi. Vaikka luonnollisempaa olisikin ollut, että nuorempi poika suuntaisi kirkolliselle uralle, ei Ted koskaan osoittanut kiinnostusta siihen.

-- Ja mitä sinusta tulee? kysyi Ruth Tediltä, kun hän viimeksi kävi Beachfieldissä.

-- En tiedä! Minun olisi pitänyt jo asettua, mutta olen aina lykännyt päätöstäni.

-- Kuinka viimeinen lukukausi koulussa sujui?

-- Erinomaisin arvosanoin! Mutta miksi uskoisit sitä Ruth? Kuten aina minulla on kykyjä, mutta niille on vähän käyttöä.

-- Luulin, että olet opiskellut ahkerasti viime vuosina.

-- Totisesti, työtäni ei ole arvostettu siinä määrin kuin ansaitsisin! Joka tapauksessa luulen, etten sovi mihinkään oppineeseen ammattiin.

-- En näe muuta vaihtoehtoa kuin sotilaan tai merimiehen ammatti, luulen ettei käsityöläisammatti sinua kiinnosta!

-- Olen liian vanha merimieheksi.

-- Etkö pitäisi sotilaspuvusta?

-- Sitä juuri haluaisin.

-- En usko että pitäisit sotilaan joutilaasta elämästä.

-- En kotimaassa -- mutta ulkomailla -- tai taistelussa!

-- Sotilaan elämä voi olla hyödyllistä, Ted, mutta ei aina.

-- Ei -- tiedän sen -- mutta toivoisin voivani yrittää! En tiedä vielä, mitä haluan, Ruth, mutta haluan olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen.

-- Sinun täytyy kertoa minulle, kun olet tehnyt päätöksesi.

Koko seuraavan lukukauden ajan Ruth odotti uutisia Edvardista ja hänen suunnitelmistaan, mutta ei kuullut mitään ennen kuin aivan lukukauden lopussa. Hän sai kirjeen lady Douglasilta, jonka mukana oli muutama rivi Tediltä. "Määräyskirja on saapunut. Aivottomat nuoremmat pojat kelpaavat vain armeijaan. Ted toivoo voivansa siirtyä rykmenttiin muutaman viikon kuluttua!" Hän lisäsi toivovansa, että Ruth ja Duncan voisivat vierailla Lontoossa ja tavata hänet ennen kuin hän lähtisi.

Oli viimeinen ilta koulussa ja miss Long oli antanut luvan Ruthille ja Alicelle viettää sen, kuinka he halusivat.

Juuri ennen teeaikaa Ruth tapasi Alicen portaissa kävelylle lähdössä.

-- Olen menossa viettämään iltaa Debbyn kanssa, hän sanoi. Ruth sen sijaan aikoi viettää hiljaisen illan huoneessaan.

Vanha ystävämme Deborah Burton pystyi vielä käymään kappelissa aamuisin ja silloin tällöin kirkossa sunnuntaisin.

Tänä iltapäivänä Deborah istui mukavassa nojatuolissa vieressään pieni pyöreä pöytä ja sen päällä avattu raamattu.

Alice avasi oven hiljaa ja kurkisti sisään. Debbyn silmät olivat kiinni eikä hän kuullut vierastaan, mutta iloinen nauru sai hänet katsahtamaan ylös.